Parasite (elokuva)

Aasiasta länteen tuotaessa arthouse-väkivalta muuttuu gore-efektistä taiteeksi. Tämä on ollut trendinä jo ainakin kolme vuosikymmentä ja kulttuurierot vieraannuttamiseksi tulkitseva asenne on yhä voimissaan. Jollei jopa voimistumassa. Korealainen "Parasite" (2019) palkittiin Cannesissa ja on nyt myös Oscar-ehdokkaana, tosin ovatpa nämä instituutiot olleet yhtä herkistyneitä amerikkalaisen Tarantinon häikäilemättömän graafisen ja itseisarvoisen väkivaltakuvaston edessä.

Korean osalta tätä suorasukaisen synkäksi komiikaksi naamioitua goretusta ovat jo pitkään pohjustaneet Kim Ki-Dukin ja Chan-Wook Parkin elokuvat. Joon-ho Bongin "Parasite" voisi olla kunnianosoitus jälkimmäiselle, sijoittuvathan tapahtumat Park-nimisen perheen palatsimaiseen ylhäisötaloon. Yhtä omituinen genrehybridikin se on kuin Ki-Dukin elokuvat.

"Parasite" sisältää sekä vahvan juonellisen että tyylillisen käänteen tarkalleen puolivälissä. Elokuvaraadit ja -kriitikot jumaloivat tällaisia yllätyksen sisältäviä filmejä siinä määrin, että ylhäisötaloon sijoitettu arthouse-väkivalta tulkitaan automaattisesti yhteiskuntakritiikiksi.

Juoni on siis spoileriherkkä, mutta sen voi sanoa, että "Parasiten" viihdyttävä nokkeluus on siinä miten ensimmäisessä puoliskossa elokuvaa on jätetty pois ne kohtaukset jotka katsoja osaa itsekin päätellä. Tällaista ei länsimaisessa tarinavetoisessa filmissä yleensä näkisi. Niinpä puoliväliin mennessä on tuudittunut uskomaan, että myös genre, satiirisen liioitteleva jännäri, on juuri sellainen kuin mitä osaa odottaa. Mutta toinen puolisko tarjoaakin yllätyksiä joita ei välittäisi nähdä niin tarkkaan kuvattuna - eikä myöskään niin hölmöilevällä huumorilla ekasta puoliskosta irti revittynä.

"Parasite" on ollut ohjaajansa "Snowpiercerin" (2013) ja "Okjan" (2017) tavoin helposti hotkaistavaa kauhuviihdettä länsimaissa, koska elokuvan ylhäisötalo viettää hyvinkin länsimaista elämäntapaa, minkä vuoksi huijareiden on helppo ujuttautua heidän sisäpiiriinsä. Tämä ironia korealaisten anglofiilisyyttä kohtaan on hyvin kevyttä pintaa, mutta vedonnee länsimaisten katsojien tarpeeseen nähdä oma anglofiilisyytensä status-symboleina, alken englannin perusteilla briljeeraamisesta.

Kokonaan toinen taso elokuvaan tulee sen keskushahmon, isänsä esimerkkiä seuraavan nuorukaisen myötä: hän käsikirjoittaa huijauksia eikä oikein käsitä miten tapahtumat joiden "metaforisuutta" hän on ihastellut muuttuvatkin hallitsemattomaksi väkivallaksi, ikään kuin Korean verinen historia kaivautuisi esiin...

Tämä arjesta irtaantumisen (materiaalista) ylellisyyttä ja genrefilmien (esoteerista) symboliikkaa kritisoiva hahmo pitää elokuvan puoliskot kasassa, ja hänen myötään kerronta viimeistellään yllättävän hienosti sulkevaksi epilogiksi. Mutta sinne saakka päästäkseen on siedettävä melkoinen määrä tympeän vitsikkääksi tarkoitettua väkivaltaa, joka ikävän tarkasti muistuttaa sitä Tarantinon uusimman elokuvan oksettavaa loppujaksoa. Tästä kaikesta sietäisi katsojia varoittaa muutenkin kuin laittamalla filmijulisteeseen "Provocative!"-sitaatteja.