Villi vehreys karun havukon keskellä, kuin ainakin vaeltavan oravan pesä. Siinä se taika piilenee, että savolainen mökki tuntuu niin turvapaikalta, josta on vaikea tehdä lähtöä edes kolmen yön lomalta. Ja yöt ovat tosiaankin se elämän hitautta lähiten muistuttava kriteeri millä 'jossainoleminen' tulee mitata. Päivät ovat liiaksi kellotettuja, etenkin jos on digilaitteita mukana, mutta öissä mitataan minkä verran ihminen voi muuttua. Aamulla kun herää syvähappisesta mökkiunesta on kaikki ulkopuolinen maailma hetken aikaa hyvin etäällä.
Tähän aikaan vuodesta huomaa tämän mökkipihan toisen erityisyyden: kaikki on kallellaan kohti rantaa jota ei näy. Se on suomalaisten mökkien perusrakenne, kuin draaman katsomo, missä vesi välkkyy valkokankaana, mutta tämän mökin kohdalla poikkeuksen tekee tiheähkö rantapuusto. Järvi on aina tuntuvasti läsnä, mutta samalla pihan villit niittykasvit korvaavat sen vellovana önniäisiä kihisevänä massana. Vielä tähänkin aikaan vuodesta. Auringon kuumottaessa kuivuneita horsmia ne kuulostivat paukuttavan siemeniä kodistaan. Koskaan ennen en sellaista ole todistanut.
Ja juuri tänään, vähän ennen lähtöä, istuin umpitiheän kuusirivistön vieressä pihatuolilla, kun orava rapisteli rivistön lävitse istumaan hetkeksi niin lähelle, että tuolista nousemalla olisin voinut kurottaa ottamaan hänen käpynsä. Koskaan ennen ei sekään ole niin HÄNnystellyt, tehnyt moisella tavoin tuttavuutta. Nyt naapurimökin remontti on saanut sen niin hermostuneeksi, että se säntäili kahtena edellisenä päivänä tontit erottavissa puissa - ja eilen se myös herätti auringonnousun tunnilla kiipeämällä kamarin seinää myöten, mutta sitä se on tehnyt monesti ennenkin. Nyt se ehkä toivoo uutta kortteeeria hyyrättyään vuosia hiljaisen naapurimökin nurkissa.
Pakko oli nähdä tällaisia myönteisiä enteitä reviirillä ennen lähtöä, pakko ajatella näitä asioita sanoiksi mökiltä kyläpysäkille kävellessä.
Menomatka mökille oli tiistaina yhtä epäonnen sarjaa: ensin simahti läppäri junamatkalla, sitten kaaduin Kuopion aseman työmaalla käsivarsi soran repimänä, sitten lohkesi hammas juuri siitä mistä se oli aloittanut halkeamisen Ahvenanmaalla. Reviirin hitaus ja vihreys onneksi hidastivat reaktioita. Muuten epäonnen sarja olisi ajanut samantien takaisin Tampereelle. Nyt paluujunassa mietin miten ilman arjen ja arkityön rytmiä löytää CITYelämästä vastaavat aikaa liudentavat rajat. Kaupungissa on vain suuntia, metsässä ja järvellä ja Lapissa vain etäisyyksiä. Tämä erilaisuus on sietämättömän opettavaista.
Tätä enemmän oppivat vain saarilla asuvat. Tätä oppia kertaan kunnes elän oppini mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti