Reynolds: Jäälinnun lento + Hutchinson: Essence (scifi, romaanit)

 

Viime yönä nousi metsiin kylmä usva, aamulla paistoi aurinko maanrajassa tummaksi käyneisiin mansikoihin. Suomalaista kesää ei säistä määrittäisi, ei ainakaan sillanpääläiseksi. 

Tämän viikon matkakirjat osoittautuivat yhtä epätasaisiksi.

Arvosteltavaksi tullut Alastair Reynoldsin Jäälinnun lento (Halcyon Years, 2025) on genretietoisena teoksena niin rohkea hybridi kuin avaruusscifin viimeiseltä suurelta nimeltä voi odottaa, mutta Reynoldsin omat tyypilliset heikkoudet tekevät siitä myös sietämättömän löperön lukuromaanin. Kirjassa ei koskaan selitetä, miksi sukupolvialuksen sivilisaatio on päätetty rakentaa 1930-luvun amerikkalaisen dekkarin tapaan. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan asetelma tuntuu kutkuttavalta niin mysteerinä kuin maailmanrakennuksena, sillä releitään poksauttelevaan teknologiaan kuuluvat jopa alkeelliset robotit. Niistä Reynolds irrottelee säästäväisesti huumoria, samoin kuin siitä, että salapoliisina on matkaa varten henkiinherätetty Juri Gagarin. 

Romaanin heikkoudet alkavat siitä, kun kirjan jälkipuoliskolla Jäälintu-aluksen salaisuuksia aletaan paljastaa ja selittää. Jälkipuolisko on ylinokkeluudessaan kuin huima akrobaattisuoritus, jossa plässähdetään ajoittain pärställeen. Hyvää on se, että aniharva kirjailija edes yrittäisi näin erikoista yhdistelmää sukupolvialuksen massiivista teknologiaa ja toimintaseikkailuksi muuttuvaa välienselvittelyä, jossa murhajuonen perustana on vielä kahden sukupolvialusta hallitsevan dynastian välienselvittely sekä Romeo&Julia-romanssi. Mutta nuo runsaat toimintajaksot ovat erittäin kömpelöitä ja maailmanrakennukseen verrattuna tarpeettoman tarkkaan kuvailtuja. Eikä sukupolvialuksen konseptista oteta lopulta mitään uutta irti, kuten kirjan alkupuolisko on kaiken aikaa lupaillut. 

Tämä analog noir -hybridi jättää niin ammottavia aukkoja tarinan logiikkaan ja maailmanrakennukseen, että jotain tuntuu perusteellisesti muuttuneen Reynoldsin asenteessa insinööriproosansa genrepitoisuuteen. Näin tekee scifi kuolemaa taas yhden tähtikirjailijan hiipuessa...?

Toki pitäisi iloita siitä, että Reynolds jaksaa tehdä kirjasarjoistaan riippumattomia romaaneja ja kokeilla jotain uutta avaruusscifissä. Mutta juuri näiltä osin Jäälinnun lento on iso pettymys, jonka lennokkuuteen jaksanevat uskoa vain hartaimmat Reynolds-fanit.


Viikon toisena scifiromaanina on mukanani englantilaisen Dave Hutchinsonin
tieteisfantasia Essence (2025). Luettuani loppuun Hutchinsonin Fractured Europe -sarjan (2014–2018; romaani Cold Water (2022) on sarjan jälkirahastus) vannoin, etten enää koske yhteenkään hänen teoksistaan, koska kirjailija itsekään ei tiedä, eikä välitä, mihin hänen palapelimäinen Eurooppa-maailmansa lopulta perustuu. Vain luettujen arvostelujen vuoksi tartuin Essenceen. Mutta ihan samanlaista tarkoituksetonta vakoojatarinoiksi naamioitua mukavuusproosaa se edustaa kuin Hutchinsonin Eurooppa-sarja. 

 

Tällä kertaa kirja pysyy sentään romaanina kasassa verrattuna edellisten teosten (ja sarjan) tilkkutäkkimäisyyteen. Mutta mitä pidemmälle tarinassa etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija taaskaan tiedä eikä välitä, mihin EU-allegoriallaan tähtää ja miten tosissaan lukija ottaa hänen vakoojakuvitelmiensa paranoidisuuden. Lukijan uteliaisuutta ylläpidetään samanlaisilla pienillä esinetodellisuuden säröillä kuin vastaavissa stalker-tarinoissa. Nyt stalkattavana vyöhykkeenä on koko Eurooppa.

Jälleen Hutchinson kuljettelee tarinaa läpi eurooppalaisten valtioiden tiekartta polvillaan. Edellisiin romaaneihin verrattuna kaikki vieraillut paikat ovat nyt mukavia hotelleja, mukavia ravintoloita ja mukavien ihmisten ylläpitämiä turvataloja, joista löytyvät kaikki brittivakoojan edellyttämät mukavuudet, kuten hyvä viski ja kannullinen teetä. Tätä tarkoitan lukukokemukseksi pehmustetulla mukavuusproosalla. Ikävää ja turhauttavaa on kaikki se mikä kirjasta puuttuu. Kuten teema ja tarkoitus.

Vasta Essenceä lukiessa huomaa, miten läpensä valkoinen ja keskiluokkainen on Hutchinsonin Eurooppa, samoin kuin hänen Englantinsa. Ja miten rajoittunut, tässä romaanissa vain pohjoiseen ja Eurooppa-sarjassa lähinnä pohjoiseen ja keskiseen Eurooppaan. Välimeren maat olisivat hänelle kai harmillisen monikulttuurisia.

Hutchinson ivailee sille, miten mantereella salaliitotkin ryhmittyvät kansakuntakohtaisesti yliluonnollisten ilmiöiden omimiseksi, mutta hänen tarkatkin kuvailunsa Hollannista, Saksasta ja Puolasta ovat yhtä romantisoivan latteita, siis tasan sellaisia mihin brittituristi tyytyy mukavissa mannermaisissa pikkukaupungeissa AITOUDEN nimissä. 

Tässä hutchinsonilaisessa Euroopassa ei nähdä köyhiä eikä maahanmuuttajia. Suurinta pahuutta edustavat lopultakin ostoskeskukset, älypuhelimet ja internet. Mitä paskaa, sanoisi kriittinen lukija, ehkä jo kirjan kannen perusteella. Mutta niin vain tätä tällaistakin spefiä pidetään poliittisesti pätevänä vertauskuvana 2020-luvun Euroopalle ja Britannialle. Kirjan ainoa aidosti hauska kohta on se, jossa kieltäydytään lähtemästä Suomeen, koska suomalaiset ovat ”batshit crazy” jopa verrattuna puolalaisiin.


Eilen illalla Essencen suljettua oli pakko ottaa hyllystä jotain millä huuhdella aivonsa. Otin summassa Donna Leon -dekkarin Oman käden oikeus, joka näkyy olevan 12. romaani Brunetti-sarjassa. Sarjamaisista elkeistään huolimatta se on niin tarinassaan kuin poliittisuudessaan jotain paljon kirkkaampaa ja harkitumpaa kuin ajankohtaiseksi oletettu spefi. Dekkarigenre voitti aivot puolelleen kuusi-nolla ja nukuin sen jälkeen hyvin.

Mökkimysteeri: kuka asukkaista on jäljellä?