Happy End (elokuva)

Lähes loppuun jaksaa uskoa, että "Happy End" (2018) vielä syvenee aidoksi Haneke-tapaukseksi. Mutta loppua kohden käy selväksi, että antieeppisen perhetarinan sijaan tarjolla onkin vain haalea pastissi ohjaajan urasta: vähän medialaitteilla etäännytettyä yhteiskuntakritiikkiä, vähän tekstiseksiin etäännytettyä sadismia, vähän aggressiivisella dialogilla raavittuja perhesuhteita, ja välikkeinä mykkää tilannekomiikkaa. Elokuvan lopetus tuntuu jopa röyhkeän lattealta, kunnes muistaa filmin nimen ja suostuu uskomaan, että ilman tällaista pastissiteosta Michael Haneke ei ehkä motivoituisi tekemään jotain erilaista. Seuraavaksi.

Tietysti mestarin keskinkertainenkin filmi sisältää runsaasti mietityn poikkeuksellisia kohtauksia. Niiden erilaisuus toisiinsa nähden saa havaitsemaan kytkentöjä sekä eurooppalaisten että ranskalaisten tarinoiden välillä. 13-vuotiasta armomurhaajaa esittävä sympaattinen teininäyttelijä muistuttaa Isabelle Huppertia nuorena, ja itsetuhoisan suvun vanhusta esittävä Jean-Louis Trintignant tekee tarkoituksellisen samansuuntaista hahmoa kuin Haneken "Amour'issa" (2012). Nyt vain kaikki on kylmempää, murheellisempaa, tuomitumpaa ennalta. Esimerkiksi Toby Jonesin ei tarvitse tehdä muuta kuin esittäytyä Huppertin kihlattuna niin suhde näyttää solmitun  eurooppalaisen filmitaiteen häijyksi metavitsiksi: brittiläinen liikemies on ranskalaisen partnerihahmona jossain perverssiyden tuolla puolen.

Ja tämän kaiken Haneke saa toimimaan mitään painottamatta, mitään selittämättä, erinäisiä juonenlankoja solmimatta, vaikka se sisäsiistiltä pastissilta tuntuukin. Huppertia itseään käytetään sukutarinan matriarkaksi hyvin niukasti ja hahmoa syventämättä, tietoisena siitä, mitä kinkyjä salaisuuksia katsoja odottaisi Haneken paljastavan juuri tämän "Pianonopettajasta" (2001) tutun näyttelijän kohdalla.

"Happy End" jättää hyvän olon vain siksi, että se on niin paljon tarinavetoisempi kuin tylsähkö "Amour" oli ja että tällä(kin) kertaa Haneke säästää katsojat banaaleilta yksityiskohdilta. Voisi se siis olla myös jäähyväisfilmi? Armokuolemasta jauhetaan niin paljon ja sävyttömästi, että tuntuu kuin Haneke anoisi armolopetusta koko taiteenalalleen. Vai onko se vain ärtynyt vastareaktio perhetarinoiden nostalgiaan Euroopassa?

Ainakin tämä elokuva pakottaa toiseen katselukertaan, kuten "Kätketty" (2005) teki. Sekin on jo riittävä saavutus nykyisen filmikulttuurin aikakautena.