KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



torstai 16. heinäkuuta 2020

Näkemiin professori (elokuva)


Näkemiin filmitaide, hyvästi elokuvateatterit. Jos viiden kuukauden korona-tauon jälkeen teatterit tarjoavat sellaista roskaa kuin "Näkemiin professori" niin mitään kiirettä ei ole pandemian tai sen toisenkaan aallon ohimenemisellä.

"Näkemiin professori" (2018, "Richard Says Goodbye") on kaikin tavoin alamittainen elokuva, joka on maahantuotu teatterilevitykseen vain paremman puutteessa. Se on mitä matalamielisintä miesmelodraamaa, jossa katsojan pitäisi välillä nauraa sille miten Johnny Depp imitoi kännisuorituksiaan ("Pelkoa ja inhoa", "Rommipäiväkirjat", "Pirates of C" -filmit) ja välillä osoittaa myötätuntoa Deppin tartu hetkeen -monologeille.

Depp esittää kirjallisuuden professoria joka saa tietää elämänsä viimeisten kuukausien olevan edessä pitkälle edenneen keuhkosyövän vuoksi. Elokuvassa ei ole mitään juonta, vaan se koostuu kohtauksista, joissa professorihahmo päästelee aivopieruja arvokkaan yliopiston luentosaleissa ja seurapiiritilaisuuksissa. Lähes kaikkien sivuhahmojen motivaatio perustuu sille, miten heidän on lopultakin pakko ihailla vallattomasti käyttäytyvää professoria.

Jos kykeni katsomaan oksentamatta tieteisfantasian "Transcendence" (2014), jossa Deppin esittämä tiedemies muuttuu digitaaliseksi jumalaksi, saattaa tämänkin professorikuvitelman kestää loppuun saakka. Me istuimme teatterisalissa, jonka kymmenestä katsojasta vain yksi jätti kesken. Itsekin istuimme sinnikkäästi loppuun saakka, sillä olimme valinneet "Näkemiin professorin" deittileffaksi, osittain sen vuoksi että Hesari sentään antoi ymmärtää sen olevan keskimääräistä kelvollisempi syöpämeloraama.

Mutta Hesari valehteli. "Näkemiin professori" on oikeasti keskimääräistäkin kelvottomampi leffa, kliseistä koottu muka-positiivinen, muka-radikaali, muka-draamallinen, juuri sellainen johnnydepp-egotrippi, joka äijäasenteidensa ja loputtomien penis-vitsiensä vastapainoksi yrittää kerätä vastapuolenkin pisteet kuvaamalla professorihahmon (verbaalista) suopeutta tyttärensä kaapistatuloa kohtaan. Kaiken lisäksi elokuva loppuu juuri sellaiseen tartu hetkeen -kohtaukseen, josta oikeasti kiinnostavan pandemia-ajan melodraaman pitäisi alkaa.

Mikäli syöpää ei olisi, Hollywood olisi sen keksinyt. Ei ole ilmeisesti mitään rajaa siinä, miten paljon tartu hetkeen -oppia hokevia sairausmelodraamoja voidaan tuottaa aivan ilman juonenkulkua. On sitä Suomessakin kokeiltu, yhtä heikoin tuloksin.

Pitkän ja tahmean perinteen päälle on onneksi Amerikassakin tehty taitavia, empatiastaan tinkimättömiä elokuvia kuten "Tähdissä on virhe" (2014) tai "Minä ja Earl ja kuolemansairas tyttö" (2015). Mutta niistä ei "Näkemiin professori" -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Wayne Roberts ole varmaan kuullutkaan. Jännittävää kyllä, hänen edellinen ja ainoa ohjauksensa on "Katie Says Goobye" (2016) joka kertoo 17-vuotiaan unelma-ammatista prostituoituna. Ilmeisesti samaa Will Ferrell -sarjaa melodraamana kuin penis-vitseihin fokusoiva syöpäfilmi.

Roy Andersonnin "Om det oändliga" saattaa olla ainoa erityinen filmi, jonka siirtymistä epidemian alta hamaan tulevaisuuteen voi murehtia. Muuten vuoden 2020 ensi-illoilta ei ilmeisestikään kannata odottaa mitään merkittävää. Finnkinon viimeiset sarjaliput voi tuhlata sellaisena päivänä kun täytyy pitää sadetta keskustassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti