Mestari ja Margarita (näytelmä)

Joskus käy näin: näytelmä on teknisesti häikäisevä ja saa teatteritempuillaan tutun tarinan tuoreeksi, mikään kokonaisuudessa ei tunnu hitaalta tai haalealta - ja silti, se katsojien läsnäolon tunnustava särmä tästä puuttuu, se jokin mikä saisi esityksen sirittämään mielessä.

Mestari ja Margarita, ohj. Anne Rautiainen.

Viime syyskuussa (2017) ensi-iltansa saanut "Mestari ja Margarita" on edelleen Kansallisteatterin loppuunmyytyjä näytelmiä. Tähtinäyttelijöiden sijaan se luottaa teatteritemppuihin ja autenttisuuden lupaukseen: yleisön varietee-puhutteluun ja artisaanimaisen pienimuotoiseen nukketyöhön. Kun tekstipohjana on vielä kirjallinen klassikko, Bulgakovin romaani, yhdistelmää täytyy ihailla rohkeasta sovituksesta. Kaikki näyttämöratkaisut tehdään viitseliäästi - ja niin isolla rahalla kuin vain Kansallisen budjetti tekee mahdolliseksi.

Tekninen vyörytys tuo mieleen elokuva-ammattilaisten kommentit Revenant-filmistä: sellaisella budjetilla sellaisissa maisemissa ei voi epäonnistua. Samaa materiaalisesta ylituottamisesta seuraavaa hengästyttävää hengettömyyttä voi aistia tämän romaaniklassikon sovituksesta. Näyttelijät tekevät kyllä kaikkensa pysyäkseen lähempänä katsomoa kuin tempputekniikka. Ihan aina se ei riitä.

Näytelmän pelastaa sen sijoittaminen Kansallisen takahuoneeseen, Willensaunaan. Suurella näyttämöllä tällainen fantasia-show tuntuisi tivolilta, johon näyttelijät hukkuvat. Pienellä se tuntuu luksukselta, simulaatiolta siitä, miten lavealle kirjailijan mielikuvitus levittäytyy poliittisesti ahtaissa oloissa. Bulgakovin teoksen uskonnolliset kommentit eivät tosin nivelly tähän sanomaan sen paremmin tulkinnassa kuin alkuperäisessä kirjassakaan. Pontius Pilatuksen osuus sopisi paremmin siihen poliittisen sisällön sovittamiseen.

Pidin eniten sitä, miten romanssi nousee etualalle. Kakkospuoli esitystä toimii täysin sen varassa kieputtaen orfista spektaakkelia Margaritan tehtävästä pelastaa Mestari-kirjailija turhautumisen ikihelvetiltä. Voi ihmetellä miksei ykköspuolisko? Miksei karsittu teknisiä temppuja, kuten 3D-raitiovaunua tai zoomausta nukkekotiin, tai koko sitä liiankin tuttua puistonpenkkikohtausta. Miksi nukketeatterin tuominen kansalliselle näyttämölle on eleenä arvokkaampaa kuin se, miten UUDELLA tavalla tätä nukketekniikkaa VOISI käyttää?

Ja, koko sovituksen kannalta, mihin tarvitaan Moskovaa ja Stalinin ajan NL:a, jos niitä ei linkitetä nyky-Venäjään? Eikö ole osattu päättää, paljonko syödään perinnettä ja paljonko säästetään? Margaritan punainen mekko hulmuaa Moskovan yllä mahtavampana kuin mikään aate. Niin kyllä hehkuu Margaritan kauneuskin (täydentäen esittäjänsä, Annika Poijärven laulusoolon), mutta näin utopioivalle romanssille se sallittakoon.

Pidin mutten sydämistynyt.