Emily St. John Mandel: Lasihotelli
Suom. Aleksi Milonoff
327 s.
2023, Tammi
Riittäävätkö aaveet antamaan kirjalle mysteerin ilmapiirin? Lasihotelli-romaanin kohdalla ei. Kirja on eräänlainen sairaudenkuvaus, jossa ei ole perinteisiä päähenkilöitä eikä romaanille ominaista juonta. Lasihotelli ei sovi myöskään perinteisiin spefi-kategorioihin, vaikka sen tuore jatko-osa Sea of Tranquility (2022) on silkkaa scifiä hyppiessään satoja vuosia tulevaisuuteen.
Emily St. John Mandelin Lasihotellia voi kuitenkin suositella myös mysteereistä pitäville lukijoille, niin luontevasti siinä käytetään dickensimäisiä, virheistä syyttäviä aaveita. Romaanissa pohditaan jopa nykypäivän ”aavelaivastoja”, tuhansien konttialusten näkymätöntä taustatukea nykypäivän yhteiskunnille.
Lasihotelli on tarinan keskeinen paikka ja symboli. Kyseessä on syrjäinen luksushotelli, jossa romaanin henkilöt kohtaavat ja tapaavat lupsakkaan miljonäärin Jonathan Alkaitiksen. Rikkauden mahdollistama yksityisyys on unelma, joka tarttuu köyhiin ja kuljeksiviin ihmisiin kuin tauti, etenkin Vincent-nimiseen nuoreen naiseen. Vincentistä tulee Alkaitiksen rakastaja ja julkisivuvaimo.
Kohtaaminen muuttaa henkilöiden elämät uuteen suuntaan, lopulta myös Alkaitiksen, jonka bisnekset osoittautuvat pitkään jatkuneeksi pyramidihuijaukseksi. Sadan vuoden vankeuteen tuomittu Alkaitis vaipuu kuvitelmiin ”vastaelämästä”, täydelliseen vapauteen vievistä vaihtoehdoista elämänsä solmukohdalle. Todellisuudentajun repeäminen aiheuttaa sen, että kuolleet ihmiset alkavat vierailla aavemaisina hahmoina Alkaitiksen vankilassa.
Romaanin suuri kysymys on vaihtoehtoisen elämänpolun piinavuus. Jokaista kirjan henkilöistä vaivaa ajatus siitä, että elämän tärkeää valintatilannetta ei voi jälkikäteen tunnistaa. Elämä on sekä parhaimmillaan että pahimmillaan kuin lasiseinäinen hotelli, josta avautuu näkymä kaikkialle, mutta vain miljonääri voi käytännössä varata moisen tilan itselleen.
Toisaalta Mandelin luomat henkilöt ovat piinallisen tyypillisiä nykyromaanin hahmoja, jotka analysoivat elämäänsä tarinoina ja vertauskuvina. Toisaalta draamalliset käännekohdat ovat toiminallisesti ja kepeästi kuvailtuja kuin kohtaus nähtäisiin elokuvana. Esimerkiksi Lasihotellissa draamallisin mysteeri on kysymys siitä, kuka raapustikaan hotellin lasiseinään miljonääriä uhkailleen graffitin.
Lasihotellin suojan menetettyään Vincent keksii lähteä merille. Elämä valtamerialuksella on samalla tavoin täydellisen eristettyä ja silti kaikkialle maailmaan avautuvaa. Tavallaan Vincent on aina elänyt oman itsensä vastaelämää, mihin viittaa sekin, että hänellä on miehen nimi. Hänet on helppo muistaa nimestä, muttei persoonana, kuten hän saa kauhukseen huomata.
Vincentin täydellinen eristäytyminen merelle johtaa itsetuhoiseen käytökseen, mutta mitä hänelle todella tapahtuu viimeisellä laivamatkalla, sille annetaan villin spekulatiivinen selitys vasta romaanin jatko-osassa.
Kanadalainen Emily St. John Mandel on varma valinta erilaista lukuromaania etsivälle. Lasihotellista pidin jostain syystä enemmän kuin Mandelille kansainvälisen menestyksen tuoneesta dystopiasta Asema 11 (2014).
Psykologisen valtavirtaproosan, postmodernin allegorian ja fantisoivan iloittelun välillä Mandel on poikkeuksellisen maanläheinen kertoja seurattavaksi. Lasihotelli on Mandelin toinen suomennos ja viides romaani, mutta osaltaan vain pieni askel tarina-avaruuteen, jossa henkilöhahmot kulkevat romaanista toiseen aiheiden ja tyylien rajoista välittämättä. Uusi kirjallinen metaversumi on syntymässä.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 2/2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti