Lehman-trilogia (näytelmä)

 

Pandemian viivyttämä Lehman-trilogia sai viimein lopulta ensi-iltansa (24.2. 2022) Tampereen Työväen Teatterissa. Tämä amerikkalaisesta finanssikapitalismista kertova näyttämöeepos osui sattumoisin samaan päivään, kun venäläinen invaasio romutti kaiken sen historiankulun, minkä uskottiin pyörivän ikuisesti kansainvälisten rahamarkkinoiden voimalla. 

Silmiinpistävän niukan ensi-iltayleisön keränneestä Lehman-trilogiasta voikin kysyä, onko tällä sukuhistorian varaan rakennetulla ja oopperan mittakaavaan venytetyllä näytelmällä mitään annettavaa nykypäivän suomalaiselle – tai varsinkaan tamperelaisille?

Ainakin produktiossa on yritetty paljon. Suunnilleen puolen tunnin välein kolmen näyttelijän maratoonille annetaan hengähdystauko ja taustakankaalla nähdään suomalaisen asiantuntijan puheenvuoro siitä, mitä talous oikein tarkoittaa. Kriittisten asiantuntijoiden löytämisessä on ollut ilmeisiä vaikeuksia, koska mukana ovat mm. fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson ja teatteriohjaaja Susanna Kuparinen. Ihan fiksuja kommentteja heiltä kuulee, mutta muutaman sanan sitaatit taloususkosta ja kansalaisten syyllistämisestä eivät kytke neljän polven amerikkalaista sukuhistoriaa nykypäivän Suomeen alkuunkaan merkitsevästi.

Stefano Massinin "menestysnäytelmän" kansainvälisen menestyksen syyt taitavat olla yhtä lailla kuumaa ilmaa kuin Lehman-korporaation menestyksen syyt: oikeaan aikaan on tartuttu ideaan, josta haluaisimme saada symbolisen osamme itse kukin. Mutta näytelmän muoto, kolmelle näyttelijälle kirjoitettu neljätuntinen kronikointi, on tällä erää arvo mittakaavassaan, ei sovellukseltaan. Juuri trilogaksi julistetulla mittakaavalla katsojalle lupaillaan, että hän saa jotain enemmän tästä aikamme teologiaksi muuttuneesta aiheesta kuin mikään perinteinen teatterimuoto voisi välittää.

 

 

Näyttelijät antavat enemmän kuin kaikkensa pitääkseen pitkän esityksen kasassa. Timo Torikka,  Juha Sääski ja Jussi Lehtonen hyörivät näyttämöllä hengästyttävän urheilusuorituksen tarinoidessaan  Lehman-suvun vaihtuvina roolihahmoina mitä nämä milloinkin tekevät ja tuntevat. Tässä esitystavassa on siis yhtä paljon varsinaisia repliikkejä kuin näkökulmahahmona suoritettua tarinointia. Esityksen kivijalka on kosketinsoittaja Maija Ruuskanen, joka säveltämällään musiikilla taustoittaa tilannekohtaisessa ja välillä jopa lausekohtaisessa rytmissä mitä näyttämöllä tapahtuu. 

Näyttelijätyön rytmityksestä tykkäävälle ensimmäisen osan puolitoistatuntinen menee kuin siivillä. Mutta jo toisessa osassa tarinan idea ja kerronnan juju käyvät liian selviksi, odotettaviksi. Ja jos kaksikin tuntia TTT:n vanhalla puolella on karmea kokemus vastaanottolihaksille, niin neljä tuntia pakottaa ihmettelemään, mihin tällaista trilogiamuotoa kannattaa käyttää teatterissa. Puoli tuntia ylimääräistä taisi venähtää väliaikayleisöä paimentaessa.

 

Ensimmäinen osa trilogiaa keskittyy Lehmanin kolmeen veljekseen siirtolaistulokkaina rakentamassa bisnestään 1800-luvun Amerikassa. Sisällissota keskeyttää etelästä pohjoisvaltioihin puuvillaa kärränneen firman menestyksen, mutta kriisistä yhtiö selviää ryhtymällä kauppasopimusten välittäjiksi, diilereiksi. 

Tästä diilerin asemasta finanssikapitalismissa muodostuu koko trilogian ydinsanoma. Diileriyden viimeisin kehitysvaihe, kaupankäynnin muuttuminen itsessään finanssituotteeksi ("Ostaja on voittaja ja kaikki haluavat olla voittajia") esitetään finanssialan uskonnolliseksi opinkappaleeksi 2000-luvulla. 

Tämä on kerrassaan hienosti havainnollistettu historiankaari, jossa veljessuhteet ja sukupolvierot tukevat Lehmanien erityisyyttä historiassa. Ja siltikin: kaiken saman voisi kertoa tiiviimmin, tarkemmin, analyyttisemmin – ja paikallisemmin, kuten on tehty kotimaisessa Nokia-näytelmässä (2020).

 

 Pitkät ansaitut aplodit päättivät Lehman-esityksen joskus puoli yhdentoista tienoilla. Kotiin mennessä yritin muistella, mitä siinä kolmannessa osiossa trilogiaa varsinaisesti tapahtui, mutten muistanut kuin tanssit ja saarnat ja tarpeettomaksi jääneen rotsihemmo Fuldin hahmon. Ensimmäisen osion vahvat veljessiteet ja kakkososion sukupolvikamppailu jäivät kyllä mieleen "oikeana" teatterina, mutta olisivat kuitenkin voineet olla vaikka eri näytelmistä. Vaikea on silti kuvitella, miten osiot toimisivat itsenäisestikään. Kokonaisrakenne muistuttaa enemmän telkkarin minisarjaa kuin historiallista draamaa.

Lehman-trilogia on SKR:n tukema neljän teatterin yhteistyö: Teatteri Metamorfoosin, Espoon Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin. Espoossa ensi-ilta nähtiin jo elokuussa 2020. Niukat lavasteet (pöytä, pari tuolia, iso taustakangas) takaavat, että esitys tulee pyörimään luotettavan samankaltaisena eri näyttämöillä. Katsoja saa mitä maksaa – vaikkei ehkä ihan sitä mitä odottaa saavansa.

Spencer (elokuva)

 

Sen kauemmaksi ei pääse todellisen maailman tapahtumista kuin brittiläisen prinsessan pääkoppa. Elokuvaa Spencer (2021) menin katsomaan päästäkseni hetkeksi pois todellisesta maailmasta, mutta myös sen vuoksi, että Guardianin arvostelun perusteella tuolle liiankin tutulle tarinalle prinsessa Dianan päänsisäisistä ongelmista oli annettu oikeasti elokuvallisesti kiinnostava muoto.

Puolet Guardianin kehuista osoittautui pitävän paikkansa. "Spencer" on rajattu ja keskitetty elokuvalle ominaisella tavalla nimihenkilöönsä, aatelisesta sukuidentiteetistä pakovoimansa löytävän prinsessan murtumahetkiin jouluaattona vuonna 1991. Valitettavasti Guardian jättää mainitsematta, että tämä entisen identiteetin murtumisesta uuteen johdatteleva kertomus ei ole alkuunkaan kiinnostava draamana. Elokuvan kaksi käänteentekevää ratkaisutilannetta tulevat aivan yhtäkkiä ja ovat aivan liian lyhyitä perustellakseen, miksi tämä melkoiselta hepsankeikalta vaikuttava kolmikymppinen nainen on äkkiä niin valmis itsenäiseen elämään saatuaan elämänohjeita muun muassa Anne Boleynin haamulta! 

Päähenkilön sisäistä ratkaisua seuraava, kaikki elokuvan symbolit yhteen keräävä toimintatilanne on kieltämättä dramaattinen huipennus, mutta vain ulkoisin puittein. Ja tämäkin kohtaus hoidetaan pois nopeammin kuin esimerkiksi muistoissa voimauttamista käsittelevät jaksot, missä prinsessa D vain tanssahtelee linnan käytävillä. Lopetusjaksokin on sitten silkkaa hollywoodia imelimmillään.

Ensimmäinen vartti "Spenceriä" rullasi niin hienosti komeiden kuviensa varassa, että sen aikaa oli iloisen yllättynyt, onko tarjolla tosiaankin sellainen KUVAKERRONTAAN luottava filmi, joka on jäänyt tutkan alle ihan vain hömpän aiheensa vuoksi. 

Mutta sitten prinsessa alkaa puhua. Ja hän selittää ja selittää itseään kaikille, lapsille ja palvelijoille, eikä hänellä ole muuta puhuttavaa kuin se, miten muut mahtavat hänet nähdä. Tiukan sosiaalisen tarkkailun alla ahdistunut, säätyasemansa vuoksi vangin kaltaiseen asemaan noussut ihminen epäilemättä käyttäytyy juuri näin toisteisesti, mutta tapa jolla Kristen Stewart on ohjattu ESITTÄMÄÄN tätä vainoharhaista ja pakokauhuista käytöstä menee väärällä tapaa teatraalisen puolelle: ikään kuin Stewartin olisi esittettävä näyttämölle unohdettua näyttelijää joka vaatii muita tunnustamaan roolinsa ohuuden (prinsessana) JA vahvuuden (aatelisena).

Stewart on muuten kyllä positiivinen yllätys. Koko elokuvan olisi voinut katsoa hetkeäkään ajattelematta, kuka roolissa imitoi järkevän hillitysti tuota tunnettua D-mediailmiötä. Vasta niissä kohtauksissa, joissa skandaaliaihetta lypsetään alastonkohtauksilla, tulee mieleen, että rooliin on tarvittu juuri tiettyyn habitukseen fiksattu tunnettu näyttelijä, tämä sama joka äskettäin toi rokahtavaa katu-uskottavuutta myös Jean Sebergin elämäkertaan (2019).

Sitä aitoa hykerryttävää brittirekisterin näyttelemistä edustavat erinomaiset, liiankin vähälle käytölle jäävät Timothy Spall ja Sally Hawkings. Ja jos tätä salavihkaisen ironista brittirekisteriä suosii niin kyllä siitä television Crown-sarjasta riittää jopa kaltaiselleni vaativalle eskapistille enemmän herkkupaloja kuin korean lavastekakkunsa sisälle kahdeksi tunniksi jumittuvasta Spencer-filmistä. Ohjaaja Pablo Larraínilta olen aiemmin nähnyt vain Jackie Kennedystä kertovan Jackien (2016), mihin verrattuna Spencer on elokuvana kokonaisempi ja suggeroivan musiikkinsa (viuluja ja jatsia) ansiosta muistettavampi. Mutta paremminkin juu voisi sota-aikansa käyttää.

Tiedostavasti kielteinen: rokotteet / aseet

 

 Pandemian aikana olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan ole ryhtynyt mediassa vertailemaan tiedostavasti kielteisten ihmisryhmien asemaa demokratiassa. Rokotteista kieltäytyvä ihminen vaarantaa välittömästi lähimmäistensä terveyden, minkä voisi rinnastaa kuolemantuottamukseen rikoksena, jollei kyse olisi Tiedostavasta Elämänasenteesta, mikä demokratiassa on sallittava osana ihmisten radikaalia erilaisuutta. Mutta myös aseista kieltäytyminen on demokratiassa perinteinen oikeus. Se ei vaaranna lähimmäisten elämää välittömästi, mutta sen voisi miltei rinnastaa rokotevastaisten piirien vaarallisuuteen... ellei olisi tuota naispuolikasta väestöstä, jolle asepalvelus ei ole edes velvoite.

Aseista kieltäytyvän kannalta oma eettinen asema ei tietenkään selity näin helpolla. Toisaalta juuri kaltaisteni sivareiden pitäisi toimia kannustavana esimerkkinä ("Minä en kouli itseäni väkivaltaan, joten sinullakaan ei ole syytä") kaikkeen eettiseen toimintaan, toisaalta miesväestön aseistakieltäytyminen ei ole se mahtava idea, jota kannattaisi mennä juuri nyt ehdottamaan mediakeskusteluun. Tällainen eetosta ohjaileva käytännöllisyys taas johtaisi siihen, että aseistakieltäytymisestä Tiedostavana Elämänasenteena kannattaisi keskustella vasta sitten kun maailmanrauha on saavutettu... tai rokotteista kieltäytymisestä vasta sitten kun kaikki pöpöt on pyyhitty pois maailmankaikkeudesta... 

Olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan mediassa vertaile kieltäytymiselle perustuvaa Tiedostavuutta, koska itselläni ei ole alkeellisintakaan vastausta, miten PITKÄLLE aseistakieltäytyminen tai rokotekieltäytyminen tulee hyväksyä osaksi demokratioiden toimivuutta. Eipä siihen ole käytännöllistä vastausta kellään muullakaan. Ja jos kysymys muutetaan pelkästään "erikoisryhmien" suhteellisiksi osuuksiksi, ei jäljellä ole enää lainkaan ihmisten yhteisöä koskeva kysymys, vaan eläinten tai koneiden.

Yhteiskuntien koolla, tilanteella ja koostumuksella voidaan jo itsessään perustella mitä tahansa moraaliperiaatetta. Olen nähnyt esimerkiksi kuolemantuomiota perusteltavan välttämättömyydeksi suurten yhteiskuntien pelotelakina, eikä edes USA:n kohdalla, vaan Japanin. Tähän ääripäähän johtaa se demokratioille aivan yleinen periaate, että jokainen hallitus on ja sen tuleekin olla aseistettu hallitus, joka voi lähettää ja tulee lähettämään parhaan ikäryhmänsä kuolemaan HALLITUKSEN periaatteiden puolesta.

Ylipäänsä ainoa paikka, missä olen tavannut aktiivisesti aseistakieltäytymisen periaatteesta käytävää keskustelua, oli itse sivaripaikkamme. Siellä meitä oli 15 hyvinkin erilaisista syistä kieltäytynyttä heppua, iältämmekin kaikkea 19-29 vuoden väliltä, aivan erilaisista perhe- ja luokkataustoista. Mitä niiden keskustelujen perusteella olisi voinut päätellä? Ei mitään. Ne olivat hienoja keskusteluja juuri sen vuoksi, että emme puhuneet moraalista (emme olisi edes osanneet, paitsi uskovaiset kieltäytyjät), vaan siitä, miten ja keille kieltäytymisestä kehtaa puhua. AKL:n jäsenlehteä olen tietysti lueksinut nämä neljäkymmentä vuotta, mutta sukupolvien vaihtuessakaan siihen kirjoittavien argumentit eivät ole muuttuneet niin paljon kuin maailma. 

Joten lopultakaan ei jää muuta sanottavaa kuin äänettömät eleet, kynttilän sytyttäminen tai lipun heiluttaminen merkiksi VAIHTOEHDOSTA jota ei voi verbalisodia.

Sivarin jälkeisessä maailmassa, siis Suomessa, on ollut hämmästyttävääkin se miten suvaitsevasti enemmistö armeijan käyneistä miehistä suhtautuu meihin kieltäytyjiin. Mehän kuitenkin toivomme, että HE ovat siellä rajalla puolustamassa MEIDÄNKIN perhettämme, sitten kun Venäjän joukot ennättävät polttamaan muutakin kuin Saariselän ostoskeskuksen. Ehkä vieläkin hämmästyttävämpää on se, etten ole eläessäni tavannut naishenkilöä, joka pohtisi omaa asemaansa mahdollisen (vapaaehtoisen) asepalveluksen ja sivareihin rinnastuvan moraali-individualismin välillä. Heidän hiljaisuutensa ansiosta, toki, me sivaritkin saamme olla rauhassa rauhan aikana.

Mutta kaiken tämän vuoksi Ukrainan uutisten lukeminen tuntuu siltä kuin palaisi vartin välein takaisin pandemian nollapisteeseen, missä koko maailma kapenee kuin tie sakeaan sumuun: että ei ole mitään mitä voi itse tehdä, ei edes mitään mitä itse voisi valita, jotta jotain valoa pilkottaisi edessä päin. Tai edes lukea... Tänä aamuna kuuntelin BBC:n The News Quiz -showta, jossa vitsailtiin Stingin kasarihitille "Russians" nykytilanteen valossa ja hölmöydestään huolimatta se vitsailu edustaa sellaista suhteellisuudentajua mistä meillä Suomessa ei ole toivoakaan. Sellaista on elämä selkä vasten itärajaa ja "hylkiövaltiota", kuten eräskin markkinakommentti jo visioi.

 

 

 

 

Kohtauksia eräältä saarelta (elokuva)

 

Kun materiaalina on kesä, saaret ja Ingmar Bergman, voiko mikään mennä elokuvassa pieleen? 

Näköjään kaikki mahdollinen vaikkei mikään erityisesti. Mia Hansen-Løven ohjaama Kohtauksia eräältä saarelta (2021, Bergman Island) on niin naiivi ja ulkokohtainen museokierros Ingmar Bergmanin maisemissa Fårön saarella, että yksikään leffahullu ei siitä lämpene eikä yksikään täysi-ikäinen ihminen sen draamasta syty.

Jos ei muuten usko miten piinallisen maisemakorttimainen elokuva voi olla, paranee ottaa sen mainosjuliste tosissaan ja päätellä siitä, onko tämä tällainen filmi itseä varten.  Jopa suomennettu nimi on niin idioottimainen, että hälytyskellojen tulisi soida jokaisen maksavan katsojan lompakossa.

Käsikirjoituksen ammottavat puutteet elokuva tunnustaa itsekin. Kyse on metafilmistä, jossa kaksi fiktiivistä elokuvaohjaajaa, pariskunta, saapuu ihailemansa Bergmanin jäämistölle rakennettuun residenssiin tekemään käsikirjoitusta. Mies luo vaivattomasti uutta tarinaa, mutta naisen vilkaistessa salaa hänen luomislehtiötään siellä näkyy sadistisia pornopiirroksia ja "Vertigoon" viittaava idea häivyttää tekeillä olevan tarinan naishahmo kuvitelmaksi. 

Miehen vaivaton luovuus on siis samanlaista kuin Bergmanilla: ahdistavien ja synkkien aihelmien tutkimista. Mies, jota Tim Roth esittää kuin koomisena kevennyksenä, vaikuttaa projisoivan intohimonsa luomistyön kuvitelmiin. Puoliso-ohjaajan flirttaillessa hänelle työpisteen vieressä puoli-ilkosillaan mies tokaisee vain että etsitkös jotakin.

Tarinan naisohjaaja on elokuvan varsinainen päähenkilö jota Vicky Krieps esittää. Hän haluaisi taiteilijoiden tutkivan iloa ja onnellisuutta, mutta itse hän ei saa kokonaista tarinaa aikaiseksi. Lopulta hän alkaa kertoa puolisolleen täsmälleen samaan paikkaan, Fårölle, sijoittuvaa tarinaa, jossa kaksi elokuva-ammattilaista saapuu saarelle kokeakseen intohimonsa viimeisen leimahduksen. Onko kyse oikeasti tekeillä olevasta käsikirjoituksesta vai miehen reaktioiden testaamiseen improvisoidusta eroottisesta välipalasta, se jätetään avoimeksi.

Sukupuoliaan edustavien taiteilijaluonteiden vastakkainasetelma on väkinäinen. Lisäksi se heitetään sivuun, kun kaksi kolmannesta elokuvaa on mennyt. Tämän jälkeen nähdään pitkä "epilogi", jossa kerronnan tasot sekoittuvat: naisohjaaja on nyt hahmo omassa tarinassaan, kunnes Bergmanin pyhäkössä hän herää todellisuuteen näyttelijä Vicky Kriepsinä ja tervehtii tarinalleen kuvittelemaansa vastanäyttelijää, Anders Danielsen Lietä kuin kyse olisi näkemämme elokuvan tekijöistä. Kerronnan tyyli ei kuitenkaan kertaakaan muutu näissä kerronnantasojen hypähtelyissä.  Ja metatasoltakin hypätään vielä aivan lopuksi fiktiivisten ohjaajien kesäiseen tarinaan, jotta sille saadaan sentään maisemaan sopiva, ruotsalaista matkailumainosta muistuttava päätös.

