Mitä me katsomme, kun katsomme Nokia-fetissin ympärille rakennettua näytelmää suomalaisuudesta? Spektaakkelia spektaakkeliyhteiskunnan synnystä ja vakiintumisesta? Puuttuu vain, että Turun kaupunginteatterin näyttelijät käyttäisivät nokialaisiaan soittaakseen katsojille lavalta ja vahvistaakseen täten yhteistunnetta spektaakkelin sisällä elämisestä.
Enemmänhän me katsomossa istuvat näytimme näyttelijöiltä paperinaamioihin kätkettyinä, kun taas median valmiiksiohentamat henkilöhahmot (Jorma Ollila, Risto Siilasmaa, Stephen Elop, Steve Jobs, liuta ministereitä) olivat lavalla elävämpiä kuin kukaan katsomossa.
Ja olihan se (8.10. 2021 esitys) uskomattoman viihdyttävää. Vieläpä sellaisella tavalla, jota en yleensä teatterissa siedä: esittävää teatteria ilman perinteistä draamaa ja draamalle ominaisia henkilöjännitteitä, vailla sitä mysteerin ilmapiiriä, joka syntyy väistämättä, kun elävää elämää muutetaan draaman muotoon.
En muista, milloin olen viimeksi viihtynyt yhtä vaivattomasti Turun kaupunginteatterin SUURELLA puolella. Aikoinaan Turussa asuessa iso näyttämö oli se kirottu paikka, jossa jokainen esitys tuntui muuttuvan sirkukseksi suureellisessa näyttämöllepanossa, kun taas pienellä näyttämöllä näki useitakin onnistuneita esityksiä.
"Nokiaa" kantaa ainutlaatuisen vahva tarina. Kun tarinaan on poimittu ne erikoisimmat, monesti aivan uskomattomat yksityiskohdat Nokia-firman taipaleelta, on tuloksena sellainen kohtausten jatkumo, jota seuraa aivan yhtä jännittyneenä kuin parasta draamaa. Nokian yrityshistoriaa seuraten käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä on uskaltanut pienentää suuren maailman hahmot (Jobs ja Gates) aiheensa mittakaavaan, minkä ansiosta tarina tuntuu koko ajan kasvavan aihettaan ja henkilöitään suuremmaksi – aivan kuin kyse olisi perinteisestä tragediasta, jonka loppukohtauksessa sankarit joutuvat ymmärtämään pahimmat virheensä. Tätä loppuhelpotusta ei "Nokia" kuitenkaan suo, aivan kuin sen tekijät olisivat halunneet pitää kiinni jatkuvan kasvun illuusiostaan ja päästää katsojat lähtemään teatterista siihen Suomeen, jonka Nokia ja muut mediayhtiöt ovat verkottaessaan hajoittaneet; realismin illuusiosta ulos illuusioiden realismiin, jota juurikin spektaakkelin yhteiskunnaksi kutsutaan.
Suurella näyttämöllä suurtenkin ihmisten osoitetaan katoavan esineidensä joukkoon, samalla kun näyttämökuva on kaiken aikaa liikkeessä tuskin viittäkään minuuttia yhden ja saman lavastuksen varassa. Tätä siitä seuraa: esineteatteria, jossa esineiden näkee kontrolloivan ihmisiä. Jos yleensä lavastus luo odotuksia toiminnalle, niin "Nokiassa" lavastus luo odotuksia siitä, mikä tulee erottamaan ihmisiä, vangitsemaan heidän huomionsa, kahlitsemaan heidät tuoleihinsa, korottamaan yksilöt (johtajat) ryhmän yläpuolelle. Pidin tästä kovasti – siitä miten johdonmukaisen kylmän maailman välinepitoinen lavastus loi kuvaamastaan kännykkä-Suomesta.
Mutta onko "Nokia" poliittinen näytelmä? Ei se ainakaan mitään uusia ajatuksia herätä Nokian merkityksestä suomalaisille, ei edes insinööriluonteiden ratkaisevasta asemasta. Siilasmaasta nuorena joukahaismaisena hahmona olisi saanut paljon enemmänkin irti Ollilan haastajana, mutta tällaiseen henkilödraamaan keskittäminen olisi tehnyt näytelmästä tuplasti pidemmän.
Ollilan jääminen loppupuolella taka-alalle tuntuu joka tapauksessa turhauttavalta, ihan kuten Kari Kairamon hahmon tyypittäminen tolkuttomaksi klovniksi. Miksi ihmeessä? Mihin tarvitaan näin kärjistettyä karikatyyriä? Enimmäkseenhän näyttelijät tekevät järjellisen pienesti isotkin karikatyyrit, ministerit ja Steve Jobsin kaltaiset mediapellet, jotta huomio ei siirry tarinasta kerrontaan.
Olen aiemmin nähnyt käsikirjoittaja Keski-Vähälältä vain puolikkaan näytelmästä "Euroopan taivaan alla" (2010). Vain puolikkaan siksi, että lähdin kesken pois; näytelmä oli yhteiskunnan muutosta selittäessään niin kädestäpitelevän lapsellinen, etten välittänyt moista seurata aikuisille suunnatussa näytelmässä.
Mutta Nokiassa Keski-Vähälä onnistuu täydellisesti, ehkä siksikin, että Turun kaupunginteatterista hän on saanut tekstilleen sekä aiheensa edellyttämät suuruudenhullut puitteet että liudan vaivattomasti hahmogalleriassa vuorottelevia näyttelijöitä. Tärkeää on totisen Ollilan totisesti tekevä Taneli Mäkelä, tahattoman luontevalla roolityöllä, sanoisin. Sitä vastoin ylikomea ja ylihauskaan rekisteriin irroitteleva Carl-Kristian Rundman tuntui monin paikoin häiritsevältä. Naisilla ja naisnäyttelijöillä ei, puolestaan, tässä tarinassa tilaa ole... niin kuin poliittisen teatterin perinteeseen Suomessa kuuluu? Kö?
Kyllä "Nokiasta" olisi satiirinkin saanut, kuten Rundmanin revittelyt osoittavat. Onneksi ohjaaja Kouki ei ole siihen suuntaan lähtenyt. Aivan varmasti joku vielä keksii sovittaa "Nokiasta" televisiosatiirinkin. Jos vain teevee elää yhtään pidemmälle mediana kuin puhelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti