Meidän viikko: Keskiviikko

22.9. 2021 KESKIVIIKKO

 

Univelkaa oli sen verran, että nukuin seitsemään. En muistanut unista muuta kuin että olin sellaisen kaksikerroksisen bussin kyydissä, jonka kuski teki outoja parkkikäännöksiä aivan jyrkänteen laidalla; näitä unia joissa epätodellisinta on epävarmuus uhkan välittömyydestä.

 

Ja tänään on kuin eilen, samat kaksi ruispalaa joissa kaksi palaa paistettua kananmunaa tai juustoa ja kurkkua, kahvia ja mehua. Tänään Saara sieppaa Hesarin A-osan, mutta kulttuuriosastossa on sentään juttu Agricola-romaaneista, ja sillä välin kun Saara käy keittiössä vaihdan lehdet eikä hän edes huomaa mitään, vaan jatkaa kulttuuriosaston lukemista. Lapsi saadaan ylös kun sen pitäisi olla jo kaverinsa tapaamispaikalla, ottaa leivänpalan mukaan koulutielle. S arvelee, ettei ET-opettaja anna merkintää myöhästymisestä, mutta lapsi on skeptinen. Koulu rankaisee ET-lapsia sillä, että heidän on herättävä keskiviikkoisinkin kaikkia kristinlapsia aiemmin. Tämän häpäisyperiaatteen lapset itsekin ymmärtävät.

 

Saara avaa koneensa makuuhuoneessa ja se muuttuu hänen työhuoneekseen. Toimistolla olisi varmaan tänäänkin tyhjää, mutta voin kuvitella miten kylmä se on pakkasyön jäljiltä. Täälläkin minulla olisi koko iso olohuone työhuoneeksi, jopa kirjahyllyllä erotettu työnurkkaus, mutta myös liikaa houkutuksia lukea vääriä kirjoja eikä niitä joita pitäisi lukea Lem-juttuun tai Orwell-juttuun, näihin projekteihin, joista valtio maksaa minulle apurahaa, jotta LUON taiteilijana mutta TYÖSKENTELEN toimittajan tarkkuudella.

 

Joskus ihmettelen miten oikeat toimittajat jaksavat jatkuvasti aloittaa uuden tekstitiedoston aina vain uusia aiheita varten, kun itse en jaksaisi pitää yllä kahtakaan tiedostoa kuukaudessa. Mutta toisaalta. Uusimmassa Journalistin numerossa oli juttu tyypillisestä free-toimittajasta, joka laskutti lehdiltä kuukaudessa 4300 euroa sillä, että kirjoitti niille kaksi aukeamajuttua, kaksi henkilöjuttua ja kaksi pitkää reportaasia. Se kuulostaa tolkuttomalta määrältä työtä, mutta tarkemmin ajatellen kirjoitan itsekin kiireisinä kuukausina saman verran lehtitekstiä. Siihen ei vain suhtaudu samalla tavoin JOURNALISMINA, koska suurin osa on kritiikkitekstiä Portin kaltaiseen piskuiseen genrejulkaisuun – ja koska siitä ei makseta, paitsi nyt poikkeusaikana taiteilijatoimittajana, mistä saan 1970 euron taiteilija-apurahan. Palkan suuruudestakin voi jo päätellä, miten pelleilynä valtio pitää taiteilijan työtä verrattuna vaikkapa journalisteihin, tosin apurahasysteemi sallii marginaaliset sivutyöt, kuten opettamisen.

 

Lueksin Orwell-kääntäjän toista käännöstä, James Hogg -kirjaa, koska sen saaminen suomeksi on vieläkin isompi tapaus kuin uusi käännös Orwellista. Sitten kello tulee 11, menen kiireesti lounaalle Papu & Pataan.. Tänään se täyttyy vieläkin nopeammin kuin yleensä, koronasuluista vapautuminen tuntuu ajaneen puolet Kalevan asukkaista nauttimaan lounasravintoloiden vapaudesta. Sentään joka neljännellä asiakkaalla on edelleen maski sisään tullessa. Sitten fillarointia, jotta tulee saaneeksi edes jotain liikuntaa. Tavallisin ja helpoin kohde on fillaroida lenkki Koivistonkylän kierrätyskeskuksen ja City-Marketin Zywiec-hyllyn kautta. Tällä kertaa löytyy Zywiecien lisäksi John Hustonin devariharvinaisuus.

 

Kotona postailen toiselle Orwell-suomentajalle selkokielisestä versiosta, vastauskin tulee saman tien. Teen hieman lisäyksiä Lem-juttuun, syön eilistä jauheliharuokaa, sitten juutun hölmöön väittelyyn postilistalla ja olemme myöhästyä Portti-lehden postitustalkoista. Talkoolaisiakin kertyy kahdeksan, enemmän kuin koskaan normaalioloissa, joten lehdet saadaan tarroitettua ja paketteihin tunnin töillä. Palkkiosämpylöillä pistäydytään kahvila Runossa, enpä ole sielläkään eläessäni käynyt, kun ei sen kirjallinen atmosfääri lainkaan vastaa sitä mitä Turussa on Kirjakahvila. Silti Runossakin on niin paljon asiakkaita, ettei porukkamme mahdu edes samaan kerrokseen. Jos Runossa olisi edes B-oikeudet niin sinne voisi kuvitella palaavansa, mutta ikävän tamperelainenhan se on söpöilevässä keskiluokkaisuudessaan.

 

Kotona katselen Youtube-opetusvideota sunnuntain lautapeliin, säännöt on syytä osata hyvin, sillä Saksan vaalien simulaatio tulee kestämään ainakin viisi tuntia. Yhdessä katsotaan striimijakso "Kohtauksia avioliitosta", muistelen nähneeni alkuperäisteoksen lyhennettynä elokuvaversiona, mutta en muista juonesta kerrassaan mitään.  Tylsähköä näyttelemistä ja rutiinimaisesti sovitettu sarja, mutta yhdessä katsottavia sarjoja/elokuvia ei juuri muutakaan löydy, vaikka meillä on kolme maksettua striimipalvelua.

 

Eikäpä sitten tänäänkään tullut tehtyä mitään luovaa, vaikka talkoissa paljonkin puhuttiin luovan työn merkityksestä ja motivoivuudesta.

 

 

Kukahan maksaisi pelkästä taiteen arvovaltaisesta tunnistamisesta?