Sisäiskertomuksen murheellinen intohimodraama ei toimi missään tarkoituksessa: ei bergmanilaisen draaman kommenttina eikä naisohjaajan persoonan avaimena. Sisäiskertomusta voi pitää vain turhautuneen ohjaaja-käsikirjoittajan eli Hansen-Løven väkinäisenä yrityksenä syventää museokierrostaan edes jollain tempulla. Vaikutus on vastakkainen: kehyskertomus alkaa tuntua entistäkin turhemmalta.

 

Jos miesohjaaja olisi tehnyt tämän elokuvan, se saisi kosolti syytöksiä tirkistelevästä asenteestaan Kriepsin ja sisäistarinassa teinirakkautensa kuoppaamista nyyhkivän Mia Wasikowskan nakukohtauksiin – puhumattakaan hartaan kunnioittavasta asenteesta Ingmar Bergmania kohtaan. 

Jossain kohtaa elokuvaa tuleekin mieleen, että jos Woody Allen olisi käsikirjoittanut elokuvan palvomastaan Bergmanista niin tuloksena olisi ollut jotain yhtä latteaa, hengetöntä ja lapsellista.

Itselleni on aivan käsittämätöntä, miten Hansen-Løven kaltainen laatuohjaaja voi luomislukkonsa keskelläkään päästää valkokankaille tällaisen elokuvan, jonka pikkuporvarillista idyllinkaipuuta ja ruotsalaisen elämänlaadun somistelua Bergman olisi taatusti inhonnut.  

Aitoa ironiaa cinefiilien maailmaan tämä elokuva tarjoaa sitäkin yhtä vähän kuin elokuvassa nähtävä "Bergman Safari"-turistikierros tarjoaa ohjaamestarin perintöön. 

Ainoa syy nähdä "Kohtauksia eräältä saarelta" on siinä, miten Hansen-Løve saa naisnäyttelijänsä jälleen loistamaan kiltin ekstrovertin hahmossa, aivan kuten Isabelle Huppertin Tämän jälkeen -filmissä (2016). 

Näyttelijä Vicky Krieps oli aavemaisen karismaattinen ja juuri niin viileän eroottinen kuin bergmanilaiset naiset parhaimmillaan jo Paul Thomas Andersonin Phantom Thread -elokuvassa (2017).  Hansen-Løven filmissä hän on ainoa kiinnekohta emotionaaliselle todentunnulle, tarkka-aistisesti aistikas, ohjattuna sellaiseen ilmaisun vapauteen ja luontevuuteen mihin teatterintuntua näyttelijöiltään vaatinut Bergman ei olisi koskaan pystynyt. 

Kaksi tuntia elokuvaa olisi mieluusti saanut koostua siitä, miten Krieps ui ja pyöräilee Fåron sietämättömän kauniissa maisemissa.

Mies Pietarista, 69

Kop kop kopu kopu kop, kuka siellä kirveellä kolkuttaa?
Taitaa olla tappava mies, tappaja varmasti paikan saa.

"Näin minä teen ja näin minä teen, minä tulin tännekin täsmälleen.   
Näin minä teen ja näin minä teen, minä panen naapurit rähmälleen."

Hop hop hopu hopu hop, kuka tätä hoppua harrastaa?
Taitaa olla taksana maa, haudaksi maitansa marrastaa?

"Näin minä tuun ja näin minä meen, minä vain pilkkoan tarkalleen.
Näin minä saan ja näin minä saan, haudasta hyötyä markalleen."

Top top topu topu top, mitä tämä katkaisu kannattaa?
Taitaa olla taitosi, vaan: kuka meistä kaikista voiton saa?

"Näin minä niin ja näin minä näin, näin minä pelkonne peilistä päin.
Ja teen minä niin tai teen minä näin, kaikki on kahtena mielessäin."

 

Vuoden Harrastajateatteri 2022 -tunnustus

 

Nyt sen saa viimein julkistaa: Tukkateatteri on saanut Vuoden Harrastajateatteri 2022 -tittelin.

Tätä tunnustusta jakaa Suomen Harrastajateatteriliitto, jossa arvovaltainen raati käy lävitse jäsentensä hakemukset. Edeltävinä vuosina 2017–2021 tunnustuksen ovat saaneet Mäntsälän teatteri, Lapuan teatteri, Salon teatteri, Lapin ylioppilasteatteri ja Reisjärven harrastajateatteri.


Oheisessa kuvasarjassa Tukan hallituslaiset sekä Vili-jäsen (+ etäosallistujat) kuuntelevat ensin jännittäen, miten sieltä Liitosta päin teatteria kuvaillaan... ja sitten jo hymyillään saadusta tunnustuksesta... ja lopuksi hurrataan. Ihan ilman teatterieleitä.
 
Viikko sitten (9.2.)  SHTL:n etänä järjestetyssä tapaamisessa liiton toiminnanjohtaja Sanna Saarela kertoi, että Tukka oli kaikkien raatilaisten ykkösehdokas, joten valinta oli helppo. Ja tärkein perustelu oli teatterin kannalta vähintäänkin imarteleva: Tukalla on niin paljon kantaesityksiä, että se erottuu harrastajakentästä. 

 

Näin SHTL kuvailee Tukkaa tiedotteessaan:

"Tukkateatteri kouluttaa aktiivisesti jäseniään ja tarjoaa myös uusille mahdollisuuksia tulla mukaan toimintaan. He ovat onnistuneet luomaan teatteriinsa innostuneen ja sitoutuneen toimintakulttuurin, mikä näkyy ulospäin laajana tarjontana sekä taiteellisesti että toiminnallisesti. Pandemian aikanakin Tukkateatteri on suunnannut katseensa rohkeasti tulevaisuuteen, ja rajoituksia noudattaen he ovat saaneet teatterin toiminnan pysymään aktiivisena."

Pj Katrin idea aloittaa Tukkateksti-työpaja oman näytelmätuotannon takaamiseksi on osasyy kantaesitysten vahvuudelle. Ideoita on heitelty jopa oman verkossa näkyvän näytelmäpankin perustamisesta. Sitäkin pidemmällä ovat suunnitelmat teatterin brändin kirkastamiseksi, jotta tamperelaisille hahmottuisi millaisilla näytelmillä ja millaisena tilana Tukka on enemmän kuin pelkkä harrastajateatteri. SHTL:n myöntämä titteli osuu sinänsäkin juuri oikeaan hetkeen.
 

Kuten SHTL:n lausunnosta näkyy, Tukan profiilia on korottanut sekin, että olemme sitkeästi pitäneet ovia auki ja jatkaneet esityksiä aina kun koronarajoitukset ovat antaneet vähänkin myöten. Projektikohtaisesti näyttelijät ovat itse päättäneet, että esitys hoidetaan miten pienelle katsojakunnalle tahansa. Ja aplodit teatterin näkyvyydestä Liiton suuntaan täytyy siitäkin antaa Katrille.

 

Nyt vain jännittämään tulevia ensi-iltoja!

 

 

Piemonten tryffelinmetsästäjät (elokuva)

 

 

Onhan se kaunis, mutta onko se aito? Onko se lainkaan sitä, mitä tavataan pitää dokumenttielokuvana? Ainakaan Piemonten tryffelinmetsästäjät (2020) ei ole Oscar-ehdokkaana sarjassaan, vaikka se on ylivoimaisesti häikäisevimpiä dokumenttifilmejä mitä valkokankaalle on tehty.

 

Jos sen dokumentiksi tohtii ajatella.

Otetaan esimerkiksi tryffelimunakkaan kohtaus. Iso äveriäs mies syömässä tryffelimunakasta punaviinin kanssa, taustalla oopperamusiikki, värit ja valaistus tässäkin kohtauksessa kuin elävässä taulussa. Kelle tahansa ohjaajalle riittäisi taiteensa todisteeksi saada yksi sellainen kohtaus aikaiseksi elämässään. Mutta mikä kohtauksessa puhuttelee katsojaa aiheensa tai edes taiteensa kannalta? Vaimo huomautti, että munakkaansyönnin taustalla soi "Toscan" kuolemaantuomittu-kohtaus viitteenä siihen, että edellisessä kohtauksessa oli käsitelty tryffelikoiran kuolemaa. Täytyy olla kohtuullisen hyvä klassisen musiikin tuntija huomatakseen viitteen, mutta mitä lisää tämä viite antaa dokumentin estetiikkaan? Eikö se pikemminkin kutista ja halvenna sitä – jos dokumenttielokuvan tarkoitus on saada katsoja pohtimaan kuvan todistusvoimaa sellaisista aiheista, joihin hän on liian rutinoitunut.

 

Enemmän minä pidin siitä italiankielten moninaisuudesta, mitä elokuvassa kuulee. Ne olivat elokuvan varsinaista 'musiikkia', samoin kuin se syksyisen lehtiharmaan kirjo mistä pohjoisen Italian metsämaisemat koostuivat tryffelinmetsästäjien kompuroidessa rinteillä. Ja jos mielikuvissa ovat italialaiset Euroopan laiskana luonnonboheemina kansana, joka elää auliin maaperän tomaateista ja viinirypäleistä, niin tämä elokuva totisesti vahvistaa sitä vaikutelmaa. Missään ei näe sellaisia tomaatteja, niin valtavia punaviinipulloja eikä niin maanläheistä hellyyttä koiria kohtaan kuin tämän elokuvan herravanhuksilla.  

 

Piemonten tryffelinmetsästäjissä kaikki on konstruoitu tarkemmin kuin useimmissa saman budjettiluokan fiktiofilmeissä. Joitakin kohtauksia ikkunasta lankeavassa luonnonvalossa (tai sellaista jäljittelevässä!) on verrattu aiheellisesti klassisiin maalauksiin. Ohjaajaparista toinen on kuvataiteilija (Michael Dweck) ja toinen kuvaaja (Gregory Kershaw), mutta varsinainen elokuvalle tarpeellinen kerronnan rytmi syntyy leikkaajan työstä. Mutta editoinnistakin puuttuvat dokumenttifilmin keskeiset ominaisuudet: yllätyksellisyys, kokeilevuus, henkilökohtaisuus, äänen ja kuvan risteäminen, todellisuuden tasojen hallittu sekoittaminen.

 

Tryffelinkeräämiseen kyllästynyt Hippi, koiransa myrkytystä pelkäävä Rokkari, vaimonsa holhouksesta livahteleva 86-vuotias Carlo, sekä kuolemaa ja uutta tyttöystävää pohtiva Aurelio on kaikki tyypitelty niin taitavasti, että on täysin mahdotonta päätellä kuvasta mikä siinä on heidän aitoa elämäänsä ja mikä kuvaa varten rakennettua. Kun esimerkiksi Carlo ja vaimonsa kiistelevät eläkkeelle jäämisestä pöydän ääressä, on taustana kaunis vaaleanpinkki seinä, jonka sävy ja tasaisuus ei mitenkään vastaa heidän talonsa ulkopuolen rähjäisyyttä. Seuraavassa kohtauksessa nähtävä tryffeli-diileri, tuo elokuvaa koossa pitävä keskushahmo, keskustelee keittiössä pastaa syövän tyttärensä kanssa taustanaan täsmälleen samansävyinen pinkihtävä seinä. Melkoinen sattuma?

 

 

Tekisi mieli sanoa, että Piemonten tryffelinmetsästäjät on taitava huijaus. Mutta niinhän on tryffelikin. Metsästäjältä diilerille siirtyessään valkotryffeli on 300-500 euron kakkakokkareelta näyttävä mötikkä, mutta kansainvälisessä huutokaupassa täydellisen kokkareen hinta voi nosta googlauksen perusteella kolmesataakertaiseksi. Elokuvassakin nähdään kohtauksia valkotryffelin kansainvälisestä huutokaupasta, mutta onneksi näiden ihmisten suhdetta tryffeliin ei avata yhtä tarkkaan kuin ikäloppujen metsästäjien suhdetta tähän tuoksunsa perusteella arvioitavaan luonnonkultaan. Muuten katsojalle rakennettu illuusio tulisi jo liian lähelle kuluttajakeskeistä elämäntapaa, mitä myös elokuvissa käyminen pohjimmiltaan on. 

 

Itselleni samoin kuin vaimolle Piemonten tryffelinmetsästäjät toi mieleen Roy Anderssonin elokuvat: staattinen kamera, etualalla vanhoja rumia ihmisiä haaleanvärisissä lavasteissa, puheenaiheina kuolema ja itseään ruokkiva ahneus. Elokuvan arvosteluja lukiessa sama rinnastus on tullut mieleen monille muillekin – ja silti tryffelinmetsästäjien näköiskuvat naurattavat ja liikuttavat enemmän kuin Anderssonin parhaatkaan antisketsit.

 

Niin takuuvarman maineen Piemonten tryffelinmetsästäjät on saanut Tampereellakin, että kun menimme lauantaina Niagaraan tuntia ennen iltapäivänäytöstä, oli kaikki liput (koronarajoitusten sallimat puolet katsomopaikoista) myyty loppuun. Onneksi jäimme lasilliselle teatterin baariin, koska Niagaran aina yhtä avulias lipunmyyjä tuli hakemaan meitä pöydästä saakka, kun lunastamattomia verkkolippuja vapautui tarjolle. Näin taiteenkuluttajaa palvellaan jopa paremmin kuin viininkuluttajaa.

 

 

Poikkeuksena tila, olot vai aika?

Kun keväällä 2020 valmiuslaki otettiin käyttöön, kuvittelin, että nyt kaikki asiantuntijatietoa vastaan mölisevät hörhöt laitetaan ojennukseen ainakin Uudenmaan alueella, poikkeusolojen kriisivyöhykkeellä. Mutta pitkämielisyydellään menestykseen nousseiden demokratioiden tavoin ei Suomikaan reagoi poikkeuksiin poikkeuksina edes näissä tappavan pandemian poikkeuksellisissa oloissa. Kahdessa vuodessa pandemiasta on tullut jopa POIKKEUKSELLISEN NORMALISOIVA tila. Kun hallituksen kaatamisen ja parlamentin häpäisemisen tavoitteekseen ilmoittavat tahot kokoontuivat viime viikonloppuna eduskunnan eteen, viranomaiset kuittasivat sen "mielenosoitukseksi" eikä kapinaksi.

Poliisin on tietysti taktista säilyttää matala profiilinsa, jotta nämä antivakseristit ja propetrolistit saadaan siirtymään pois massana eikä yksittäin kannettuna. Mutta termit, joita hallinto käyttää, osoittavat, että poikkeusolot edellyttävätkin yhä sallivampaa eli NORMALISOIDUMPAA suhtautumista niihin konkreettisiin poikkeuksiin, kuten avoin kapinayritys, eikä perustellusti tiukkaa kontrollia.

Tarkemmin hallinnon kieltä silmäillessä huomaa, että valmiuslainkin käytöstä puhutaan nimenomaan poikkeusoloina eikä poikkeustilana (state of emergency) tai peräti poikkeusaikana. Kaiken lisäksi poikkeusolot eivät ole niin poikkeukselliset, että vallitsi edes alustava yksimielisyys, että ne eroavat jostain tietystä normaaliksi katsottavasta yhteiskunnan tilasta. Viime keväänä valtioneuvosto päätti, että tappava epidemian kanssa eläminen vastaa suomalaisen yhteiskunnan normaalioloja. Eduskunnan koronatietopaketissa muutos todetaan näin: "27.4.2021 valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain toimivaltuuksien käytön kumoamisesta ja totesi, että maassa eivät enää vallitse valmiuslain 3 §:ssä tarkoitetut poikkeusolot."

Tämähän jättää kysymyksen siitä, mitä Suomessa tai sen ympärillä pitäisi tapahtua, jotta edes pääkaupungissa uskallettaisiin julistaa poikkeustila, kuten Kanadan Ontariossa vastaavan kapinayrityksen vuoksi on juuri tehty. Onko Suomen seurattava muiden EU-valtioiden reaktioita voidakseen perustella, milloin meidänkin on pakko julistaa vastaava asiaintila? 

United States of Emergency näyttää olevan jatkuva asiaintila Atlantin toisella puolella, mutta silti Suomea NATOon ajavat tahot – kuten pandemiasta urheilun ja hyggeilyn aikakautena raportoiva Helsingin Sanomat – pitävät USE:a esikuvana valtiolliselle normaalitilalle.

Poikkeusolot yleisimpänä 'asiaintilana' osoittautuukin hallintokielen tilaisuudeksi normalisoida sekä instituutiot että niiltä odotettavat reaktiot poikkeuksiin, jopa niinkin poikkeukselliseen tapahtumaan kuin avoin kapinayritys keskellä pääkaupunkia. Oikeastaan tämän poikkeuksellisen normalisoinnin voisi ilmaista yhdellä uudiskäytön saavalla termillä "suomettuminen". Esimerkiksi valtioiden välinpitämättömyys ilmastokriisin ja lajikadon globaalia poikkeustilaa kohtaan tulee edes jollain tasolla ymmärrettäväksi, kun siitä puhuu "suomettumisena".

*

Äskettäin telkassa nähdystä toimintafilmistä opin vastavan yleiskäyttöön sopivan uudissanan "puolalainen panttivanki" -keissi. Tällä rasistisesti sävyttyneellä (sitähän "suomettuminenkin" on erityiskäytössä) uudissanalla poliisit tarkoittivat tilannetta, jossa henkilö uhkaa vahingoittaa itseään eli ottaa itsensä panttivangiksi, jotta hänen vaatimuksiinsa suostuttaisiin. Tämä maallikkomarttyyriuden mitä inhimillisin ja erikoisin muoto pitäisikin ottaa malliksi, kun yritämme ymmärtää demokratiaa vastustavien antivaksereiden ja muiden vastaavien henkilöiden POIKKEUKSELLISTA NORMAALIUTTA. Hehän uhkaavat asettaa itsensä kuolemanvaaraan, mikäli heidän mielipidettään, että kuolemanvaaraa ei ole, jätetään kuuntelematta. 

Normaaliksi tämän skitsoidiselta kuulostavan käytöksen tekee se, että ilmastokriisin suhteen tietyt puolueetkin toimivat yhtä skitsosti: ne kuvittelevat "meidän" (valtiona) ajautuneen "meidän" vihreiden päämääriemme panttivangiksi, mutta "me" (konservatiiveina) halvaannutamme demokratian ihan varmasti, mikäli "meidän" (valtiollista tahtoa edustavan konservatiivipuolueen) vaatimuksiimme ei suostuta.

*

Mitä sitten tapahtuu kaikelle tälle termistölle, jahka Venäjän sotatoimiyhtymiä siirretään Ukrainan lisäksi lähelle Suomen itärajaa? Otetaanko käyttöön vanha termi "poikkeusaika", jotta ei jouduttaisi käyttämään merkitykseltään liian monitulkintaiseksi muuttunutta "poikkeustilaa"? 

"Poikkeusaika" olisi siitäkin kätevä termi, että kukaan ei oikeasti tiedä kuinka pitkään nykyaikainen sota kestää, koska sodan normaali eskaloituminen johtaisi nykyisissä normaalioloissa ydinaseiden käyttöön, minkä jäljiltä kokonaiskuva sotaa käyvistä osapuolista olisi vähintääkin hämärä. "Poikkeusajan" julistaminen antaisi kansalle mielikuvan, että tälläkin sodalla tulee olemaan selvärajainen alkunsa ja loppunsa aivan kuten olympialaisten tavoin selkeästi kausiharjoitteluun käytetyssä "talvisodassa" – sillä välin kun poikkeustilahallitus siirretään Viking Linen uudella tilaihmeellä NATOn aluevesille.

West Side Story (elokuva, 2021)

 

West Side Story (1961) on ollut itselleni yksi tärkeimmistä elokuvista, joten uusintaversio siitä on periaatteessa lähes pyhäinhäväistys. Ensimmäiset uutiset Steven Spielbergin aikeista uuden version ohjaamiseksi eivät kuitenkaan ärsyttäneet, vaan herättivät ihan oikeasti toiveen, että jotain kaksikymppisenä (1984–1986 välillä leffakerhossa) koetusta taikuudesta saisi uutta potkua yksittäisten laulujen ja tanssien uusista tulkinnoista. Musikaalin kun ei tarvitse olla osiensa summa, minkä vuoksi se niin houkuttaakin Hollywoodia.

Tänään Kuopion Kuvakukossa sain uuden West Side Story -tulkinnan (2021) viimein nähdäkseni eikä lopputulos ollut erityisen huono jos ei erityisen hyväkään – vaan tosiaankin yksittäiset musiikkiosiot loistivat kokonaisuudessa, kun taas ne elokuvallisimmat osuudet olivat verraten yhdentekeviä, milloin ei masentavan pliisuja.

Ylipäänsä tämä uusi, kaksi ja puoli tuntia pitkä tulkinta West Side Story'sta on enemmän nyt elokuva kuin musikaali, mikä ei ole sille eduksi, mutta takaa tietysti spielbergimäisemmän viihdetuotteen.

Toiveeni musiikin uudelleensovituksesta ei valitettavasti toteutunut, sillä uuden version laulut ovat hyvinkin tarkasti samankuuloisia kuin aiemmin. Ainoa poikkeus taitaa olla uuden hahmon, Valentinan laulettavaksi siirretty "Somewhere", joka kuulostaa nyt yhtä kamalalta kuin Fievelin animaatiossaan (1986) rääkymä "Somewhere Out There".

Eikä Valentinan soolonumero ole edes elokuvan imelin kohta – sillä joka kerta kun kamera ottaa lähikuvaan päätähdet Ansel Elgortin ja Rachel Zeglerin tuntuu kerronta pakittavan etenemisen sijaan. Elgort & Zegler ovat niin disneymäisen nukkemaisia olemukseltaan, ettei tunneilmaisua ilmaiseva ryppy voi kerta kaikkiaan mahtua heidän kasvoillaan. Näin nukkemaisilla hahmoilla elokuvaan on voitu lisätä alkuperäisen romeo&julia -tarinan henkevyyden särkevä kohtaus, jossa osapuolet nähdään paritteluyön jälkeisenä aamuna samassa sängyssä. Ehkäpä 2020-luvulla rutiinilla vedetty kakkosyön seksi kuuluu jo disney-standardeihinkin.

Onneksi sivuhahmot (etenkin Riffiä esittävä Mike Faist ja Ariana DeBosen esittämä Anita), Tony Kushnerin parantelema käsikirjoitus ja muutamien kohtausten tarkasti kameraa palveleva koreografia nostavat aina uudelleen minunkin kaltaiseni katsojan odotukset. 

Katsojan uteliaisuutta, vaikkei juonta ja jännitystä, palvelee myös se, että New York on nyt laveammin mukana kohtauksissa. Uteliaisuutta siitä, miten jokin tuttu kohtaus tällä kertaa toteutetaan uudessa miljöössä, palvelevat erityisesti museokirkkoon siirretty hymnikohtaus ja tyhjenneelle poliisiasemalle sijoitettu "Gee, Officer Krupke". Jälkimmäinen vetää miltei vertoja vanhalle versiolle, missä verbaalinen ja tanssillinen nokkeluus on niin täydellisesti rytmitetty, että pääjuoneksi tarkoitettu  romanssi tuntuu yhdentekevältä: näissä kundeissahan se varsinainen tarina olisi.

Spielbergin ominta sormenjälkeä voi nähdä kuitenkin vain yhdessä kohtauksessa, siitä miten "Cool" on toteutettu tällä kertaa. Ensinnäkin laulu on sijoitettu jo ennen tappelukohtausta, kuten alkuperäisessä musikaalissa (1957), vaikka vuoden 1961 elokuvaversiossa sen siirtämistä perusteltiin sillä, että tapon ja tappelun jälkeen tämä joukkolaulu on paljon mielekkäämpi kuin ennen sitä. Kushnerim käsikirjoituksessa laulun sijainti selittyy sillä, että Tony yrittää saada Riffin luopumaan aseesta ja kamppailee siitä rauniotalon reikäisissä lavasteissa. Kohtauksessa laulu jää sivuseikaksi, mutta tanssi saa eräänlaisen tasohyppelymäisen jännitteen. Ratkaisu on sinänsä kiinnostava, jos pitää paikkansa, että vuoden 1961 elokuvaversiossa "Cool" oli eniten ELOKUVAN kielelle sovitettu kohtaus. Ajatuksen esittää elokuvan juhlaversion dvd-lisukkeessa joku mukana olleista näyttelijöistä:  Robbins & Wise siirsivät Broadway-tulkinnan muutoin lähes sellaisenaan filmille, mutta "Cool'in" kohdalla näkyy elokuvakerrontaan hiottu ja läkähdyksiin asti harjoitettu esitys, johon otettiin myös (teatteriversiosta poiketen) naisnäyttelijät. Näin hiottuun ilmaisuun Spielberg ei pyri, mutta pystyy sentään tekemään laulun pohjalta jotain ihan oman näköistään. Niinpä kohtaus on ainoa, jonka toivoisi jatkuvan pidempään.

Screenrant-leffasivusto luettelee elokuvaversioiden eroja seuraavasti (jättäen mainitsematta laulukohtausten uudelleensijoittelun):

• Lisätty Tonyn taustatarina: hän on istunut vankilassa, koska tappelussa miltei tappanut vastustajan. Tämä selittää miksi nössö kauppa-apulainen voi olla Jets-jengin ihailema ex-tappelija.
• Tappelukohtauksiin on lisätty realismia, sen sijaan, että ne esitettäisiin tansseina.
• Naisilla on hieman merkitsevämmät roolit: Riffin tyttökaveri Graziella on ollut aiemmin Tonyn.
• Naispäänäyttelijä Zegler on aidosti latino.
• Valentina-hahmo korvaa Docin, kulmakuppilan pitäjän.
• Korttelien historiallinen merkitys eri kansallisuuksille on alusta alkaen isosti esillä. Tätä korostaa sekin, että Maria ja Bernardo asuvat yhdessä Anitan kanssa eikä vanhempien luona.
  
• Näyttelijät laulavat omalla äänellään, mikä lisää realismia mutta… itse suosisin ennemmin dubattuja, oikeiden laulajien ääniä, jos kerran romanssimusikaalin ilmapiirissä pysytellään.
• Elokuvaan on lisätty paljon espanjankielistä dialogia jota ei ole käännetty.

 

Uudelleenfilmatisointien kohdalla esitetty iso kysymys, onko tämä remake TARPEELLINEN, on Hollywood-tuotteen kohdalla turha: helppoa rahastusta näin uuskonservatiivisella versiolla haetaan, etenkin kun poliittinen korrektius on niin pöljän päälleliimattua: puertoricolaisten kansallistunto, naisten aktiivinen toimijuus, queer-hahmon korostetun itsetuntoinen avuliaisuus. 

Korrektiudesta riippumatta tämä tuote kumminkin myy juuri sillä millä Spielberg-tuotteen odotetaan myyvän: kaikki on isompaa, machompaa ja toiminnallisempaa kuin mikään aiemmin juuri tässä genressä nähty. Spielberg on kasvattanut jopa jengien täsmällisesti toisiaan peilaavan ryhmäkoonkin kymmenestä viiteentoista, mikä lisää vaikutelmaa omilla ehdoillaan liikkuvasta MASSASTA eikä Broadwaylta karanneesta roolileikistä. Pistoolin siirtyminen Jetseiltä latinojengille toimii nokkelasti teeman kannalta: väkivalta on jengien välillä KASVAVA jännite, ei kummankaan perimmäinen piirre. Tummanpuhuvat tanssijajengit, joita yhdistää naurettavan stailattu vaatekoodi, toivat kyllä mieleen myös Walter Hill'n "Soturit" (1979)... niin, väkivallan estetisointi ei ole helppoa edes silloin kun sitä toteuttaa musikaalin vapaalla vyöhykkeellä...

Hienoiset feministiset ja queer-tiedostavat sävyt ovat tietysti sivuseikka siihen nähden, miten esimerkiksi naishahmojen vaatetusta on päivitetty seksikkäämmäksi ja miten fanipalvelu takaa edellä mainitun barbimaisen postcoitaalisen kohtauksen.

Tämä summannee parhaiten oman kokemukseni: Vielä korttelisodan koreografiaa uudistavan introkohtauksen aikana ajattelin, että jee, tämä West Side Story täytyy nähdä vielä isommalla kankaalla ja paremmalla äänentoistolla… mutta romanssijaksoissa ajattelin lähinnä miten romeo&julia -tarina PITÄISI päivittää jotta siinä olisi jotain mieltä nykypäivän identiteettipaletin tuntevalle katsojalle. Miksei sovitusta ole tehty reilusti nykypäivän musiikkiin, esimerkiksi Hamiltonin tapaan (2020)? Tai miksei romantiikkaa ja etnistä jännitettä voisi yhdistää reilusti eroottiseksi kamppailuksi? Wet Side Story'ksi?

Katsojia Kuvakukon näytöksessä oli tänään miltei ne täydet 20 mitä täkäläinen rajoitus leffateaterille sallii, kun eilisessä "Annettessa" meitä oli vain 4. Spielberg on saavuttanut, toivottiin tai ei, uneliaat savolaisetkin.



 

Annette (elokuvahko)

 

Elokuvamusikaalit edellyttävät katsojilta emotionaalista omistautumista fiktion sävelletylle maailmalle. Visuaalisesti laskelmoiduimmat ja musiikiltaan rutiinimaisimmat kohtaukset voivat nekin viihdyttää, jos elokuva pystyy pitämään kiinni taikamaailmansa tiiviydestä. Ja silloin kun musikaali epäonnistuu laskelmoinnissaan, tuloksena on "Catsin" (2019) kaltainen jättimäinen floppi.

Miksi Leos Carax'n "Annette" (2021) ei ole flopannut yhtä raskaasti, se on arvoitus. "Annette" on yhtä pitkä kuin pitkästyttäväkin, musiikiltaan keskinkertainen vailla yhtäkään hitiksi kelpaavaa laulua, ja täysin ilman tanssinumeroita tai soolot huipentavaa dramatiikkaa. Se ei ole hauska edes siinä, miten epähauska se pyrkii paikoin olemaan.

Kaiken lisäksi "Annetten" miespääosassa on Adam Driver, puolet ajasta bodattu yläruumis paljaana. Liekö elokuvaa, jota Driver ei pystyisi jäädyttämään? Etenkin kun hän ryhtyy sen tuottajaksi egoprojektinsa varmistaakseen? Driverista pitävät katsojat ehkä arvostavat  sukupolvi-indien jäykän kalskeaa olemusta ja haukkamaisen synkkiä kasvoja, mutta "Annette" olisi tarkoitus olla tarina värisyttävän polttavasta intohimosta... eloton kukkoilija pääosassaan?

Kuten loputtoman monissa romanssifilmeissä myös tässäkin naisnäyttelijän, Marion Cotillardin tehtäväksi jää ilmaista pariskunnan keskinäiset tunteet, niin ilmeillään kuin seksikohtauksissa valkokankaan leveydeltä hohtavalla vartalollaan. Driver esittää puolestaan Henry-nimistä standup-koomikkoa, jota ihmiset tulevat katsomaan saadakseen kokea annoksen aitoa vihaa ja itseinhoa. Elokuvan ideana on kärjistää Henryn hahmo toksiseksi koomikoksi, joka on kyllästynyt jopa kyllästymisen esittämiseen. Täysin irrallaan elokuvan jatkumosta Henry ja hänen vaimonsa, Cotillardin näyttelemä oopperatähti, laulavat välillä toisilleen miten paljon he toisiaan rakastavatkaan.

Toinen puolisko yli kaksituntista elokuvaa keskittyy pariskunnan lapsityttäreen, Annetteen, joka perii äidiltään ihmeellisen laulukyvyn. Annette on toteutettu nukkeanimaationa jonka ei pitäisi lainkaan toimia suhteellisen realistisesti lavastetun ympäristön kanssa, mutta pelastaa musikaalin taikuudesta sen vähän mitä on pelastettavissa, etenkin loppukohtaus, jota edes toljottava Driver ei pysty pakastamaan.

Jo Carax'n "Holy Motors" (2012) oli tarkoitus olla testamentti filmitaiteelle, metaelokuva johon Carax kierrätti kaikkien edeltävien filmiensä ideoita. Samaa metakuvissa harhailua ja rokkihenkistä summittaista uhoa on "Annettessa". S&S:n arvostelu kehtasi verrata elokuvaa jopa Carax'n viimeiseen kelvolliseen filmiin, "Pont-Neufin rakastavaisiin" (1991). Muuta yhteistä näissä elokuvissa ei kuitenkaan ole kuin naisruumiin tirkistely ja tyylilajin tarkoitukseton hypähtely rokkivideosta oopperamaisen mahtipontiseen lavastukseen.

Miten ranskalainen harras ilottomuus ja amerikkalainen pakkohauskuus ovat löytäneet toisensa tällaisessa "Annetten" kaltaisessa projektissa on varmasti kiinnostavampi tarina kuin mikään mitä "Annette" itsessään tarjoaa. Omassa genressään sen ainoa saavutus lienee se, että ensi kertaa musikaalin historiassa kuullaan duetto kesken suuseksin. Vaan tokkopa sentään Oscar-gaalassa.