Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025).
Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä.
Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.
Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen.
Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.
Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä.
Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!
Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä,
mitä todella tapahtui.
Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013). Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti