Tavallinen työviikko: keskiviikko

Herään ennen 6:a, nettisurffailen sohvalla lautapeliblogeja. 7:10 soi kello, lapsi ruokitaan ja lähetetään kouluun. Palaan sohvalle. 9:30 lähden kirjastokierrokselle ja tulen kaupan kautta juuri kun Saara on lähdössä Helsinkiin.

Paistan grillitassuja ja syön ne leivän päällä. On erittäin ylellistä saada koko asunto edes pariksi tunniksi itselleen. Joskus käytän sen tehokkaaseen editointiin. Tänään ei sellaista tekstiä ole tarjolla, kun ei huvita edistää proosaprojekteja. Ylipäänsä läppärin avaaminen velvoittaa muistamaan kaikki keskeneräiset projektit. Pitäisi ostaa uusi läppäri.

Helpompi on tuottaa sitä editoitavaa tekstiä eli laatia memoja luetusta. Lysähdän sohvalle lukemaan Scottia, sitten Curreyn Vietnam-kirjaa Musta valo ja Aldingtonin Erään sankarin kuolema. Puen ylle peltipaidan, se sattui tulemaan tänään postissa. Sotakuvauksissa ilahduttavaa on ironian moninaisuus ja uppoan niihin kuin rooliasuun. Sotaproosaan verrattuna sotafilmit ovat yhtä verimakkaraa, silloinkin kun ne yrittävät esittää kritiikkiä sodan periaatteista. Ironian oppikirjan voisi laatia pelkän länsimaisen sotaproosan perustalta. Nimetä se Irony Cross.

Lapsi palaa koulusta jo 13:lta ja kysyy joko hamsterihäkki tuli. Kävelen ärrälle hakemaan laatikon. Se on valtava. Takanani lottokansalaiset katselevat epäluuloisina. Enää hamsteri puuttuu. Hyvää ystävänpäivää teillekin.

Luen Curreyn halvalta maistuvia tekstipalasia, nukahdan tunniksi, herään. Paistan pihvejä mikrolla. Lähetän lapsen kouludiscoon 18:ksi. Menen itse leffavisaan, millä matkalla sijoituksesta riippuen viivyn 20-21:een. Sillä välin lapsi kytkeytyy äitinsä läppäriin pelaamaan. Lapsen elämä on kytkentöjä ja heräämisiä. Ymmärrän sotaakin paremmin kuin lapsia ja niiden tekijöitä.