Suom. Ilkka Rekiaro
471 s.
2024, Tammi
Holly on viides nimihahmolle omistettu tarina Stephen Kingin tuotannossa, mutta ensimmäinen jossa etsivä Holly Gibney on pääosassa. Vaikka asialla on ”kauhun mestari”, tarjolla ei ole Kingin maineen luonutta yliluonnollista kauhua, vaan varsin perinteinen salapoliisitarina sarjamurhaajan etsinnöistä.
Kingin ominta ainesta tuntuukin olevan se, että jo romaanin alkajaisiksi esitellyt murhaajat ovat harmittoman arvovaltaisia vanhuksia, aivan kuten kahdeksankympin ikää lähestyvä kirjailija itse. Heidän ensimmäinen uhrinsa on, tietysti, luovan kirjoittamisen opettaja.
Ajankohtaisuus näkyy romaanissa myös raskauttavan saarnaavina kommentteina uuskonservatiivien vaikutuksista amerikkalaiseen arkeen. Tämähän ei mitään haittaisi, jos Kingin kommentit eivät olisi niin latteita itsestäänselvyyksiä kelle tahansa uutisia seuraavalle.
Murhatutkinta etenee tukevasti keskellä korona-pandemian (2020–2021) myrkyttämää ilmapiiriä. Eristäytymisen ja epäluulojen vaivaamalle ajalle kontrastina ovat takaumina kuvatut jaksot, joissa varsinaiset sieppaukset ja murhat tapahtuvat.
Kaupungin uneliaan julkisivun rikkovat takaumat ovat tiiviitä verrattuna varsinaisiin dekkarijaksoihin, joissa Holly puuhastelee enimmäkseen kaiken muun kuin tutkimustyön parissa. Hollyn sidekick-hahmoksi nostetaan Barbara-niminen esikoisrunoilija, jonka rakettimainen menestys sopii kyllä kirjan aihepiiriin – onhan toinen murhaajavanhuksista kirjallisuuden professori – mutta ei edistä mitenkään varsinaista rikosjuonta. King ihastelee esikoisrunoilijan neroutta saadakseen vielä yhden tilaisuuden näpäyttää akateemista kirjaoppineisuutta: ”oikeaa” kirjallista lahjakkuutta ei opeteta collegeissa.
Ainoa omaperäinen osuus romaania on tappajapariskunnan, hymyilevien emeritus-professorien motiivi sille, miksi he sieppaavat nuoria urheilullisia ihmisiä. Lyhyemmässä ja näkemyksellisemmässä romaanissa tätä motiivia olisi voinut laventaa pandemiaan sopivaksi teemaksi, jolloin dekkarijaksoissakin olisi ollut jotain oikeaa yhteiskunnallista särmää. Mutta sellainen kirjailija King ei ole koskaan ollut. Vankeudessa viruvien uhrien ahdistuksella hän on ennenkin herkutellut, mutta nyt ei tarjolla ole lähellekään mitään Piinan (1987) kaltaista. Vanhustappajien korostettu konservatiivisuus, rasismi ja homofobia, tekee heistä vastenmielisiä juuri siksi, miten helposti heidät on pahiksiksi tyypitelty.
Kokonaisuutena Holly on toimimaton yhdistelmä hirtehistä sarjamurhaajatarinaa ja cozy detective -alagenren lutustelua. King-romaaniksi se on niin pitkävetinen ja haalea, ettei sitä kehtaa suositella kellekään – paitsi ehkä niille, jotka haluavat äänikirjoiltaan erittäin hitaasti aukenevaa, yllätyksettömästi näkökulmahahmojensa mukana pysyttelevää juonta.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti