Jos sen dokumentiksi tohtii ajatella.
Otetaan esimerkiksi tryffelimunakkaan kohtaus. Iso äveriäs mies syömässä tryffelimunakasta punaviinin kanssa, taustalla oopperamusiikki, värit ja valaistus tässäkin kohtauksessa kuin elävässä taulussa. Kelle tahansa ohjaajalle riittäisi taiteensa todisteeksi saada yksi sellainen kohtaus aikaiseksi elämässään. Mutta mikä kohtauksessa puhuttelee katsojaa aiheensa tai edes taiteensa kannalta? Vaimo huomautti, että munakkaansyönnin taustalla soi "Toscan" kuolemaantuomittu-kohtaus viitteenä siihen, että edellisessä kohtauksessa oli käsitelty tryffelikoiran kuolemaa. Täytyy olla kohtuullisen hyvä klassisen musiikin tuntija huomatakseen viitteen, mutta mitä lisää tämä viite antaa dokumentin estetiikkaan? Eikö se pikemminkin kutista ja halvenna sitä – jos dokumenttielokuvan tarkoitus on saada katsoja pohtimaan kuvan todistusvoimaa sellaisista aiheista, joihin hän on liian rutinoitunut.
Enemmän minä pidin siitä italiankielten moninaisuudesta, mitä elokuvassa kuulee. Ne olivat elokuvan varsinaista 'musiikkia', samoin kuin se syksyisen lehtiharmaan kirjo mistä pohjoisen Italian metsämaisemat koostuivat tryffelinmetsästäjien kompuroidessa rinteillä. Ja jos mielikuvissa ovat italialaiset Euroopan laiskana luonnonboheemina kansana, joka elää auliin maaperän tomaateista ja viinirypäleistä, niin tämä elokuva totisesti vahvistaa sitä vaikutelmaa. Missään ei näe sellaisia tomaatteja, niin valtavia punaviinipulloja eikä niin maanläheistä hellyyttä koiria kohtaan kuin tämän elokuvan herravanhuksilla.
Piemonten tryffelinmetsästäjissä kaikki on konstruoitu tarkemmin kuin useimmissa saman budjettiluokan fiktiofilmeissä. Joitakin kohtauksia ikkunasta lankeavassa luonnonvalossa (tai sellaista jäljittelevässä!) on verrattu aiheellisesti klassisiin maalauksiin. Ohjaajaparista toinen on kuvataiteilija (Michael Dweck) ja toinen kuvaaja (Gregory Kershaw), mutta varsinainen elokuvalle tarpeellinen kerronnan rytmi syntyy leikkaajan työstä. Mutta editoinnistakin puuttuvat dokumenttifilmin keskeiset ominaisuudet: yllätyksellisyys, kokeilevuus, henkilökohtaisuus, äänen ja kuvan risteäminen, todellisuuden tasojen hallittu sekoittaminen.
Tryffelinkeräämiseen kyllästynyt Hippi, koiransa myrkytystä pelkäävä Rokkari, vaimonsa holhouksesta livahteleva 86-vuotias Carlo, sekä kuolemaa ja uutta tyttöystävää pohtiva Aurelio on kaikki tyypitelty niin taitavasti, että on täysin mahdotonta päätellä kuvasta mikä siinä on heidän aitoa elämäänsä ja mikä kuvaa varten rakennettua. Kun esimerkiksi Carlo ja vaimonsa kiistelevät eläkkeelle jäämisestä pöydän ääressä, on taustana kaunis vaaleanpinkki seinä, jonka sävy ja tasaisuus ei mitenkään vastaa heidän talonsa ulkopuolen rähjäisyyttä. Seuraavassa kohtauksessa nähtävä tryffeli-diileri, tuo elokuvaa koossa pitävä keskushahmo, keskustelee keittiössä pastaa syövän tyttärensä kanssa taustanaan täsmälleen samansävyinen pinkihtävä seinä. Melkoinen sattuma?
Tekisi mieli sanoa, että Piemonten tryffelinmetsästäjät on taitava huijaus. Mutta niinhän on tryffelikin. Metsästäjältä diilerille siirtyessään valkotryffeli on 300-500 euron kakkakokkareelta näyttävä mötikkä, mutta kansainvälisessä huutokaupassa täydellisen kokkareen hinta voi nosta googlauksen perusteella kolmesataakertaiseksi. Elokuvassakin nähdään kohtauksia valkotryffelin kansainvälisestä huutokaupasta, mutta onneksi näiden ihmisten suhdetta tryffeliin ei avata yhtä tarkkaan kuin ikäloppujen metsästäjien suhdetta tähän tuoksunsa perusteella arvioitavaan luonnonkultaan. Muuten katsojalle rakennettu illuusio tulisi jo liian lähelle kuluttajakeskeistä elämäntapaa, mitä myös elokuvissa käyminen pohjimmiltaan on.
Itselleni samoin kuin vaimolle Piemonten tryffelinmetsästäjät toi mieleen Roy Anderssonin elokuvat: staattinen kamera, etualalla vanhoja rumia ihmisiä haaleanvärisissä lavasteissa, puheenaiheina kuolema ja itseään ruokkiva ahneus. Elokuvan arvosteluja lukiessa sama rinnastus on tullut mieleen monille muillekin – ja silti tryffelinmetsästäjien näköiskuvat naurattavat ja liikuttavat enemmän kuin Anderssonin parhaatkaan antisketsit.
Niin takuuvarman maineen Piemonten tryffelinmetsästäjät on saanut
Tampereellakin, että kun menimme lauantaina Niagaraan tuntia ennen
iltapäivänäytöstä, oli kaikki liput (koronarajoitusten sallimat puolet katsomopaikoista) myyty loppuun. Onneksi jäimme lasilliselle
teatterin baariin, koska Niagaran aina yhtä avulias lipunmyyjä tuli hakemaan
meitä pöydästä saakka, kun lunastamattomia verkkolippuja vapautui tarjolle. Näin taiteenkuluttajaa palvellaan jopa paremmin kuin viininkuluttajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti