Rikos on minun (elokuvahko)

 

Dekkarifilmien pieni buumi ei olisi ollut mahdollinen ilman dekkarikirjojen edelleen jatkuvaa buumia. Mutta kirjallisiin esikuviin verrattuna elokuvat ovat vieläkin paksummalla pastissikerroksella tuotettuja murhamysteereitä, niin paksulla, että pastissi tyylilajina alkaa tarkoittaa yhtä kuollutta ja mekaanista tyyliä kuin kompostin kierrätys.

Veitset esiin (2019) ja sen väkinäinen jatko-osa Glass Onion (2022), samoin kuin massiivisella näyttelijäkaartilla tuotetut uudet Christie-filmatisoinnit (2017–2023) ovat idioottivarmoja viihdefilmejä, mutta edes sitä puoltoa ei voi sanoa François Ozonin yrityksestä tuoda ranskalaiset samoille markkinoille. Christie-teosten aikakauteen sijoitettu Rikos on minun (2023) on sekä juoneltaan että kerronnaltaan vieläkin itsetietoisempi rikosmysteeri kuin angloamerikkalaiset pastissihötöt, mutta sen tuotantoarvot ovat kaukana niistä. 

 

Rikos on minun näyttää samalla tavoin tv-tuotteelta kuin muutkin sisätiloihin keskittyvät epookkifilmit, joissa ajanmukaisen asustuksen moninaisuus riittää luomaan epookin vaikutelmaa. Pastissitietoinen lavastus ja ylipäänsä maailmanrakennus on jätetty sivuseikaksi, paitsi siinä yhdessä musikaalimaisessa kohtauksessa, missä rakastavaiset kiipeävät Pariisin katoille ja CGI-kyyhkysetkin kaulailevat toisiaan. Sen pienen hetken uskoin, että elokuva on vielä kehittymässä joksikin aivan muuksi, todennököisesti sellaiseksi kuin Ozonin perinnetietoinen (niin ikään näytelmään perustuva) murhamusikaali 8 naista (2002)...

... vaan eipä se kehity. Rikos on minun muuttuu välillä kamarikomediaksi ja leikkifilosofiseksi oikeussalidraamaksi, mikä tarinaa tietämättä huvittaa alun kolme varttia mitä siihen kuluu. Siihen elokuva voisikin loppua. Elokuva kuitenkin jatkuu vielä tunnin, pitäähän siihen lisätä vielä kerros seurapiirifarssia, kuten käsikirjoituksen perustana käytetty ranskalainen näytelmä (1934) edellyttää.

Tarinan viimeinenkin paheet hyveiksi vääntävä käänne jaksaa huvittaa, niin tuttu kuin se onkin tällaisissa seurapiirifarsseissa. Mutta tyylilaji uuvuttaa puoliväliin mennessä, kun painotetaan jokaisen henkilöhahmon teatraalisuutta ja moraalittomuutta. 8 naista voisin katsoa uudelleen milloin tahansa ja sanoa sitä ranskalaisen naiselokuvan tähtiteokseksi, mutta Rikos on minun ei jaksa hymyilyttää vuosisadan takaisella feministisellä sanomallaan.

Rikostarinan konsepti käännetään puolivälissä tarinaa nurin sen verran, että oikeussalista tulee etusivun uutiset täyttävää teatteria ja murhaajasta juhlittu kansansankari, mutta sen jälkeen ei Ozonilla ole enää ELOKUVALLISESTI muuta annettavaa kuin marssittaa sivuhahmoksi jumalainen Isabelle Huppert hupsuimmassa mahdollisessa roolissaan... ja sitten vielä jeangabinin veroista karismaa huokuva André Dussollier aivan yhtä helppona yläluokkaisena karikatyyrinä...

Näyttelijät pysyttelevät hyvin samalla kepeyden tasolla – paitsi koomisuudestaan liian itsevarma Fabrice Luchini – mutta vailla mitään draamaa elokuvan pistooleita ja tunnustuksia pudotteleva dramatiikka on suorastaan väsyttävää. En sen kuva-aikaa hallitsevista nuorista näyttelijöistäkään erityisemmin vaikuttunut, mutta syy voi olla ihan vain siinä puolimaailmallisen puolikepeässä paheellisuudessa, jota nuoret näyttelijät joutuvat ilmaisemaan vakavalla naamalla. Vasta jälkikäteen googlaillessa tajusin, että pääosan Nadia Tereszkiewicz on sama näyttelijä, joka tänä kesänä niin järisytti nuorten näyttelijöiden tuskaisuutta käsitelleessä Forever Young -elokuvassa. Aivan erilainen työ, aivan erilaisella intensiteetillä.

Lähes kaiken olen Ozonin tuotannosta nähnyt, joten kepeän laskelmoitu välityö ei yllätä, onhan niitä tullut jo useita, kuten pornoefektejään periranskalaiseen kasvutarinaan upottanut Isabelle (2013) ja siitä Marine Vatchin näyttöarvon vielä kertaalleen kierrättänyt L'Amant Double (2017). Huppertin ja Dussollierin käyttäminen pelkkinä vitseinä on mielestäni aivan yhtä ala-arvoista toimintaa Ozonin tasoiselta ohjaajalta.

Ozonin uran paras teos Franz (2016) ja aidosti kerrontansa kerroksisuudella pelaava Vieras talossa (2012) ovat ilmeisesti ohjaajalle riittävät todisteet taiteestaan eikä hänen enää muuta tarvitse kuin kerätä eurofrangit pois. Draamaohjaukset Summer of 85 (2020), Kaikki meni hyvin (2021) ja Peter von Kant (2022) olivat nekin oikeita, pienimuotoisia mutta eurooppalaisittain indiehenkisiä elokuvia, joihin Ozon ilmeisesti jaksoi paneutua henkilökohtaisista motiiveistaan. Tosin jälkikäteen ajatellen ei mitään syytä niidenkään kohdalla olisi mennä teatteriin saakka.

Eikä ole tämänkään filmin. 

Toivoa sopii, että dekkaribuumi kokee lämpöitsemurhan tai löytää jonkin muun genren keppihevosekseen kuin paheellisen ensemblen täyttämän luksusepookin. Todennäköisempää on, että Hollywood tarttuu tähän Rikos on minun -dekkarikomediaan ja kierrättää siitä vielä yhden oman version, näkyyhän se tehneen saman (kahdesti: Vaalea valehtelijatar (1937) ja Cross My Heart (1946)) alkuperäiselle näytelmällekin.