Lapsi lähtee kouluun 7:55 nuristen kuten aina. Haen toisen kupillisen kahvia, luen Scottin Ivanhoeta, sitten kirjaa Jean Giraudoux'sta, joka on vähiten tunnettuja sodan kuvaajia, vastakkaista laitaa kuin Scott. Vaihdan lukemaan läppäriltä Tolstoi-tutkimusta Sodan ja rauhan estetiikasta. Kirja on epäilyttävän tietoviisas eli ei juuri viittaile lähteisiin. Parempi silti kuin ne tutkimukset, jotka keskittyvät arvioimaan S&R-jättiläistä osaksi venäläisen formalismin jäämistöä.
11:ltä avaan läppärini lapsen huoneen pöydälle raivattuun tilaan: siinä on työhuoneeni. Kun S kirjoittaa makkarin pöydällä, meillä on kaksi ovea erottamassa ajattelurauhan. Alakerran koira räksyttää välillä, muuten on hiljaista. Ehdin kirjoittaa puoli sivua muistiinpanoja, kun toimittaja soittaa sovittuun aikaan, tekee pitkän haastattelun, poikkeuksellisen hyvän eli on lukenutkin uuden kirjani.
S käy kaupassa, tuo mustamakkaraa puoli kiloa minulle ja lapselle. Siirryn olohuoneen sohvalle läppäreineni, koska lapsikin palaa kotiin, raivoaa tehdessään pianoläksyjä 5 minuuttia ja istuu sitten hiljaa huoneessaan tuntikausia tubevideoita tuijottaen.
Työrauha on kuitenkin katki. Toinen toimittaja soittaa, ehdottaa että teen Q&A-formaatilla pienen jutun romanssileffoista. Esittelevä juttu vie 20 minsaa. Mutta sen jälkeen en jaksa tehdä mitään olohuoneen nurkkahyllyyn kertyneiden sotakirjojen suhteen. Ne kertyvät kuin minun ja ihmiskunnan yhteinen häpeähylly.
15:30 lähden bussilla kohti teatteria hyvissä ajoin. Ehdin hakea Metsosta Scottin Talismanin ja istua Tukkateatterin vieressä olevaan kahvilaan lukemaan toimittajan lähettämän haastattelutekstin tabletilta. Ei näin huomiorunsasta päivää ole kuin kerran kahdessa vuodessa.
Näytelmäharjoitukset 16:30-19:30. Tänään on ihan eri tunnelma kuin eilen, koska nyt paikalla ovat myös tuottaja, valomestari ja puvustaja. Saamme oikean yleisön ja hauisten mukaan räätälöidyt käsinauhat peltipaitoihin. Kurikka-hahmoni saa tuuhean peruukin, joka saa minut näyttämään enemmän Amerikasta vierailevalta blues-veljeltä kuin sosialismin saarnamieheltä. Mennään lävitse kakkosnäytös kokonaan. Se on vieläkin tarinavetoisempi kuin ykköspuoli, vaikka näyttelijät käyttävät harkitusti ajattelevia hiljaisuuksia traagisimpien tapahtumien edellä ja jälkeen.
Laukontorilta juoksen keskustorille, jo oppineena, että ehdin nipin napin täsmäbussiin ollakseni kotona ennen kahdeksaa. S on tehnyt päivällisen. Katsotaan, sovitusti, kaksi ST-sarjan viimeistä jaksoa. Siihen uppoaa puolitoista tuntia ilman muita ajatuksia kuin sarjan hölmöys, jota muutamat ST-versumia kunnioittavat ideat terävöittävät. Aivotonta perheaikaa. Onko muunlaista?
Iltakymmeneen mennessä olen liki unessa yöpöytäscifiä lukiessa, taidan nukahtaa sivun jälkeen, S ja lapsi jatkavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti