Presidentti ja tyttö (näytelmä)

Tyypillinen Tampereen työväenteatterin näytelmä on musikaali tai farssi. Niiden katsojasuhteesta 70% on hupailun eetosta, 20% yleisöä mielistelevää paatosta ja enintään 10% draaman muotoisia ajatuksia. "Presidentti ja tyttö" ei paljoa poikkea tästä kaavasta, mutta riittävästi antaakseen kunniallisen merkityksen 'teatteriviihteelle'. Lienee se myös poliittisinta teatteria mitä Tampereen työvis on rohjennut tehdä vuosikausiin. Siihen ennätykseen ei kyllä paljoa vaadita. "Poika ja Ilveskin" riittäisi.

Viime syksynä ensi-iltansa saanut "Presidentti ja tyttö" valikoi Urho Kekkosen loppu-uralta ne kyseenalaisimmat tähtihetket, kosteat ulkomaan vierailut ja yksinvaltiaan asemaa koettelevat hallituskriisit. Valtiasta palvova "tyttö", kolmekymppinen toimittaja Tyrkkö, on paikalla kaikessa. Mitä "tytön" on tarkoitus edustaa jää avoimeksi. #metoo-aikakauden näytelmäksi palvova tyttöhahmo on yhtä roisi kuin jos asetelmaa olisi käsitelty vain molemminpuolisena hyötysuhteena. Kekkosen perässähiihtäjät kun on sentään analysoitu pirullisen tarkasti, samoin kuin "rakastaja" Anita H.

Näytelmä etenee vuodet 1973-1981, ilman, että katsojalla on muuta odotettavaa kuin Kekkosen sairauden eteneminen. Draama henkilösuhteina rakentuu helpohkon metateatterin varaan. Hahmo nimeltä Kiiski esittäytyy olevansa Kekkosen antagonisti ja tivaakin aika ajoin tältä, joko näytettäisiin vuoden 1974 poikkeuslain tapahtumat.

Ei siis draama itsessään vaan sen esitys pelaa katsomon odotuksilla, miten tunnetut henkilöt ja tapahtumat tullaan ratkaisemaan näyttämöllä. Ja niin on hyvä. Rento varmuus, jolla seitsemän näyttelijää pyörittää Kekkosen hovia, vastaa mielikuvia 70-lukulaisesta hyväveli-politiikasta, jonka ei tarvitse pelätä mitä valtiasta palvova media heistä sanoo - ennen kuin 40 vuotta myöhemmin, kun Tyrkkö alkaa rahastaa muistelmiaan.

Poliittinen näköisfarssi ei itseäni yleensä huvita, etenkin kun se on televisiossa niin laiskasti tehtyä, mutta tähän näytelmään on otettu Paavo Haavikolta muitakin kelluvia ideoita kuin sitaatteja vallan symboleista. Jopa Kekkosen näköiskuva lumosi minut täysin, niin tarkkaan on annosteltu eetosta, paatosta ja ajattelua tälle hahmolle. Ja epäilemättä Tommi Raitolehdolla on kuningasroolilta vaadittavaa itsevarmuutta sen tekemiseen. Kyllä tämä on niitä harvinaisia näytelmiä, jotka kannattaa nähdä jo yhden näyttelijätyön ansiosta.

Laulumusiikin tuomat keskeytykset olivat ainoa varsinainen vitkaste yli 2.5 tuntiin venyvässä esityksessä. Ensemblen yhteen kokoavat pianonumerot taitavat olla ohjaaja Samuli Reunasen tavaramerkki? Mutta jos kaikki teatteriviihde olisi tällaista kuin "Presidentti ja tyttö", voisin ostaa häneltä vaikka hanurimusikaalin.