Tampere fiktion miljöönä

Luettuani yli 200 novellia ja yli 100 runokoostetta paikallisten kirjoittamana, en voi väittää nähneeni paljoakaan vielä Tampereesta. Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarina oli yhtä vaikea jakaa oikeutta novellien ja runojen paremmuudesta kuin paikallisuudesta. Ja hyvä niin.

Tampere miljöönä ei kaikkiaan tunnu kovin otolliselta millekään tietyntyyppiselle fiktiolle, aivan kuin sen kaupunginosistakin puuttuisi se jokin leimaa antava atmosfääri, mikä Helsingissä on ilmeinen, hyvä jos pahakin, lisäarvo etenkin vanhoille asutusalueille. Silti Tampere kokonaisuutena, näin väitän, on persoonallisempi kuin yksikään muu Suomen kaupungeista. Täältä puuttuu kaupunkikulttuuri, tai sen on korvannut kurja liikennekulttuuri, joten kaupungin ilmapiiriä ei ole voitu säännellä kunnallispoliittisten säävaihteluiden mukaan. Täällä kaupunki on vain ja ainoastaan osiensa summa, ja siksi niin leppoisasti vinksallaan jokaiselta nurkalta. Kaupunki on enemmän ihmistensä oloinen kuin Turku tai Helsinki.

Tämä terve profiilittomuus, paikalliskulttuurin ohkaisuus, tekee mahdolliseksi sen, että Tampere on omaäänisten, keskenään hyvinkin erilaisten kirjoittajien kaupunki.

Tunnelmaa Pirkanmaan kirjoituskisan juhlassa 12.5.2016.

Kaikeksi onneksi myös Pirkanmaan kirjoituskisaakin jatkettiin, vaikka kaupunki... tai ainakin jotkut kaupungin edustajista... olisi sen jo viime vuonna halunnut lopettaakin, jollei asiasta olisi noussut pienoinen kulttuuriskandaali.

Tänä vuonna Pirkanmaan kirjoituskilpailu järjestettiin peräti 65. kerran, joten voi ymmärtää, miten perinteeseen liittymisestä ylpeitä nuo kisassa menestyneet kirjoittajat olivat. Palkintopuheessaan pitkäaikaisin tuomari, kirjailija Kari Aronpuro muisteli, miten oli ollut mukana kisassa jo 47 vuotta sitten ja miten tuo yksi ilta oli muuttanut "koko elämän". Jotain kisaajien kovasta tasosta kertoo se, että tänä vuonna proosasarjan voitti 15-vuotias kirjoittaja, joka oli jo viime vuonna ollut mukana kärkikymmenikössä.

*

Mutta seuraavana päivänä (13.5.) Tampereeseen fiktion miljöönä ja tekopaikkana avautui ihan toisenlainen näkymä. Sellainen mitä pirkanmaalaisten ruohonjuuriproosasta ei olisi löytänyt kirveelläkään.

Hotelli Tornissa, tuossa kunniakkaassa mordorimaisessa pökäleessä joka nykyään hallitsee kaupunkikuvaamme, järjestettiin julkaisutilaisuus dekkarinovellien kokoelmalle: RIKOSPAIKKA TAMPERE.

Kokoelmassa hämmästyttävää ei ole pelkästään se, että Tampereestakin saadaan väännetyksi dekkarille sopiva synkkä miljöö, vaan se, että tämä "Tampere Noir" kuvaillaan olevan "yhtä synkkä ja kiero kuin mustamakkara".

Parodiako siis? Ilmeisestikään ei, koska Tampereen kaupunkikin on halunnut tukea tällaisen kokoelman julkaisemista - siis rikollisuudessaan jännittäväksi profiloivan kaupunkikirjan julkaisemista! Että siis samaan aikaan, kun kaupunki puuhastelee harrastajakirjoittajien terminoimista, se tukee Tampereen kuvittelemista rikospaikaksi!

Hmm-hmm. Puuttuuko vain, että kaupunginjohtaja kehuisi "rikosten olevan ihan jees" tai yhtä kovaa kamaa kuin Tappara?

Vai onko nyt niin, että Punainen Tampere merkitseekin rikospaikan väreillä herkuttelua?

Harri Nykänen ja Jukka Valli

Ilmeisesti paikallisvärin ohkaisuus (vainko Seppo Jokinen?) oli herättänyt huolta myös CrimeTime-kustantamossa, kokoelman julkaisijassa.

Niinpä julkaisuprojektiin oli liitetty dekkarinovellien kilpailu, jonka viidenkymmenen tekstin joukosta nousi voittajaksi lehtori Jukka Valli. Vähemmälle huomille niin julkaisujuhlassa kuin Tampereen profiilissa jäi sitten se, että Vallin taitava teksti kattaa vain viisi sivua kokoelmasta, jonka keskimääräiset novellit ovat kolme kertaa pidempiä. Siinäpä sitten se paikallisväri.

*

Näiden kahden päivän jälkeen tuntuu siltä kuin vieraat voimat olisivat brändäämässä kaupungin... ne hesalaiset joille mustamakkarakin näyttäytyy "synkkänä ja kierona"...

Ihminen vs boo...fcking com

Paratiisimainen oleskeluni huhtikuisella Tihanyllä sai erikoisen epilogin, kun ryhdyin reklamoimaan hotellin ottamasta ylihinnasta. Sen paremmin hotelli kuin huoneen välittäjä, viime syksynä epäluotettavuudestaan uutisiin noussut bookingcom eivät vaivautuneet ottamaan asiaa tosissaan. Ensin bookingcom pyysi kuvakaappauksen luottokortilta menneestä maksusta, sitten neljä päivää asiaa haudottuaan ilmoitti, että "uloskirjautuminen" (?) oli mennyt umpeen eikä reklamaatiota hoideta.

Siinä vaiheessa vedin virtuaaliraivarit. Laitoin kuluttaja-asiamiehelle valituksen ja Hesarin mielipidesivuille kommentin, että lomien lähestyessä on syytä muistaa miten vähän nämä välittäjäfirmat ovat vastuussa hotellihuoneiden todellisesta hinnasta.

Laitoin myös välittäjäfirman hotellikohtaisille sivuille palautteen siitä, mitä ajattelin näiden toiminnasta...

... ja VASTA tänään, kun hotellin johtaja oli lukenut kommenttini, alkoivat asiat selvitä. Boo...fcking com ei ollut vaivautunut hoitamaan reklamaatiota aiemmin, mutta tänään sitten pirtsakka tyttöääni soitti sieltä ja ilmoitti asian olevan hoidossa, ja VASTA sen jälkeen tipahti sähköpostiin niiden välittämä viesti hotellin johtajalta, jossa tämä selitti etteivät olleet nähneet reklamaatiotani jne.

Ja näin. Tällaisena HYVÄNÄ ASIAKKAANA palveltuna, moraalisesta etuoikeudestaan RAHALLISESTI tunnustettuna kuluttajana on muistikuva Unkarin Tihanystä nyt kaksinverroin autuaampi.

Kyllä siis matkailu kasvattaa. Ei luonnetta vaan kuluttajuuteensa kovettuvaa kuorikerrosta.

Tihanyllä voi elää kuin paratiisissa... jos tietää arvonsa...

EDIT: Vielä 16.5. tuo boo... fcking com lähetti viestin, jossa kehuskeli hoitaneensa asian: "Otimme yhteyttä hotelliin, ja maksun palautus on nyt käsitelty". Mutta niiden viestien mukaan, joita hotellinjohtaja lähetti, booking ei vaivautunut koskaan ottamaan yhteyttä hotelliin, vaan hän itse hermostui asiasta ja otti yhteyttä bookingiin haluten hoitaa korvauksen.

Tämän kokoluokan firmat valehtelevat rutiinimaisesti, koska ne voivat itse valita, missä määrin ne ottavat yhteyttä asiakkaisiin tai jättävät kokonaan huomioimatta palautteet.

Rakkauskirjan antikaronkka

Viime joulukuussa sain saunanlauteilla hyvän idean: järjestäisin karonkan ilman mitään karonkkaan kuuluvia tylsiä muodollisuuksia. Idea tähän syntyi siitä, että minulla olisi ollut mökkireissun sijaan mahdollisuus mennä Mikon karonkkaan, ja olin puntaroinut eestaas mennäkö mökille vai Hesaan juhlimaan, koska karonkat ovat olleet monesti sydämellisimpiä juhlia mitä kokenut - ne akateemiset muodollisuudet poislukien.

Niinpä kutsuin äitienpäivän aatoksi kolmisenkymmentä ihmistä antikaronkkaan, käytännössä rakkauden käsikirjan eli Tuttua lemmentouhua -kirjani julkkareihin. Siinä missä väitöskirjani oli vuonna 1998 ensimmäinen akateeminen kirjani, on tämä julkaisu nyt toinen akateeminen kirjani. Näiden karonkan ja antikaronkan väliin mahtuu koko pakkojulkaisujen elämäntapa, kahdeksantoista vuotta virkaintoista elvistelyä ja rakkimaista "en ole vielä liian vanha" -temppuilua apurahamurusten toivossa.

Mutta! Antikaronkassa keskityttiin olennaiseen akateemiseen perinteeseen eli erinomaiseen ruokaan, viileään viiniin, ja taustayhteisön kunnioittamiseen: niihin ihmisiin, jotka tuovat tähän maailmaan ainutlaatuisella persoonallaan ainutlaatuista rakkautta, ystävyyttä ja solidaarisuutta, siis kaiken tarvittavan motivaation romanssin kaltaisen mysteerin läpikotaiseen selittämiseen.

Neljän hellepäivän lomajakso ja äitienpäivän läheisyys verottivat vierasmäärästä kolmanneksen, mutta porukkaa oli silti niin monesta kerroksesta elämääni, että tämän kaltaista juhlaa en ole koskaan ennen kokenut ja tuskin tulen kokemaankaan: hyväntahtoisten ihmisten juhla, ja ilta omistettuna yksinomaan rakkaudelle, paikkana Tampereen salainen sydän, Gopalin oranssi sali. Saara oli ainoa, jolla oli erityislupa pitää puhe, ja sen hän esittikin, laulaen.

Illallisen jälkeen jatkoimme vielä Pirkkalaisten toimitilaan pitkittämään pitojamme, juomaan hieman lisää viiniä ja istumaan kirjarivien todistajafoorumilla. Vain nuotiotuli ja trubaduuri puuttuivat... ja ehkä ne olisivatkin olleet sipaus liikaa runollisen romantiikan puolelle...

Trooppivarkaita genrelaatikolla (Becket, Smythe ja Fowler)

Näitähän ilmaantuu vuosi vuodelta enemmän, aloittelevia tai kokeneita valtavirtakirjailijoita jotka tulevat genrelaatikolle ryöstämään sieltä näppärimmät ideat ja esittelemään ne omina ja alkuperäisinä. Hämmästyttävää ei ole se, että kirjat saavat ison huomion valtavirtamediassa, meneehän Margaret Atwoodkin täydestä monissa piireissä, sillä scifistisen idean pyörittely lähellä nykypäivää (ns. 5 minuuttia tulevaisuuteen -konsepti) näyttää aina älykkömäiselta genreä tuntemattomassa lukijakunnassa.

Ja mitäpä näistä valittamaan? Periaatteessa kaikki voittavat tällaisessa genren hiekkalaatikolle tehdyssä trooppivarkaudessa, sillä uudet spefi-idealla ilotulittavat teokset voivat tuoda uusia isoja lukijakuntia spefin pariin.

Mutta. Itseäni on helvetisti riipinyt se, että genrekohtaiset mediat menevät samaan halpaan näiden kirjailijoiden ja teosten kohdalla. Viime vuosina näitä itseäni kärvistelleitä tapauksia ovat olleet Chris Becket ja James Smythe. Beckett ja Smythe kuvaavat scifin perustilanteita, esimerkiksi tekoälyn heräämistä ja astronautin aikasykliä, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan käyttänyt samoja ideoita koskaan aiemmin. Beckettin novellit vielä tuntuivat tuoreilta, samoin kuin Smythen aikasykliromaani The Explorer, mutta niiden ohella molemmat herrat ovat alkaneet tavoitella vieläkin syvällisempää ja temaattisempaa scifi-romaania, joissa tuloksena on hirvittävän hidasta ja pseudosyvällistä yhteiskuntakuvausta. Mutta genremedia on niitä kumminkin kiitellyt... ja viimeksi Smythe näkyy päässeen jopa Clarke-ehdokkaaksi uuden trilogiansa avauksella (Way Down Dark). Miten se on mahdollista?

Viime viikolla törmäsin sitten Christopher Fowleriin, joka oli entuudestaan tuntematon suuruus genrejen välimaastossa, mutta jonka tuore kirja The Sand Men osoittautui samalla tavalla typerryttävän isokätiseksi genreryöstöksi kuin edellisten herrojen teokset. 

Christopher Fowlerin romaanista The Sand Men oli John Clute sanonut jotain positiivista kirjakolumnissaan, joten tartuin kirjaan uteliaana, etenkin kun aihe tuntui aidosti ballardimaiselta, juuri kuten kirjaa mainostettiin: Dubaihin rakennettava luxusmainen utopia osoittautuu miesten pyörittämäksi salaliittodystopiaksi. Kirja oli matkalukemisena, joten tulin lukeneeksi sitä turhankin intensiviisesti ja kärsivällisesti, ehkä puoleen väliin asti luottaen siihen, että se scifi-elementtikin vielä tulee.

Vaan eipä tullut. Kirja jahkailee, miten pitkälle viedä salaliittoteoriaansa ja kuinka sankarillisiin tekoihin kykenee uskottavasti kuvaamaan kotirouvapäähenkilöään, ja lopulta sitten juoni jättimäisine vastakkainasetelmineen (länsi-itä, naisten kulttuuri - miesten barbaria, ystäväsuhteet - taloussuhteet) viskataan sivuun ja hypätään ihan toiseen teemaan kahdeksi viimeiseksi luvuksi.

Miten mitäänsanomatonta Hollywood-asteikolla? Kuin harjoitelman harjoitelma toimintajännäriin, jonka ainoa toivo on tähtinäyttelijöiden castauksessa. Fowler jopa heittää pari rivien välistä vitsiä siitä, että eihän tämä dystopia ole sentään kuin Stepfordin naiset tai Rosemary's Baby. Mutta mitä tämä sitten on? Mitä sanottavaa Fowlerilla on näin isoista aiheista? Ei mitään. Hän vain rakentaa jättimäisiä spektaakkelin telineitä kuten päähenkilönsä Dubain autiomaassa.

Kierrätin kirjan joutuisasti Yellow Zebraan ja sain siitä yhden euron hyvitystä Hollywoodin historiaa käsittelevään pokkariin. Voitolle jäin.

Mutta kotimaahan palattua oli yllätys huomata, että Christopher Fowlerilta on suomennettukin teos, Varjomaailma (1989; 1990). Kirjan arvostelu esim. Aikakoneessa viittaa siihen, että Fowlerilla on ollut AIKOINAAN jotain TUOLLOIN kutkuttavaa annettavaa genreyleisölle. Vaikka tuolloinkin Peltosen Leena näkyy todenneen kritiikin loppukaneetiksi, että ei se kirja ehkä kovin kestävä ole, "mutta säpinää siinä on". Tällaiselta elokuvakässärin luonnostelmalta kaikkine kaavamaisuuksineen myös The Sand Men tuntui. Kai sitä pitäisi sen verran sitten kunnioittaa lukuromaanina, että ainakaan jännäriproosaan taipuvainen Fowler ei ryöstä genrelaatikolta oikeasti edes Ballardin ideoita... vaan ainoastaan tämän nimeä & mainetta...

Mm. Varjomaailman taustoja Fowler selittelee The SF Siten haastattelussa.  Juttua ei ehkä tarvitse lukea, riittää jos vilkaisee kirjojensa kansia, niin tietää miksi ei tätä kirjailijaa lue ainakaan scifin kannalta.

Vuonna kahdeksankuus (5.5.)

Olen mieluusti siteerannut Ingrid Bergmania, kun puhe on tullut onnistuneen elämän kriteereistä: onnistuneen elämän edellytyksenä on huono muisti & hyvä ruoansulatus.

Näillä hyveillä varustettuna odotin keväällä 1986 pakomatkaani Eurooppaan. Olin ostanut jo IR-kortin, joka oikeutti sekä ilmaisiin junamatkoihin että moniin laivamatkoihin, joten mielikuvissani pysyisin kaiken aikaa liikkeessä ympäri Euroopan. Mikään maa ei minua kiinnostanut, kaupungit vielä vähemmän. Ainoa asia, joka houkutti ja pelotti yhtä paljon, oli tietysti Pariisi... Mutta aluksi tiesin suuntaavani Englantiin ja Irlantiin, koska kuvittelin niiden olevan jotenkin helpompia kaksikieliselle kulkijalle... mutta Irlannista eteenpäin en lainkaan tiennyt minne jatkaisin...

Muistiinpanot huhti-toukokuun vaihteen päiväkirjassa ovat hyvin hermostuneita, etenkin kun Suomessa oli meneillään virkamiesten lakko, jonka vuoksi matkarahojen saaminen Postipankin tililtä näytti mahdottomalta.

Tältä Suomi näytti Euroopalle 1986: Kari Kuivalainen.

"3.5. [1986] Lauantai, +15 C, vilpoisa länsituuli. Tänään kurkku kipeä, kävelin auringonpaisteessa 20 km, join 15 kupillista teetä, kirjoitin 10 liuskaa textiä mukaanlukien luomistarina, jonka idean varastin harekrishnoilta. Näin nimittäin eilen Lutzeja, söin tuoretta pullaa ja kuumaa maitoa, devooteja niillä kylässä, kun Norbert on Espanjassa. Lakko jatkuu, enkä tiedä millä rahalla matkaan Euroopan halki, kun rahat Kuopion PSP:ssa. Suomi yrittää Euroviisuissa [Kari] Kuivalaisella, yäk, joka jäi sitten 15.ksi, Belgian pikkutyttö voitti."

"5.5. [1986] Hellettä. Kämppis eli Jyrki toi landelta mukanaan naisen. Olin jo kateellinen ja katkera, kunnes se paljastui siskoksi ja vielä maalaisen juroksi. Olisinkin nyt vapissut riemusta, jos olisin kuullut seinän takaa parittelua - mitä aluksi pelkäsin. PSP:n pääkonttorissa seisoin tunnin jonossa, sain pyydetyksi rahat Kuopiosta Tampereelle. Luin Koskipuistossa Spencerin "Mieletöntä rakkautta". Illalla juttelin Jyrkin siskon kanssa ja tajusin, kuinka vaikea minun olisi koskaan elää toisen ihmisen kanssa, jakaa koti demokraattisesti. Oli myös Kaijan analyysiharjoitukset jotka päättyivät Sorsapuistoon kaljalle: Kaija, Juho ja minä, puhuttiin dagdrivareista."


Tällä kohtaa opiskelijan päiväkirja vuodelta 1986 katkeaa kahdeksi kuukaudeksi. 
Olin kai liian jännittynyt kirjoittaakseni päiväkohtaisia mietteitä ennen matkaa ja liian turhaantunut Suomeen juhannukseksi palattuani. Matkalta onneksi kirjoitin romaanin verran kokemuksia...

 

Tihany ja Budapest 2016

Tihanyn historia on valkopestyn kansallinen. Kuvat © Soikkeli.

Tihany on kuin luonnonmuseo viinimaiden keskellä, ryöppyävä puupensaikko keskellä Balatonin taivaansinistä sisämerta. Jos Balatonin pohjoisranta on kaunein kumpumaisema mitä Eurooppaan kätkeytyy, niin Tihanyn niemi törröttää siitä esiin kuin turvonnut sukuelin.

Jokainen matka Balatonin rannalle on nostalgiamatka... sillä illan tyyntyminen tällä jättimäisen laguunin valossa himertävällä järvellä.... vaikkei olisi koskaan ennen nähnyt tällaista vedenrauhaa tai tällaisen valon tuomaa muutosta maailmassa, sen KOKEMINEN on nostalgiaa johonkin jolla ei välttämättä ole koskaan ollut muotoa ja nimeä sen paremmin Unkarissa kuin Euroopassakaan...

Tihanyn kukkula nähtynä niemen kärjestä pohjoiseen

Huhtikuussa näiden viinimaiden kukkulat näyttävät jo kesäisiltä, mutta Tihanyn luonto rehottaa säädyttömän villinä, ja pensasmaisen tiheät metsät ovat kuin viidakko täynnä lintujen ääniä...

*

Kesä oli tullut näille rannoille kai jo pari viikkoa sitten, pyyhkiytynyt pois 23.4. koko Euroopan yli käyneen myrskyrintaman mukana, ja palasi uudelleen vasta 29. päivä, juuri kun minulla oli yksi kokonainen päivä aikaa rauhoittua ylhäällä Tihanyn kylässä, istuskella valkoviinin keralla tätä maisemaa... sisäistämässä...

Tihanyn luonnon rehevyyttä on selitetty vulkaanisella maaperällä.

Saapuminen näihin maisemiin tapahtuu aina jotenkin äkillisesti tömähtämällä.

Budapestista Balatonille matkatessa eksyin 27.4. väärälle puolelle järveä, mikä oli lopultakin onnekas sattuma, kiitos unkarilaisen liikennejärjestelmän. Junaliikenne Szekesfehervarista länteen oli poikki ratatöiden vuoksi, joten päädyin korvaavaan bussiin, joka olikin menossa Balatonfürediin eikä Balatonföldvariin. Jos nimet kuulostavat hyvin samalta suomalaiselle, niin voinpa sanoa, että monet unkarilaisetkaan eivät tunnu tietävän niiden olevan vastakkaisilla puolilla tätä jumalattoman kokoista järveä.

Jäin kuitenkin bussista pois Balatonalmadissa, jonka tunnen edeltäviltä retkiltä. Nyt vain ongelma oli vuodenaika: kauan ennen turistikautta useimmat Balatonin pensionaatit ovat kiinni, ja hotelleita on ylipäänsäkin vain muutama. Mutta onni oli taas matkassa, paikallinen asukas opasti minut tietämäänsä pensionaatti Victoriaan, joka oli halpa ja hiljainen linnunpesämäinen paikka Almadin kukkulalla, huikealla näköalalla sekin.

Seuraavana aamuna, 28.4., menin istumaan Balatonin rannalle, tuuli oli etelästä mutta jäätävä, mittari näytti yhdeksää astetta. Pakko oli yrittää nauttia, kun lomalla kerran oltiin.

Otin sitten bussin Tihanylle, ja aurinkokin tuli esiin, alkoi lämmittää näitä maita ja mäkiä... vain vedet tuntuivat säilyvän keväisen viileinä... Vaihdoin kyytiä Balatonfüredissä, mistä onkin enää vartin matka Tihanyn kärkeen paikallisbussilla. Olin varannut hotellin rannalta pienen luksussataman kyljestä, ja luksusmaisen tyylikäs ja hiljainen oli hotellikin, mutta hinta oli buukkauksessa villisikahalpa... mitä tosin ne eivät sitten välittäneet huomioida laskuttaessa, mutta siitähän voi reklamoida...

...vaikka mitään valitettavaa ei olisikaan. Elämästä, viinistä ja sen sellaisesta. Nyt ja täällä näin ensimmäistä kertaa elässä villisian metsässä. Minulla oli kamera valmiina, mutta säikähdin niin tolkuttomasti, että en muistanut kameraa lainkaan, mietin vain voisiko tuo hämmästyttävällä vauhdilla liikkuva peto hyökätä minun suuntaani, etenkin kun sillä oli poikasia mukanaan. Luontodokumenteista tuttu otus oli niin harmaa ja hurjan kokoinenkin, että se oli kuin jonkinlainen pakanallinen ilmestys keskellä sirkuttavaa, imelänhappamalle löyhkäävää viidakkoa.

*

Tihanyllä vietin kaksi päivää ja jatkoin sitten salmen ylitse Balatonin eteläpuolelle, seuraillen reittiä, jota olin ensi kertaa saapunut näihin maisemiin vuonna 1988. Salmen ylitys lautalla kestää vain muutaman minuutin, mutta sen toivoisi kestävän tunteja.

Balatonin etelärannat ovat pelkkää tiheästi asuttua, litteäksi painettua taajamaa verrattuna kumpuilevan villeihin pohjoisrantoihin. Szantodin lauttasatamasta lähimmälle juna-asemalle oli n. 3 kilometrin kävely, mutta aseman kautta kulkeva korvaava bussi oli niin paljon myöhässä, että se meni ohitseni kun olin jo kyllästynyt odottamaan.

Niinpä kävelin vielä 7 kilometriä lisää päästäkseni Balatonföldvariin. Tiet ovat HYVIN pitkiä ja tasaisia - ja verkkareissaan tarpova muukalainen pistää paikallisten silmään, etenkin kun on off-season ja muukalainen edustaa todennäköisemmin etelästä pinkovaa pakolaista kuin pohjoisesta tulevaa turistia.

Niinpä. Kaikkina niinä vuosina mitä olen Unkarissa liikkunut, maa ei ole tuntunut muuttuvan laisinkaan, vaikka uutisissa näkee kaiken aikaa miten unkarilaiset ehdoin tahdoin valitsevat itselleen samanlaisen diktatuurihallinnon kuin kommunismin aikana.

Mutta tällä matkalla sain jonkin muistutuksen maailman muuttumisesta: Balatonföldvarin kaduilla olin vappuaattona ainoa ulkomaalainen, joten poliisi pysäytti keskellä kirkasta päivää ja kysyi paperini, otti nimen ylös ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei mitään syytä, ei mitään selityksiä, mutta selväksi tehtiin, että näissä ökyrikkaiden yksityismaisemissa ei liikuta verkkarit jalassa -boheemina ilman viranomaisen silmälläpitoa.

*

Vappua matkustin viettämään Budapestiin, jossa niin ikään oli poliisit vastassa: sekä Kelenföldin asemalla että Delin asemalla odotti junaLAITURILLA rivi mellakkapoliiseja.
Mitähän poliittisia ryhmittymiä ne odottivat? Vaiko yllättäviä pakolaismassoja?

Vappu Budapestin kaduilla oli tietysti samannäköinen kuin missä tahansa sivistyneessä metropolissa: avoimen railakas ja ryypiskelevä, mutta ei rähjäävän törkyisä kuten Suomessa.

Illalla menin oluelle Erkin kanssa, ensin kauppakadulla, sitten nuorison suosimassa kauppakongissa, ja kaikkialla juhlinta oli reipasta, nuoriso seisoi ringissä kadunkulmassa ja pullot keskellä piiriä, mutta vailla kaikkia niitä öriseviä riidanhaluisia porukoita jotka ovat väistämättömiä suomalaisessa vapunvietossa.

Vappupäivä on tietysti sitäkin ongelmallisempi nykyiselle oikeistolaiselle Unkarille: miten juhlia sitä vasemmistolaisesta perinteestä huolimatta? Poliisijärjestelyt olivat taas vahvat, Andrassy oli suljettu puolivälistä puistoon ja Sankareiden Aukiolle päin, missä poliittisesti symbolisin toiminta tapahtuu.

Niinpä menin Tonavan varteen, missä oli myös tuhatpäin ihmisiä liikkeellä: muttei politiikan, vaan Budan puolella järjestetyn moottorikisan vuoksi. Hellurei. Mitään vappurihkamaa ei täällä harrasteta, joten vappu tilanteena unohtui yhtä nopeasti kuin edellisen illan juhlinta.

Istuin tunnin Tonavan varressa, kävelin sitten etsimään thai-ruokaa ja viikonlopun Guardiania, niin kuin viikonloppuisin metropolissa tehdään. Iltapäivän lennolle oli helpotus lähteä ajoissa.

Suomeen ei ollut virkistävää palata, vaikka jotain tunsikin taas oppineensa. Villikarjun kohtaamisen.

Luettua scifiä (North, Newman, Hutchinson)

Tämän kevään vapaa-aikalukeminen on jäänyt yöpöytäkirjoihin, kun arvostelukirjat vievät virallisen lukuajan. Parhaita lukuromaaneja (The Water Knife, Luna, Aurora) siirtää tuonnemmaksi kesää kohti, jotta ne saisivat arvoisensa tila omasta ajasta ja mielikuvituksesta, ilman että muut keskeneräiset kirjat tunkevat samaan aivotilaan.

Nopeiksi oletetut yöpöytäkirjat ovat nopeita olleetkin, vaihtelevista syistä.

*

Claire Northilta olin lukenut jo The First Fifteen Lives of Harry August -romaanin (2014), joka on juuri sellainen kepeän innostunut spefi-teos, joita genren ulkopuolelta tupsahtavat kirjoittajat tekevät. Vaikka nimimerkkiinsä kätkeytyvä kirjailija yritti kutkuttaa lukijoita tolkuttomalla väkivallalla, on kirjassa myös ansionsa: spefi-idea aikasyklissä elävistä ihmisistä on käsitelty niin perusteellisesti, että vastaavaa ani harvoin näkee kokeneillakaan spefi-kirjoittajilla. Northin uusi romaani Touch (2015) kuulosti idealtaan yhtä yksinkertaisen näppärältä, joten se oli pakko ostaa luettavaksi - mutta teos osoittautui heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin kohtuuttoman ylipitkä The First Fifteen.... North yrittää tehdä Touch'n tarinasta niin elokuvamaisen toiminnallisen, että yhtäkään muistikuvaa ei jätetä käyttämättä ilman pientä jännittäväksi tarkoitettua anekdoottia: tällä kertaa supersankarimaiset olennot voivat possessoida kosketuksella uuden kehon. Samaa ideaa käytti Octavia Butler kehutussa Patternmaster-sarjassaan, josta Wild Seed (1980) on yksi parhaita spefi-teoksia mitä olen koskaan lukenut - pitihän sitten Claire Northinkin versio ideasta lukea. Kolmatta kertaa en kuitenkaan Northin kirjoihin enää erehdy.

*

Yhtä tuntemattoman kirjailijan, Emma Newmanin romaani Planetfall (2015) tuli vastaan jostain arvostelusta. Kirja osoittautui ilmestyksenomaiseksi yllätykseksi: Planetfall on tyyliltään niin perinteistä planeettascifiä että tuntuu kuin palaisi nuoruutensa parhaisiin kirjoihin PÄIVITETTYNÄ nykypäivän nettiteknologiaan ja tavarahysterian tematiikkaan. Newman kuvaa uskonnollisista syistä varustettua avaruusretkikuntaa, joka pudottautuu kiertoradalta vieraalle planeetalle kuin kyseessä olisi syntiinlankeamus - osa pudottautujien "podeista" vaurioituu, eikä ilmeisestikään vahingossa. Menestyneet pioneerit löytävät valtavan alien-puun, jonka alle perustavat siirtokunnan. 

Newman kuvaa tavattoman arkisesti ja sujuvasti survivaaliteknologiaa, joka on riippuvainen vähistä resursseista ja ihmisten keskinäisestä konsensuksesta, että niukkuuden kanssa elellään jumalapuun varjossa. Kestääkseen elämää vieraalla planeetalla on vähän tietävämpien ja fiksumpien (= päähenkilöt) huijattava enemmistöä uskonnon avulla, mikä jumalapuun läheisyydessä onkin mahdollista, myös ekologisista syistä. Kirja etenee niin joutuisana PSYKOLOGISTEN yllätysten sarjana, minäkertojan syyllisyyden kerroksiä vähitellen purkaen, että tarinan ahmaisee muutamassa illassa. 

Romaanin lopetus on kuitenkin harvinaisen löysä ja irrallinen, kun suurin osa tarinaa on kasvatettu jännitystä ja korotettu panoksia siirtokunnan säilymiseksi. Näkemieni arvostelujen perusteella moni muukin on ollut valmis heittämään kirjan seinään loppuun päästyään. 
Mutta Newmanin seuraavaa sf-teosta kannattaa silti odottaa, jahka hän pääsee irti YA-pöljäilyltä vaikuttavasta Split Worlds -sarjastaan.

*

Dave Hutchinsonin uuteen romaaniin tartuin niin ikään vähän vitkastellen ja varoen, koska Europe at Midnight (2015) on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle Europe in Autumn (2014), jonka lopetus oli typerryttävän kepeä hyppäys dystopiatrilleristä tieteisfantasiaan, enkä osannut tulkita sitä muutoin kuin käytettyjen vertauskuvien (kansakunta kuvitelmana) kohottamiseen puhtaaksi käsitteeksi (kansakunta metafyysisenä pintana). Enkä osannut lainkaan kuvitella, miten moisesta käsiteavaruudesta voitaisiin enää palata trillerin tasolle. Mutta niin vain Hutchinson teki, ja ensimmäinen kolmannes uutta romaania toimii erinomaisen jännittävästi. Ehkä tarinaa voisi verrata Gaimanin Neverwhere-romaaniin tai Ballantynen Dream London -romaaniin, mutta kaupungin sijaan rinnakkainen brittitodellisuus sijaitseekin koko EUROOPAN alla. Ja jos tämä ei ole kannanotto Brexitiin, niin mikä sitten?

Mutta sen ensimmäisen kolmanneksen Hutchinsonin kirjasta luettuaan voisi tehdä samoin kuin ekan luvun Northin kirjasta luettuaan eli jättää kirjan sovinnolla kesken. Hutchinsonilla on todella omituinen taipumus siirtää juonenkäänteen edellyttämä miljöö täysin toisaalle kuin edeltävät tapahtumat, ihan ilman mitään juonellista tai romaanin maailmankuvasta kehiteltyä syytä. Lukiessa Hutchinsonin esikoisromaanin, The Villages -kirjan (2002) arvostelua, voi huomata, että hän näkyy työnnelleen omimpia aineksiaan syrjään ihan samalla tavoin jo vuosia sitten. Mutta niin kehuttuja nämä Hutchinsonin kirjat ovat, ehkä juuri spefiin tottumattomien kritiikeissä, että kolmaskin kirja Eurooppa-sarjaa on vielä tulossa.

Well. Euroopan balkanisoitumista kuvatessaan Hutchinson on toki jännittävästi kiinni huomispäivän uutisissa, vieläpä spefin omimmilla aseilla. Mutta kokonaista romaania ei aiheesta vain voi tehdä, niin hukassa me jo olemme - näyttää Hutchinson sanovan omintakeisella estetiikallaan. 

Sattumoisin luin yhtenä arvostelukirjoista vastikään Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, joka niin ikään paloittelee perinteisen romaanirakenteen olemattomiin aiheensa kustannuksella. Syynä on survivaalivaiston tapainen esteettinen kunnianhimo, ehdoton kunnioitus aiheensa suuruutta kohtaan. Paljon tyylikkäämpäähän se sellainen on kuin kätkeä sukupolvensa tyhjiö 4000 sivun kollektiiviseen paperimassapökäleeseen.

*

Ja samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi arvosteluni Wendigosta, Agricola julkaisi arvosteluni Suuresta Suomalaisesta Kirjoittajaoppaasta, ja Aamulehti mm. arvosteluni Puikkosen romaanista.

Vuonna kahdeksankuus (7.4.)

Elämä oli erinomaisen selkeää ennen internetin aikakautta. Ei ollut muuta nähtävää kuin Tampereelta avautuva Eurooppa, ja jokainen kirja tai elokuva oli vain mittansa mukainen hidaste horisontissa. Leffassa ja lukiessa selkä kiukutteli, mutta jokainen lihaskipu oli kuin ruoskalla annettu käsky: jätä nämä, mene maailmaan!
 
Nukuin kaikki opiskeluvuodet lattialla, koska se oli ainoa tapa saada lavea kirjoituspöytä ja futonimainen pehmike.
Selkä ja selkeä, sama klangi.
 
Elämässä oli viimeisen kerran avaruutta ennen henk koht tietokonetta. Keväällä 1986 opiskelin kyllä jo tietojenkäsittelyä, mutta minulla ei ollut edes vanhaa pelimikroa mukanani Tampereella. Ei ollut varaa omaan tietokoneeseen, ei edes televisioon.  Ohjelmointiharjoituksiin taisi olla käytettävissä muutamia tk-laitoksen Mac-pönttöjä. Sellaiseen upotin kesätienestit kaksi vuotta myöhemmin.
 
Vielä vuonna 1986 elokuva-arkisto ja leffakerhot levittivät pääni sisälle valkokankaan kokoisia näkymiä. Nykyään horisonttini paloverhoa tuuppivat googlehitit lautapelisivustoille. Amazonista ostettu devari saapuu ruskeassa paketissa. Mikä tahansa Proust-filmatisointi lasketaan pornoksi tässä barbaarien pyörittämässä konemaailmassa.

Kevään tuleminen on ihmiselämän ainoa mediastandardi. Henk henk koht koht.

"7.4. [1986]. Maanantai. Viime perjantaina katsomassa "Pelon pyramidi".  Sen jälkeen potkin palloa puistossa F:n kanssa, maa vihreä, kesäillan hymyilevä kuulaus. Virpi ja TM tulivat, pelasimme kiikkupolttosta pimeään asti, G oli asiantuntija, riehui ilolla pallon kanssa, omi löytöpallon itselleen. Yöllä paistoimme lettuja tyttöjen kanssa, Virpi lainasi pyörää F:lle, ajoimme Annalaan.
Lauantaina tein riisi-tonnikala-vihannes-sörsseliä, söin sitä kolme päivää, ilman suolaa, iloisena ja ylpeänä kun sain itse korjattua kirjoituskoneeni. Sunnuntaina fillarilla Pirkkalan ja Nokian kautta, kiire, hikisenä Monroehen, ihanan saastainen leffa ["If.."?] elämästä, lopussa kaikki räjäytettiin, astuin kevätaurinkoon keveänä.
Tänään ostin Magyaria, luin ja otin aurinkoa Koskipuistossa tehtaan juurella. Rauni Lundberg -niminen juoppo talkkari kertoi Punakylästä: saksalaiset ja ruotsalaiset perustivat sen punaisten leskille, mutta miksi? Talkkari oli katkera Väinö Linnalle, koska tämä ei ollut kuvannut Punakylää. Viihdyin tämän jälkeen Saarisen analyysitunnilla, kevyesti laskuhumalassa, G hölpötti mielipiteitään Henry Parlandista.
Tv-huoneessa alakerran nainen moitti minua musiikin huudattamisesta. Lammikot jäätyvät yöksi, G sulaa.  Voisin kirjoittaakin enemmän kuin lukea. Enimmäkseen ihmettelen. Voiko kesän hajun unohtaa?"

Rakkauskirjat paketissa, rakkausfilmit hakusessa

Ehkä jeesuskin oli liftari? Naulattiin ristiin peukut pystyssä. Naamakirjamarttyyri jos kuka.

Minullakin pääsiäisloman kärsimys oli peukalon mittainen. Rullailin tabletilta romanssioppaani  taittoversiota, ees taas, ylös alas virheitä etsien. Siinä touhussa vasemman käden peukalo väsyi niin kipeäksi kuin olisi poikki nivelestä. Odottamaton ilo tämä tällainen työ tietysti oli, pyhätyöksi.

Tänään kustannustoimittaja sitten vahvisti, että viimeisetkin korjaukseni on nyt siirretty kohti koneistoa, ja romanssiopas Tuttua lemmentouhua menee painoon maanantaina. Virallinen ilmestyspäivä on 11.4. Kevät hyppää kolmiloikkaa.

Kaikki tietämykseni rakkauskirjoista on nyt kirjaimellisesti poissa käsistä.
Toivottavasti kukaan ei kysy, olenko joskus lukenut tuon otsikoksi mukailemani Shakespeare-draaman. Elokuvana se odottaa DVD-hyllyssäni. Jahka kirjapaketti tulee viikon kuluttua, voin korkata kuohuviinin ja katsoa sen vaimon kanssa.

Tänään aloin sitten rakentamaan Rakkauselokuvien käsikirjaa. Olin jo suunnitellut siihen raudanlujan rakenteen, romanttiset tragediat vs romanttiset komediat, jotta saisin kerrankin lajiteltua tietämykseni selviin lokeroihin. Lukemani kirjat Hollywood-romansseista sopivat artikkeli toisensa perään tähän rakenteeseen kuin nakki sämpylään.

Mutta & sitten. Tänään tulin vilkaisseeksi vanhoja (usenet-uutisryhmiin tehtyjä) leffa-arvostelujani, olisiko niissä kierrätettävää materiaalia romanssifilmeistä, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen. Ja olihan niissä, suunnilleen 120 elokuvaa, joista puolet sellaisia eurooppalaisia taidefilmejä, että ne eivät mahdu mitenkään amerikkalaisperäiseen genrejaotteluun. TÄLLAISTA ongemaa ei ollut sen paremmin edellistä leffakirjaa kuin tuota romanssiopasta kirjoittaessa.

Hämmästyttävintä olivat 1990-luvulla nähdyt eurooppalaiset elokuvat, jotka olin täysin unohtanut, siitä huolimatta, että arvostelun perusteella olen ollut  syvästi haltioitunut niistä - elokuvista joiden nimetkin näyttivät enää etäisesti tutuilta: "Julma rakkaus", "Verta ja suklaata", "Robert-ei-saa", "Kun kesä on ohi", ja muutamat muut.

Rohmer-boxini minulla on kunniapaikalla, mutta noita ysäriluvun älykköromansseja ei ole saatavilla DVD-kopioina, jotta niiden ihmetyksen voisi kerrata.

Elokuvien taustatietoja lueksiessa tulin muistaneeksi, miten erilaisia maakohtaiset romanssielokuvat voivat olla verrattuna maakohtaisiin romanssikirjoihin. Ja kukahan sellaiset eroavuudet osaisi suhteellisuudentajuisesti selittää? Ei ainakaan kuuskytlukulaiset filmihullut, jotka ovat muuranneet maakohtaisten estetiikkojen rajat niin korkeiksi, ettei niiden ylitse näe enää 2000-luvulta käsin. Petteri Vompatin Kaipuun punainen hetki on se kuuskytlukulainen luulokirja, jota käyn eniten niistämään.

Tässäpä epäongelma, pariisilaisen elämäntavan syvyinen, pohdittavaksi.

Son of Saul

Millä resoluutiolla historia muistetaan? Kysymys on aina vain pätevämpi, kun historiaa tahallisesti sumentavat häirikköpuolueet saavat metelillään aikaan historian on/off-nollavalaistuksen, jonka takia 1900-luvustakin välkkyy esiin vain yksittäisiä, toisistaan erillään olevia kohtauksia. Kirjallisuuden puolella kiinnostus historiaan on aina vain kasvussa, mutta elokuvat eivät ole kyenneet löytämään kompromissia viihdyttämisen ja analyysin väliltä, soveltamaan taiteensa keinoja niin että historian metatarina pääsisi oikeuksiinsa.

Ennen kuin nyt. Cannes-palkittu "Son of Saul" (2015) on maineensa mittainen filmi, keinoiltaan yksinkertaisen vallankumouksellinen: hirvittävin osa ihmiskunnan historiaa tapahtuu taka-alalla, kun kuva on tarkennettu samastuttavan kärsiviin ihmiskasvoihin.

"Son of Saul" on ahdistavuudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta niin oman taiteensa keinoilla, että täysipäinen keskustelu elokuvan jälkeen auttaa ketä tahansa toipumaan kokemuksesta. Finnkino ei tietenkään tällaista tarjoa eikä moisesta välitä, sillä sen tavoitteet ovat lähempänä keskitysleirien pyrkimyksiä hävittää ihmisten sivistys - mutta oikeassa elokuvateatterissa tai mannermaisessa taideinstituutiossa näin voimakkaan filmin vaikuttavuutta ehkä ymmärrettäisiin ja kunnioitettaisiin.

Itse en muista, olenko koskaan kokenut yhtä fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa elokuvaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana punnitsin, onko pakko jättää filmi kesken. Pitkät kamera-ajot  ihmisteurastamon uumenissa rakentuvat kohtauksiksi, jotka ovat elokuvahistorian merkkitapauksia niin kokemuksina kuin konstruktioinakin.

Filmin viimeinen puolituntinen tuntuu lähes kepeältä toimintafilmiltä sen ensimmäiseen puolituntiseen verrattuna. Samaa voi sanoa siitä helppoudesta, millä keskitysleirin upseerit on hahmoistettu vankiensa vastapainoksi: operettinatseja jos mitä, vaikka eivät välttämättä kaukana historiallisista vastineistaan.

Toisaalta näistä vapautuksen hetkistä, tuotannollisista kevennyksistä, on kiitollinen teatterissa... toisaalta siinä loppupuolen ainoassa sotafilmiä muistuttavassa kohtauksessa näkee äkisti tuotannon materiaaliset puitteet, koko elokuvan keinotekoisuuden, jonka pinnalla muistuttavat äsken koetusta tunteesta enää Geza Röhrigin ainutlaatuiset kasvot. Niissä voi nähdä useammankin uskonnon kärsimystarinan naamioksi piirtyneenä. Päähenkilöiden unkarilaisuus (ja vähät unkarinkieliset repliikit) vieraannuttaa ja tasoittaa tarinan eurooppalaiseksi sellaisella tavalla, johon edes puolalaisuus ei vastaavana historian karikamarttyyrinä pystyisi. Lähin vertailukohta Son of Saulin vaikuttavuudelle voisi olla Klimovin Tule ja katso (1985); subjektiivisen kameratavan intensiivisyys ja kuvaston armottomuus ovat samaa luokkaa.

Pelkän kamerakikkailunsa ansioilla Son of Saul ei pystyisi imaisemaan niin syvälle maailmaansa, autenttisimpaan helvetinkuvaan mitä elokuvataide on saanut aikaiseksi.

Myös elokuvan käsikirjoitus tekee kunniaa aiheensa psykologiselle realismille. Päähenkilö Saul jos kuka on ihmisyyden ja ihmiskunnan viimeinen edustaja tässä tarinassa, jonka tärkein tavoite on kuljettaa katsoja todistajaksi eri puolille keskitysleirin hävityskoneistoa. Tällainen "kiertokävely"-tyyppinen kerrontaratkaisu vie varmasti tehoja yksittäisten kohtausten voimakkuudesta, mutta tekee juonesta sitäkin lujemman.

Pelkille ääritilanteissa tehtäville ratkaisuille perustuva juoni tuo esille isoja asioita luonteista.

Katsojalle paljastuu vähitellen Saulin luonteesta piirteitä, jotka ovat pitäneet juuri hänet hengissä mahdottomissa oloissa - ja samalla pieniä viitteitä hänen historiastaan, jotka saattavat selittää miksi hän kuvittelee löytävänsä oman poikansa ruumiin Auschwitzin lattialta. Vertauskuvalliset elementit eivät nouse kertaakaan etualalle, vaan Saulin suhde muihin vankeihin ja tekeillä oleva kapina pitävät keskipisteessä kysymyksen siitä, onko tärkeämpää kuolleiden vai kuolevien kunnioittaminen.

Tarinan aukkopaikat ovat olennaisempia kuin se, mitä voimme vielä (hahmoina, tyyppeinä) ymmärtää näistä ihmisistä, jotka on kerätty ympäri Eurooppaa historian ja natsismin uhreiksi. Elokuvan pitäisikin olla pakollista katsottavaa jokaiselle 18 vuotta täyttävälle, eräänlaisena loppusilauksena peruskoulutukseen kuuluvalle sivistykselle siitä, mitä on länsimaisen ihmisen ytimessä.

Ja näiden eettisten valtakysymysten ansiosta Son of Saul tulee kestämään elokuvaklassikkona: millaisia valtakonflikteja kansallinen, uskonnollinen ja luokkasolidaarisuus voivat kestää äärimmäisissä oloissa? Millaisen yksilön nämä solidaarisuuden muodot voivat ensin muokata keskuudestaan ja millaisena sen toimet sallia, kun henkiinjääminen on kiinni solidaarisuudesta, jossa perheet ja yhteiskunta on täysin pyyhkäisty pois?

Son of Saul on ohjaajansa (László Nemes) uskomaton debyytti, taidefilmi, joka osoittaa muiden taidefilmien genremäisyyden ja ylittää omat tuotannolliset edellytyksensä, mitä ilmeisimmin juuri sen motivaation ansiosta, milaisessa maailmassa se on nyt valmistettu, millaiseen keskusteluun osallistumaan. Elokuvan jälkeen nuo suuret moraaliset kysymykset jäävät ihan oikeasti kiusaamaan mieltä, ja elokuvataiteen kannalta ne palautuvat hyvin konkreettisiin kysymyksiin siitä, miten perusteltua on elokuvan helpohkolta näyttävä loppuratkaisu, ja millaista uskonnollista rihkamaa se tuo mukanaan Tarkovski-assosiaatioina.

Tai: miten viihteeltä Tarkovskikin tuntuu tämän koettuaan.