Pandemian viivyttämä Lehman-trilogia sai viimein lopulta ensi-iltansa (24.2. 2022) Tampereen Työväen Teatterissa. Tämä amerikkalaisesta finanssikapitalismista kertova näyttämöeepos osui sattumoisin samaan päivään, kun venäläinen invaasio romutti kaiken sen historiankulun, minkä uskottiin pyörivän ikuisesti kansainvälisten rahamarkkinoiden voimalla.
Silmiinpistävän niukan ensi-iltayleisön keränneestä Lehman-trilogiasta voikin kysyä, onko tällä sukuhistorian varaan rakennetulla ja oopperan mittakaavaan venytetyllä näytelmällä mitään annettavaa nykypäivän suomalaiselle – tai varsinkaan tamperelaisille?
Ainakin produktiossa on yritetty paljon. Suunnilleen puolen tunnin välein kolmen näyttelijän maratoonille annetaan hengähdystauko ja taustakankaalla nähdään suomalaisen asiantuntijan puheenvuoro siitä, mitä talous oikein tarkoittaa. Kriittisten asiantuntijoiden löytämisessä on ollut ilmeisiä vaikeuksia, koska mukana ovat mm. fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson ja teatteriohjaaja Susanna Kuparinen. Ihan fiksuja kommentteja heiltä kuulee, mutta muutaman sanan sitaatit taloususkosta ja kansalaisten syyllistämisestä eivät kytke neljän polven amerikkalaista sukuhistoriaa nykypäivän Suomeen alkuunkaan merkitsevästi.
Stefano Massinin "menestysnäytelmän" kansainvälisen menestyksen syyt taitavat olla yhtä lailla kuumaa ilmaa kuin Lehman-korporaation menestyksen syyt: oikeaan aikaan on tartuttu ideaan, josta haluaisimme saada symbolisen osamme itse kukin. Mutta näytelmän muoto, kolmelle näyttelijälle kirjoitettu neljätuntinen kronikointi, on tällä erää arvo mittakaavassaan, ei sovellukseltaan. Juuri trilogaksi julistetulla mittakaavalla katsojalle lupaillaan, että hän saa jotain enemmän tästä aikamme teologiaksi muuttuneesta aiheesta kuin mikään perinteinen teatterimuoto voisi välittää.
Näyttelijät antavat enemmän kuin kaikkensa pitääkseen pitkän esityksen kasassa. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtonen hyörivät näyttämöllä hengästyttävän urheilusuorituksen tarinoidessaan Lehman-suvun vaihtuvina roolihahmoina mitä nämä milloinkin tekevät ja tuntevat. Tässä esitystavassa on siis yhtä paljon varsinaisia repliikkejä kuin näkökulmahahmona suoritettua tarinointia. Esityksen kivijalka on kosketinsoittaja Maija Ruuskanen, joka säveltämällään musiikilla taustoittaa tilannekohtaisessa ja välillä jopa lausekohtaisessa rytmissä mitä näyttämöllä tapahtuu.
Näyttelijätyön rytmityksestä tykkäävälle ensimmäisen osan puolitoistatuntinen menee kuin siivillä. Mutta jo toisessa osassa tarinan idea ja kerronnan juju käyvät liian selviksi, odotettaviksi. Ja jos kaksikin tuntia TTT:n vanhalla puolella on karmea kokemus vastaanottolihaksille, niin neljä tuntia pakottaa ihmettelemään, mihin tällaista trilogiamuotoa kannattaa käyttää teatterissa. Puoli tuntia ylimääräistä taisi venähtää väliaikayleisöä paimentaessa.
Ensimmäinen osa trilogiaa keskittyy Lehmanin kolmeen veljekseen siirtolaistulokkaina rakentamassa bisnestään 1800-luvun Amerikassa. Sisällissota keskeyttää etelästä pohjoisvaltioihin puuvillaa kärränneen firman menestyksen, mutta kriisistä yhtiö selviää ryhtymällä kauppasopimusten välittäjiksi, diilereiksi.
Tästä diilerin asemasta finanssikapitalismissa muodostuu koko trilogian ydinsanoma. Diileriyden viimeisin kehitysvaihe, kaupankäynnin muuttuminen itsessään finanssituotteeksi ("Ostaja on voittaja ja kaikki haluavat olla voittajia") esitetään finanssialan uskonnolliseksi opinkappaleeksi 2000-luvulla.
Tämä on kerrassaan hienosti havainnollistettu historiankaari, jossa veljessuhteet ja sukupolvierot tukevat Lehmanien erityisyyttä historiassa. Ja siltikin: kaiken saman voisi kertoa tiiviimmin, tarkemmin, analyyttisemmin – ja paikallisemmin, kuten on tehty kotimaisessa Nokia-näytelmässä (2020).
Lehman-trilogia on SKR:n tukema neljän teatterin yhteistyö: Teatteri Metamorfoosin, Espoon Kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin. Espoossa ensi-ilta nähtiin jo elokuussa 2020. Niukat lavasteet (pöytä, pari tuolia, iso taustakangas) takaavat, että esitys tulee pyörimään luotettavan samankaltaisena eri näyttämöillä. Katsoja saa mitä maksaa – vaikkei ehkä ihan sitä mitä odottaa saavansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti