Meidän viikko: Tiistai

 

 21.9. 2021 Tiistai

Joku on aina hereillä kello neljä. Usein se olen minä, paitsi tänä yönä heräsin kello viisi. Muistin nähneeni unta, että suomalaiset olivat keksineet kuorma-auton näköisen liikkuvan tulostimen, jonka metallinhohtoisesta perästä tipahteli tyhjälle kadulle rokotustodistuksia. Muuta en unesta muistanut kuin että otin yhden todistuksista käteeni.

 

Tiedän pitkästä kokemuksesta, etten saa uudelleen unta ellen lue jotain. Äänikirja toisi unen nopeammin, mutta vieressä makaava puoliso saattaisi herätä siihen. Hain pädin olohuoneesta ja lueksin sähkökirjasta Lavie Tidharin haastattelua. Olin saanut luettua vastikään Shaun Bythellin "Confessions of a Bookseller", joka oli pakollinen jatko-osa "Elämäni kirjakauppiaana" -teokselle – jota Saara oli tarjonnut minulle luettavaksi jo vuosia sitten – ja sen jälkeen samojen kirjojen vaihtoehtoisen eli naisnäkökulmaisen version "Three Things You Need To Know About Rockets". Ne olivat kuin pohjaton karkkikuppi: höpsön kepeää sanailua kirjakeräilyn ja Skotlannin ihanuudesta. Mutta niiden jälkeen on ollut vaikea löytää yhtä kevyttä yölukemista.

 

En muista nukahtaneeni, mutta heräsin silti kellon soittoon 7:15. Taloudessamme olen ainoa joka herää täsmällisesti. Etuoikeuteni on kiusata vaimo ja lapsi hereille, vaihtelevalla menestyksellä, ja jakaa lehti siten, että saan kelvollisen osan Hesaria enkä naistenmakasiiniksi muuttunutta kulttuuriosastoa. Lapsi tuli olohuoneeseen syömään pakollisen leipäpalan 7:50, minkä jälkeen lähti kouluun poikkeuksellisen sujuvasti, ehkä siksi, että sai eilen kympin alkuainetentissä. Niin, tämä on scifi-talous eikä keräilytalous. Köksässä hän ei menesty lainkaan yhtä hyvin. 

 

Lapsen lähdettyä menin sohvalle yrittäen päättää nukahtaisinko uudelleen vai lukisinko jotain. Kello yhdeksään mennessä olin päättänyt lähteä yhdistyksen toimistolle, koska todennäköisesti siellä ei olisi ketään muita. Lämpöpatterit ovat aina tähän aikaan vuodesta niin kylmillään ettei rakennus kelpaisi eläimellekään, hädin tuskin siis kirjailijallekaan. 

 

Toimiston keittiöön oli joku jättänyt sähkölämmittimen päälle, joten siellä pystyi istumaan läppärin kanssa. Aloin hahmottelemaan rakennetta Stanislaw Lem 100 vuotta -artikkelille, ja niinhän siinä kävi kuin sohvalta poistuttua parhaimmillaan käy, että kello on yhtäkkiä yhden tienoilla ja artikkelista puolet valmiina ja vatsa kurnii niin että selkää koskee. Poljin syömään Gopaliin, joka oli aivan täynnä, ihan kuin pandemia olisi juuri tänään julistettu hävitetyksi ja viimeisetkin joogaurpot lähteneet etsimään syötävää. Tätäkö uneni tiesi?

 

Palasin toimistolle kahdeksi, katselin Lem-juttua, eipä siinä ollutkaan kuin ehkä kolmannes valmista materiaalia. Poljin kotiin, tiskasin, jotta en väsähtäisi sohvalle. Saara kokkasi minulle ja lapselle jauhelihakastiketta, tein sillä välin lisäyksiä Lem-juttuun. Zlibrarystä löytyi kolme Peter Swirskin teosta Lemistä, mutta ne ovat ajatukseltaan ja hyödyltään erittäin epätasaisia, etenkin Lemin omat jorinat. On pakko löytää jotain omaa sanottavaa yksittäisistä teoksista. Laitoin varaukseen Lemin Kuolemattoman planeetan, Isännän äänen, Voittamattoman ja Futurologisen kongressin. En ole niitä lukenut vuosiin, vaikka olevinaan muistan ne hyvin, jos en tarkkaan. Silti Nuhakin oli yllätys, kun sitä viime vuonna luin, miten se oli säilyttänyt monikerroksisen maailmankuvansa.

 

Sohvapöytä toimii usein työpöytänäni.

Söin kastiketta spagetin kanssa, jälkiruoaksi jäätelön. S lähti tapaamiseen, lapsi nukkui kouluväsymystään, katselin keskittymättä Zulawskin elokuvaa "Yön kolmannes" (1971). Se on vieläkin omituisempi kuin Zulawskin kuuluisa "Possession", joka on oikeastaan ihan perinteistä kauhufilmiä, mutta tehty piittaamatta genrekauhusta. Sellaista ihmettä ei scifin puolelta löydy. Mutta en minä tästä Zulawskista kärryille pääse. Osa tuotantoa on ilmeisen höynähtänyttä kitschiä ja pehmopornoa, osa taas tällaista pelottavan maanisesti näyteltyä kirkollista kafkaa. Ja wikipediasta sitten sattumalta luin, että elokuva sijoittuu Zulawskin isän kokemuksiin Ukrainan Lvivissä – siis samaan kaupunkiin mistä Lem oli kotoisin! Mielipuolinen yhteensattuma? Onneksi kukaan ei väitä Lemiä ukrainalaiseksi.

 

Saara palasi vähän ennen kahdeksaa, leipoi lapsen kanssa murekekakkua. Tein sillä välin päivityksiä torstain ja perjantain kurssidioihin. Kun murekekakku oli valmis, kello olikin jo yhdeksän. Aika mennä nukkumaan, paitsi lapsi joka saattaa valvoa ties miten myöhään.