Puolet Guardianin kehuista osoittautui pitävän paikkansa. "Spencer" on rajattu ja keskitetty elokuvalle ominaisella tavalla nimihenkilöönsä, aatelisesta sukuidentiteetistä pakovoimansa löytävän prinsessan murtumahetkiin jouluaattona vuonna 1991. Valitettavasti Guardian jättää mainitsematta, että tämä entisen identiteetin murtumisesta uuteen johdatteleva kertomus ei ole alkuunkaan kiinnostava draamana. Elokuvan kaksi käänteentekevää ratkaisutilannetta tulevat aivan yhtäkkiä ja ovat aivan liian lyhyitä perustellakseen, miksi tämä melkoiselta hepsankeikalta vaikuttava kolmikymppinen nainen on äkkiä niin valmis itsenäiseen elämään saatuaan elämänohjeita muun muassa Anne Boleynin haamulta!
Päähenkilön sisäistä ratkaisua seuraava, kaikki elokuvan symbolit yhteen keräävä toimintatilanne on kieltämättä dramaattinen huipennus, mutta vain ulkoisin puittein. Ja tämäkin kohtaus hoidetaan pois nopeammin kuin esimerkiksi muistoissa voimauttamista käsittelevät jaksot, missä prinsessa D vain tanssahtelee linnan käytävillä. Lopetusjaksokin on sitten silkkaa hollywoodia imelimmillään.
Ensimmäinen vartti "Spenceriä" rullasi niin hienosti komeiden kuviensa varassa, että sen aikaa oli iloisen yllättynyt, onko tarjolla tosiaankin sellainen KUVAKERRONTAAN luottava filmi, joka on jäänyt tutkan alle ihan vain hömpän aiheensa vuoksi.
Mutta sitten prinsessa alkaa puhua. Ja hän selittää ja selittää itseään kaikille, lapsille ja palvelijoille, eikä hänellä ole muuta puhuttavaa kuin se, miten muut mahtavat hänet nähdä. Tiukan sosiaalisen tarkkailun alla ahdistunut, säätyasemansa vuoksi vangin kaltaiseen asemaan noussut ihminen epäilemättä käyttäytyy juuri näin toisteisesti, mutta tapa jolla Kristen Stewart on ohjattu ESITTÄMÄÄN tätä vainoharhaista ja pakokauhuista käytöstä menee väärällä tapaa teatraalisen puolelle: ikään kuin Stewartin olisi esittettävä näyttämölle unohdettua näyttelijää joka vaatii muita tunnustamaan roolinsa ohuuden (prinsessana) JA vahvuuden (aatelisena).
Stewart on muuten kyllä positiivinen yllätys. Koko elokuvan olisi voinut katsoa hetkeäkään ajattelematta, kuka roolissa imitoi järkevän hillitysti tuota tunnettua D-mediailmiötä. Vasta niissä kohtauksissa, joissa skandaaliaihetta lypsetään alastonkohtauksilla, tulee mieleen, että rooliin on tarvittu juuri tiettyyn habitukseen fiksattu tunnettu näyttelijä, tämä sama joka äskettäin toi rokahtavaa katu-uskottavuutta myös Jean Sebergin elämäkertaan (2019).
Sitä aitoa hykerryttävää brittirekisterin näyttelemistä edustavat erinomaiset, liiankin vähälle käytölle jäävät Timothy Spall ja Sally Hawkings. Ja jos tätä salavihkaisen ironista brittirekisteriä suosii niin kyllä siitä television Crown-sarjasta riittää jopa kaltaiselleni vaativalle eskapistille enemmän herkkupaloja kuin korean lavastekakkunsa sisälle kahdeksi tunniksi jumittuvasta Spencer-filmistä. Ohjaaja Pablo Larraínilta olen aiemmin nähnyt vain Jackie Kennedystä kertovan Jackien (2016), mihin verrattuna Spencer on elokuvana kokonaisempi ja suggeroivan musiikkinsa (viuluja ja jatsia) ansiosta muistettavampi. Mutta paremminkin juu voisi sota-aikansa käyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti