Artemis (romaani)

Andy Weirin "The Martian" (2011) paalutti scifin 2000-luvulle. Mutta kirjailija itse saattaa jäädä yhden kirjan tapaukseksi. Näitähän on useita scifin historiassa, teoksia joiden aiheeseen kirjailija pumppaa kaiken asiantuntemuksensa juuri kun aihe on trendikkäin tiedeuutisissa.

Mars-tarinan tosituntumaan verrattuna Weirin uusi kirja "Artemis" (2017) on erittäin heikko romaani jopa scifistisiltä osiltaan. Ja erityisesti niiltä. Sen juoni on rakennettu väkinäisesti skenaario skenaariolta esittelemään miten kuukaupunki toimii. Kirja tuo mieleen Clarken Selene-romaanin (1961), jossa kuuteknologian ongelmat esiteltiin yhden katastrofin ympärillä. Juonta ei yritettykään vääntää, vaan eipä kirjakaan ollut novellia pidempi.

Kuukaupungin yhteisökuvauksena Weir jää niin ikään kauaksi jälkeen edeltäjistään, etenkin Heinleinista, jonka oikeistoanarkistiset yhteisöt ovat säilyttäneet sentään genreuskottavuutensa läpi vuosikymmenten.

Weir esittelee Artemiksen kaupunkia vimpaimet etualalla. Huolella kuvaillussa katastrofitarinassa scifistiset vimpaimet ovat aina myös osa ongelmaa. Tällaiset tarinat voivat ylläpitää scifin verneläistä perinnettä, usein kömpelösti, mutta sentään testaten mitä olemme halukkaita uskomaan tiedeuutisista, millaista teknologiaa pitämään mediaseksikkäänä.

Noh, kuu ei ole mediaseksikäs. Varsinkaan jos siellä ei muuta ole kuin turistikasinoa muistuttava kuplakaupunki. Näin Weir visioi perustan kuun ensimmäisille 2000 asukkaalle. Katastrofin ainekset sekoittuvat vasta kun kuun olosuhteista löytyy ison bisnesmomopolin mahdollisuuksia. Kovin 1950-lukulaista markkinaspekulaatiota, eh?

Luin aivan äskettäin Ian McDonaldin Luna-sarjan kakkosromaanin (Wolf Moon, 2017), jossa kuukaupungit pursuavat seksiä, väkivaltaa ja mafiosoja. Pidin siitä kovin, vaikka romaanina sekin oli kuin ultracooleista raapaleista koottu salaattipöytä.

Teinimielisiä lukijoita mielistelevä ultracool tyylittely on silti parempi ratkaisu scifin yhteydessä kuin madaltaa teknobabblen luettavuutta Weirin tapaan: minäkertoja, isäänsä vastaan kapinoiva muslimineito, ironisoi taukoamatta tekojensa ja repliikkiensä lapsekkuutta. Hän on "paha tyttö" jenkkisarjojen tylsimmässä merkityksessä, se sellainen joka mokailee kaikessa mutta lopulta kasvaa sankaruuteen.

Artemis-romaanin insinööriproosassa on kyllä kieltämättä jotain järisyttävän suomalaista, joten en ihmettelisi jos tämäkin käännettäisiin suomeksi. Hitsaaminen on kuvailtu tässä kirjassa yhtä perusteellisen tarkasti kuin Mars-kirjassa perunoiden kasvatus. Tämän scifi-romaanin Hannu Salamakin lukisi. Mutta Elon Musk ehkä ei. Heinleinin The Moon is a Harsh Mistress (1966) sen sijaan kuuluu olevan Muskin lemppareita.

Mutta harrastajan kannalta Weirin Artemis on kuin löyhähdys scifin kuolleesta kultakaudesta - jotain minkä haluaa unohtaa yhtä ehdottomasti kuin pitää Weirin marsilais-romaanin majakkanaan.