Näköjään kaikki mahdollinen vaikkei mikään erityisesti. Mia Hansen-Løven ohjaama Kohtauksia eräältä saarelta (2021, Bergman Island) on niin naiivi ja ulkokohtainen museokierros Ingmar Bergmanin maisemissa Fårön saarella, että yksikään leffahullu ei siitä lämpene eikä yksikään täysi-ikäinen ihminen sen draamasta syty.
Jos ei muuten usko miten piinallisen maisemakorttimainen elokuva voi olla, paranee ottaa sen mainosjuliste tosissaan ja päätellä siitä, onko tämä tällainen filmi itseä varten. Jopa suomennettu nimi on niin idioottimainen, että hälytyskellojen tulisi soida jokaisen maksavan katsojan lompakossa.
Käsikirjoituksen ammottavat puutteet elokuva tunnustaa itsekin. Kyse on metafilmistä, jossa kaksi fiktiivistä elokuvaohjaajaa, pariskunta, saapuu ihailemansa Bergmanin jäämistölle rakennettuun residenssiin tekemään käsikirjoitusta. Mies luo vaivattomasti uutta tarinaa, mutta naisen vilkaistessa salaa hänen luomislehtiötään siellä näkyy sadistisia pornopiirroksia ja "Vertigoon" viittaava idea häivyttää tekeillä olevan tarinan naishahmo kuvitelmaksi.
Miehen vaivaton luovuus on siis samanlaista kuin Bergmanilla: ahdistavien ja synkkien aihelmien tutkimista. Mies, jota Tim Roth esittää kuin koomisena kevennyksenä, vaikuttaa projisoivan intohimonsa luomistyön kuvitelmiin. Puoliso-ohjaajan flirttaillessa hänelle työpisteen vieressä puoli-ilkosillaan mies tokaisee vain että etsitkös jotakin.
Tarinan naisohjaaja on elokuvan varsinainen päähenkilö jota Vicky Krieps esittää. Hän haluaisi taiteilijoiden tutkivan iloa ja onnellisuutta, mutta itse hän ei saa kokonaista tarinaa aikaiseksi. Lopulta hän alkaa kertoa puolisolleen täsmälleen samaan paikkaan, Fårölle, sijoittuvaa tarinaa, jossa kaksi elokuva-ammattilaista saapuu saarelle kokeakseen intohimonsa viimeisen leimahduksen. Onko kyse oikeasti tekeillä olevasta käsikirjoituksesta vai miehen reaktioiden testaamiseen improvisoidusta eroottisesta välipalasta, se jätetään avoimeksi.
Sukupuoliaan edustavien taiteilijaluonteiden vastakkainasetelma on väkinäinen. Lisäksi se heitetään sivuun, kun kaksi kolmannesta elokuvaa on mennyt. Tämän jälkeen nähdään pitkä "epilogi", jossa kerronnan tasot sekoittuvat: naisohjaaja on nyt hahmo omassa tarinassaan, kunnes Bergmanin pyhäkössä hän herää todellisuuteen näyttelijä Vicky Kriepsinä ja tervehtii tarinalleen kuvittelemaansa vastanäyttelijää, Anders Danielsen Lietä kuin kyse olisi näkemämme elokuvan tekijöistä. Kerronnan tyyli ei kuitenkaan kertaakaan muutu näissä kerronnantasojen hypähtelyissä. Ja metatasoltakin hypätään vielä aivan lopuksi fiktiivisten ohjaajien kesäiseen tarinaan, jotta sille saadaan sentään maisemaan sopiva, ruotsalaista matkailumainosta muistuttava päätös.
Sisäiskertomuksen murheellinen intohimodraama ei toimi missään tarkoituksessa: ei bergmanilaisen draaman kommenttina eikä naisohjaajan persoonan avaimena. Sisäiskertomusta voi pitää vain turhautuneen ohjaaja-käsikirjoittajan eli Hansen-Løven väkinäisenä yrityksenä syventää museokierrostaan edes jollain tempulla. Vaikutus on vastakkainen: kehyskertomus alkaa tuntua entistäkin turhemmalta.
Jos miesohjaaja olisi tehnyt tämän elokuvan, se saisi kosolti syytöksiä tirkistelevästä asenteestaan Kriepsin ja sisäistarinassa teinirakkautensa kuoppaamista nyyhkivän Mia Wasikowskan nakukohtauksiin – puhumattakaan hartaan kunnioittavasta asenteesta Ingmar Bergmania kohtaan.
Jossain kohtaa elokuvaa tuleekin mieleen, että jos Woody Allen olisi käsikirjoittanut elokuvan palvomastaan Bergmanista niin tuloksena olisi ollut jotain yhtä latteaa, hengetöntä ja lapsellista.
Itselleni on aivan käsittämätöntä, miten Hansen-Løven kaltainen laatuohjaaja voi luomislukkonsa keskelläkään päästää valkokankaille tällaisen elokuvan, jonka pikkuporvarillista idyllinkaipuuta ja ruotsalaisen elämänlaadun somistelua Bergman olisi taatusti inhonnut.
Aitoa ironiaa cinefiilien maailmaan tämä elokuva tarjoaa sitäkin yhtä vähän kuin elokuvassa nähtävä "Bergman Safari"-turistikierros tarjoaa ohjaamestarin perintöön.
Ainoa syy nähdä "Kohtauksia eräältä saarelta" on siinä, miten Hansen-Løve saa naisnäyttelijänsä jälleen loistamaan kiltin ekstrovertin hahmossa, aivan kuten Isabelle Huppertin Tämän jälkeen -filmissä (2016).
Näyttelijä Vicky Krieps oli aavemaisen karismaattinen ja juuri niin viileän eroottinen kuin bergmanilaiset naiset parhaimmillaan jo Paul Thomas Andersonin Phantom Thread -elokuvassa (2017). Hansen-Løven filmissä hän on ainoa kiinnekohta emotionaaliselle todentunnulle, tarkka-aistisesti aistikas, ohjattuna sellaiseen ilmaisun vapauteen ja luontevuuteen mihin teatterintuntua näyttelijöiltään vaatinut Bergman ei olisi koskaan pystynyt.
Kaksi tuntia elokuvaa olisi mieluusti saanut koostua siitä, miten Krieps ui ja pyöräilee Fåron sietämättömän kauniissa maisemissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti