No Other Choice (elokuva)

 

Amerikkalaiseen rikosromaaniin perustuva korealainen jännärikomedia, joka on omistettu poliittisen elokuvan mestarille, kreikkalaiselle Costa-Gavrakselle?

Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin, vaikka miltään osin tämä No Other Choice (2025) ei ylitä lajiaineksiaan sellaiseksi klassikoksi, joita ohjaajansa uralta löytyy useitakin – kaikki yhtä nikotellen katsottavia, iljettävyyksillä pelaavan asenteensa ja suorasukaisen väkivaltansa vuoksi.

Mutta juonipitoiseksi elokuvaksi No Other Choice on poikkeuksellisen nokkela niin kuvakerrontansa monikerroksisuudessa kuin arvokkuutensa rippeillä elävien sivuhahmojen henkilöohjauksessa.

Ja vielä kun luulee nähneensä jo kaiken olennaisen siitä, mihin miehisen turhautumisen tematiikka saadaan liittymään pitkänpuoleisessa epilogissa, tulevat loppukrediittien alla kuvat, jotka antavatkin yllättäen uuden, ekologisen merkityksen kaikelle nähdylle.

Siinäpä saavutus, johon yleensä vain taidefilmit pystyvät. No, ei mikään tätä elokuvaa estä taidefilmiksi sanomastakaan kuin sen satunnaisen brutaali kuvasto, joka tuntuu täysin tarpeettomalta… mutta jota ohjaaja Chan-Wook Parkilta on totuttu odottamaan, tulkitsemaan sitä ehdottomuutta sikäläisen auteur-asenteen todisteeksi kuten monissa muissakin korealaisissa mediatuotteissa.

Suomalaiselle katsojalle elokuvassa on onneksi erityinen huvinsa vastapainona ylikekseliäänkin ehdottomalle kuvankäytölle: päähenkilö on kunnianimeltään "Vuoden Sellumies 2019" ja kaikki rikoksiin pakottava turmelus johtuu selluteollisuuden alasajosta Koreassa. Kovin tuttua?!? Kyllä suomalaisetkin voisivat tehdä tällaisen elokuvan. Jos vain löytyisi osaamista käsikirjoittamiseen, rohkeutta genreohjaamiseen ja rahoitusta oikeasti yhteiskunnalliseen fiktioon.

 

Ohjaaja Parkin uralla on myös suoranaisia floppeja, joista No Other Choice tuo lähiten mieleen omituisen lapsekkaan elokuvan I'm a Cyborg, But That's OK (2006), sekin ihmistyön ja arjen mekanisoitumista ironisoiva tarina. Nyt ironia ja musta tilannekomiikka pysyvät hyvin hallussa, epäilemättä täydellisen lainatarinan, Donald E. Westlaken romaanin (1997) varassa – paitsi nuo tarpeettoman tarkat kekkeröinnit ruumishuumorilla. Lisäksi, jos tätä vertaa Parkin ohjaukseen The Handmaiden (2016), tämän elokuvan romantiikka nojaa terveesti isoon teemaan eikä siinä ole mitään imellytettyä tai taidevoihkeella täytettyä silloinkaan, kun siihen olisi tarinan tarjoama tilaisuus.

Toisaalta, jos tätä elokuvaa vertaa Parkin uran tasapainoiseen jännitysromanssiin, Decision to Leave (2022), niin tämähän on suorastaan sävytön filmi, lähempänä sitä sellaista osoittelevaa allegoriaa, mistä pöljän helppo korealainen Parasite (2019) palkittiin jopa Oscarilla.

Silti, No Other Choice on sujuvaan lukuromaaniin rinnastuva, ainutkertaisen viihdyttävä ja lopulta ajatuksiakin herättävä elokuva, jännärinä lajinsa huippua, ja luultavasti vuoden 2025 ainoa teatterielokuva, jota voi pitää taiteensakin laadukkaana edustajana. 

Poliittista piilosanomaa sen sijaan on turha etsiskellä. Krediiteissä näkyvään omistukseen Costa-Gavrasille riittää ihan se, että hänen perheensä on ollut tuottajana, ja onhan C-G itse tehnyt romaanista edellisen filmisovituksen (Kirves / Le Couperet, 2005). Se jos mikä on pakko löytää ja nähdä.