Hautala: Musta kieli (romaani)

 

Marko Hautala: Musta kieli

316 s.

2023, Tammi

Kauhutarinat eivät koskaan sijoitu työpaikoille. Aaveet ja hirviöt näyttäytyvät vain niille, jotka ovat pudonneet työelämän ulkopuolelle tai eivät ole vielä löytäneet sieltä paikkaansa.

Marko Hautalan kauhutarinoissa tyypillisiä päähenkilöitä ovat ne yksinäiset suomalaiset, jotka edelleen roikkuvat opiskeluissaan tai nuoruuden syrjäkulmilla. Tällaisia ovat myös Mustan kielen päähenkilöt.

Ensimmäisen tarinan päähenkilöllä, Moonalla on pesti vaatekaupassa, mutta asiakkaita ei juuri liiku eikä työ muutenkaan tunnu omalta. Moonan asemaa elämän välitilassa korostaa se, että hän löytää rinnastaan syöpää ennakoivan kyhmyn. Kuolemanpelko saa hänet hakemaan seuraa salaliittoteorioita pulputtavalta Odelta, josta muuten pysyttelisi kaukana. Moonan herkkyys kuoleman ajatuksille tekee uskottavammaksi havainnot rannikkotaajaman demonista, kuokkamummosta.

Toisella tapaa motivoitu kauhun tuntemuksille on seuraavan tarinan pariskunta. He ovat matkalla Vaasaan, Hautalan tarinoiden harmaalle vyöhykkeelle. Miehen veli sattuu olemaan yksi lähiöhirviön uhreista, jonka kohtalosta on kerrottu romaanissa Kuokkamummo (2014).

Muissa kirjan tarinoissa tavataan uhrien naapureita. Lähestyvään kauhuun vihjataan heidänkin tarinoissaan tutun toisteisin elementein: löytyy elävää mallinukkea, kirottua videokasettia, vaihdokasäitiä, automatkan keskeyttävää kummituskolaria, autiotalossa rakastajansa loukuttavaa naisenraatoa.

Kuulostaa liiankin tutulta. Genreainekset ovat kohdallaan, mutta romaanimainen kokoava ajatus puuttuu. Poliisitutkimuksesta alkava kehyskertomus ei sitä tehtävää täytä.

Mustan kielen voi hyvin lukea tietämättä mitään samaa urbaanilegendaa käyttäneestä romaanista. Kuokkamummo on käännetty englanniksi nimellä Black Tongue (2015), koska kuokka ja mummo ovat liian suomalaisia taajamakauhunkaan symboleiksi. Mummosta varoittava perunakellarin haju ei kyllä sekään merkitse minun sukupolvelleni demonimaisuutta, vaan pikemminkin ihanaa maaseutua.

Aisteja sekoittavia äärikokemuksia ja niiden herättämiä tulkintoja Hautala kuvaa edelleenkin tarkemmin kuin monikaan muu kauhulle omistautunut kotimainen kirjailija.

Hautalan taajamakauhu muistuttaa 2000-luvulla suosiotaan kasvattaneita paikallisdekkareita, joissa lähiöt osoittautuvat salaisuuksiaan suojeleviksi yhteisöiksi. Hautalan romaanien vahvuus on siinä nettiajan esille nostamassa totuudessa, että sosiaalinen pääoma koostuu myös vihasta ja halveksunnasta. Mitä paikallisempaa kauhu on, sitä paremmin se sopii viihdyttämään kansainvälisen suosion saavia kauhuelokuvia ja -kirjoja. Kauhu on ainoaa fiktiota, jossa ulkoa tulevan terrorin ohella kuvataan vihan ja halveksunnan rituaalista käsittelyä.

Silti en suosittelisi tarinanpaloista koottua Mustaa kieltä ensimmäiseksi tai toiseksikaan Hautalan kirjoista kiinnostuneelle. Varsinaisissa, sanottaisiinko perinteisemmissä romaaneissaan hän on käyttänyt huolellisemmin takaumien ja nykyhetken rytmittämistä. Nyt rakenne on irrallisuudessaan rohkeampi, mutta viimeinenkin paljastus on niin kliseinen, etteivät aukkopaikkojen herättämät odotukset millään täyty.

Kaikki Hautalan kirjat lukeneena kaipaisi niin ikään askelta kauemmaksi Vaasan loppuuntapetuista lähiöistä. Ehkäpä kauemmaksi historiaan tai jopa dekkarin puolelle, kuten Mustan kielen aloittava poliisiproseduuri voisi lupailla.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 2/2023