Luettua scifiä (North, Newman, Hutchinson)

Tämän kevään vapaa-aikalukeminen on jäänyt yöpöytäkirjoihin, kun arvostelukirjat vievät virallisen lukuajan. Parhaita lukuromaaneja (The Water Knife, Luna, Aurora) siirtää tuonnemmaksi kesää kohti, jotta ne saisivat arvoisensa tila omasta ajasta ja mielikuvituksesta, ilman että muut keskeneräiset kirjat tunkevat samaan aivotilaan.

Nopeiksi oletetut yöpöytäkirjat ovat nopeita olleetkin, vaihtelevista syistä.

*

Claire Northilta olin lukenut jo The First Fifteen Lives of Harry August -romaanin (2014), joka on juuri sellainen kepeän innostunut spefi-teos, joita genren ulkopuolelta tupsahtavat kirjoittajat tekevät. Vaikka nimimerkkiinsä kätkeytyvä kirjailija yritti kutkuttaa lukijoita tolkuttomalla väkivallalla, on kirjassa myös ansionsa: spefi-idea aikasyklissä elävistä ihmisistä on käsitelty niin perusteellisesti, että vastaavaa ani harvoin näkee kokeneillakaan spefi-kirjoittajilla. Northin uusi romaani Touch (2015) kuulosti idealtaan yhtä yksinkertaisen näppärältä, joten se oli pakko ostaa luettavaksi - mutta teos osoittautui heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin kohtuuttoman ylipitkä The First Fifteen.... North yrittää tehdä Touch'n tarinasta niin elokuvamaisen toiminnallisen, että yhtäkään muistikuvaa ei jätetä käyttämättä ilman pientä jännittäväksi tarkoitettua anekdoottia: tällä kertaa supersankarimaiset olennot voivat possessoida kosketuksella uuden kehon. Samaa ideaa käytti Octavia Butler kehutussa Patternmaster-sarjassaan, josta Wild Seed (1980) on yksi parhaita spefi-teoksia mitä olen koskaan lukenut - pitihän sitten Claire Northinkin versio ideasta lukea. Kolmatta kertaa en kuitenkaan Northin kirjoihin enää erehdy.

*

Yhtä tuntemattoman kirjailijan, Emma Newmanin romaani Planetfall (2015) tuli vastaan jostain arvostelusta. Kirja osoittautui ilmestyksenomaiseksi yllätykseksi: Planetfall on tyyliltään niin perinteistä planeettascifiä että tuntuu kuin palaisi nuoruutensa parhaisiin kirjoihin PÄIVITETTYNÄ nykypäivän nettiteknologiaan ja tavarahysterian tematiikkaan. Newman kuvaa uskonnollisista syistä varustettua avaruusretkikuntaa, joka pudottautuu kiertoradalta vieraalle planeetalle kuin kyseessä olisi syntiinlankeamus - osa pudottautujien "podeista" vaurioituu, eikä ilmeisestikään vahingossa. Menestyneet pioneerit löytävät valtavan alien-puun, jonka alle perustavat siirtokunnan. 

Newman kuvaa tavattoman arkisesti ja sujuvasti survivaaliteknologiaa, joka on riippuvainen vähistä resursseista ja ihmisten keskinäisestä konsensuksesta, että niukkuuden kanssa elellään jumalapuun varjossa. Kestääkseen elämää vieraalla planeetalla on vähän tietävämpien ja fiksumpien (= päähenkilöt) huijattava enemmistöä uskonnon avulla, mikä jumalapuun läheisyydessä onkin mahdollista, myös ekologisista syistä. Kirja etenee niin joutuisana PSYKOLOGISTEN yllätysten sarjana, minäkertojan syyllisyyden kerroksiä vähitellen purkaen, että tarinan ahmaisee muutamassa illassa. 

Romaanin lopetus on kuitenkin harvinaisen löysä ja irrallinen, kun suurin osa tarinaa on kasvatettu jännitystä ja korotettu panoksia siirtokunnan säilymiseksi. Näkemieni arvostelujen perusteella moni muukin on ollut valmis heittämään kirjan seinään loppuun päästyään. 
Mutta Newmanin seuraavaa sf-teosta kannattaa silti odottaa, jahka hän pääsee irti YA-pöljäilyltä vaikuttavasta Split Worlds -sarjastaan.

*

Dave Hutchinsonin uuteen romaaniin tartuin niin ikään vähän vitkastellen ja varoen, koska Europe at Midnight (2015) on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle Europe in Autumn (2014), jonka lopetus oli typerryttävän kepeä hyppäys dystopiatrilleristä tieteisfantasiaan, enkä osannut tulkita sitä muutoin kuin käytettyjen vertauskuvien (kansakunta kuvitelmana) kohottamiseen puhtaaksi käsitteeksi (kansakunta metafyysisenä pintana). Enkä osannut lainkaan kuvitella, miten moisesta käsiteavaruudesta voitaisiin enää palata trillerin tasolle. Mutta niin vain Hutchinson teki, ja ensimmäinen kolmannes uutta romaania toimii erinomaisen jännittävästi. Ehkä tarinaa voisi verrata Gaimanin Neverwhere-romaaniin tai Ballantynen Dream London -romaaniin, mutta kaupungin sijaan rinnakkainen brittitodellisuus sijaitseekin koko EUROOPAN alla. Ja jos tämä ei ole kannanotto Brexitiin, niin mikä sitten?

Mutta sen ensimmäisen kolmanneksen Hutchinsonin kirjasta luettuaan voisi tehdä samoin kuin ekan luvun Northin kirjasta luettuaan eli jättää kirjan sovinnolla kesken. Hutchinsonilla on todella omituinen taipumus siirtää juonenkäänteen edellyttämä miljöö täysin toisaalle kuin edeltävät tapahtumat, ihan ilman mitään juonellista tai romaanin maailmankuvasta kehiteltyä syytä. Lukiessa Hutchinsonin esikoisromaanin, The Villages -kirjan (2002) arvostelua, voi huomata, että hän näkyy työnnelleen omimpia aineksiaan syrjään ihan samalla tavoin jo vuosia sitten. Mutta niin kehuttuja nämä Hutchinsonin kirjat ovat, ehkä juuri spefiin tottumattomien kritiikeissä, että kolmaskin kirja Eurooppa-sarjaa on vielä tulossa.

Well. Euroopan balkanisoitumista kuvatessaan Hutchinson on toki jännittävästi kiinni huomispäivän uutisissa, vieläpä spefin omimmilla aseilla. Mutta kokonaista romaania ei aiheesta vain voi tehdä, niin hukassa me jo olemme - näyttää Hutchinson sanovan omintakeisella estetiikallaan. 

Sattumoisin luin yhtenä arvostelukirjoista vastikään Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, joka niin ikään paloittelee perinteisen romaanirakenteen olemattomiin aiheensa kustannuksella. Syynä on survivaalivaiston tapainen esteettinen kunnianhimo, ehdoton kunnioitus aiheensa suuruutta kohtaan. Paljon tyylikkäämpäähän se sellainen on kuin kätkeä sukupolvensa tyhjiö 4000 sivun kollektiiviseen paperimassapökäleeseen.

*

Ja samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi arvosteluni Wendigosta, Agricola julkaisi arvosteluni Suuresta Suomalaisesta Kirjoittajaoppaasta, ja Aamulehti mm. arvosteluni Puikkosen romaanista.