Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Kaikki on valmiina, mutta onko se riittävää, että näytelmän tekijöillä on itsevarmuus sisällöstä ja muodosta? Eipä niin, tarvitaan myös varmuus siitä, miten vastata elävän yleisön odotuksiin. Tiedän osaavani repliikit ulkoa, mutta on eri asia sanoa ne pelkästään reaktiivisesti Ketolalle, jonka ympärillä tarina pyörii, kuin tehdä repliikeilä (proaktiivisesti) elävä sivuhahmo, jonka vuoksi Ketolan tarina on suljetussa maailmassaan monipuolisempi.
Yleisön kannalta Kyytimies on toki varman viihdyttävä ja seurattava, koska kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja tarinaa on helppo seurata matkana sodan ytimeen, Tampereen itärintamalle. Ja kun 100-vuotisjuttuja kansalaissodasta tarpeeksi lukee, tuntuu että niihin muutamiin viikkoihin koko sota tiivistyi, vaikka tuhansia enemmän tapettiin niiden jälkeen. Ehkä sodan neutraalikin nimi sietäisi jo vaihtaa "kostosodaksi".
Kyytimiehessä sodan kumpikaan osapuoli ei näyttäydy järin edustavana, ja Ketola on ainoa kunniallinen hahmo. Siksi loppupuolella pitäisikin alleviivata yleisölle Ketolan muuttumista eikä päästää hahmoa pois Tampereen helvetistä ihan niin helpolla paperi jumalalta -ratkaisulla kuin nyt. Romaanissahan loppuratkaisu on juonellisesti yhtä siloiteltu. Mutta proosassa fiktiohahmo toimii eri tavoin: hahmo on proosassa yhtä kuin kaikki tapahtumansa yhtä aikaa ymmärrettynä, näyttämöllä taas niiden lopputulosta. Draama tähtää prosessin lopputulokseen, jopa meta- ja brechtiläinen draama.
Erikoisin kehityskulku Kyytimiehen teossa on tämä: täydellisesti sujuneet pesäpallosodat ovat vähitellen muuttunet haparoiviksi, kun kaikki muu sujuu täsmällisemmin. Kun ajattelu alkaa syrjäyttää actionia, mustelmien määrä on suoraan suhteessa repliikkien runollistumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti