KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 24. syyskuuta 2019

Alice et le maire (elokuva)

Ei poliittisen elokuvan ole pakko olla saarnaavaa, riittää, että se näkökulmassaan noteeraa maailman muuttuneen. Ranska tuntuu olevan ainoa filmimaa, jossa edelleen uskalletaan tällainen näkökulman ja asenteen valitseva tyylittely, poliittisten kysymysten käsittely edes siltä osin, miten vallankäyttäjät kontrastoidaan arkea vasten ja miten tarkoituksellinen antikliimaksi palauttaa todellisuuteen painavammin kuin ideologinen saarna.

Mansplaining eli 'mecsplication' ranskalaisittain...
Poliittisten elokuvien pehmeässä sarjassa paraatiesimerkki lienee ranskalainen Ministeri (Quai d'Orsay, 2013), joka on Suomessakin ollut saatavilla dvd:llä, tuo kiltin kutitteleva korkean politiikan farssi. Samaa tyylilajia ja hyvin samanlaista tarinaa edustaa R&A:ssa esitetty uutuusfilmi Alice et le maire ("Alice ja pormestari", 2019), jossa sosialistien presidenttiehdokas yrittää oikeasti muuttaa sekä elämänsä että puolueensa suuntaa. Hänen apulaisekseen osuu sattumalta nuori filosofi, Alice, jonka vinkit 'vaatimattomuuden' teemasta sytyttävät aatteensa menettäneen vanhan miehen. Lyonin pormestarin paikalta poliitikolla olisi tilaisuus vaikuttaa ensin upean kaupunkinsa muuttamiseen ja sitten ehkä koko Ranskan. Filosofin edustama omatunnon ääni johtaa tietysti välirikkoon oman puolueen ja hallintokoneiston kanssa, kun taas filosofin on ratkaistava miten pitkälle hän jatkaa totuudenpuhujana pitääkseen työpaikkansa.

Näissä ranskalaisfilmeissä, joissa lempeästi ivaillaan hallitsijoiden naiiviudelle ja etääntymiselle kansasta, vedotaan samalla rojalistiseen ihailuun hallitsijoita kohtaan. Ihailu on vähintään yhtä lipevää kuin brittien vastaavissa henkilökuvaelmissa, kuten "Queen" tai "Rautarouva". Samaa palvovan hymyilevää kritiikkiä esittää "Alice et le maire". Valistukseen uskovan hallitsijan ainoa vastavoima on puolue, jossa siinäkään ei esiinny yksittäistä vallanahnetta hahmoa. Muutoksen varsinainen este on tämän elokuvan mukaan se, että hallitsijaluonteelta puuttuu rohkeus vedota uskollisiin joukkoihinsa. Siis _sosialisti_poliitikolta.

Muutenkin puhe sosialismin perinnöstä nykypäivälle on tässä elokuvassa kiusannuttavan löysää, kun dialogissa kuitenkin kuullaan oikeasti nostattavia ajatuksia puoluepolitiikan korjaamisesta vastaamaan 2000-luvun kysymyksiin ja ilmastokatastrofiin. Filosofin esittämät järkyttyneet kommentit konsulttipohjaisesta kaupunkisuunnittelusta tuovat niin ikään toiveikasta realismia tarinaan, joka alkupuolella ennättää kurkistaa kunnallispolitiikankin kiemuroihin. Ei olisi paljoa tarvittu rohkeutta ohjaajalta, niin tästä elokuvasta olisi saanut yhtä merkittävän poliittisen elokuvan kuin Tavernierin Tänään se alkaa (Ça commence aujourd'hui, 1999) tai mikä tahansa Dardenne-veljesten filmeistä. Godardista ja MERKITYSTÄ TUOTTAVAN poliittisen elokuvan perinnöstä taas on turha puhuakaan 2000-luvulla, edes Godardin omista viime aikojen "teoksista".

Täyttyykö Bechdel-testi vai raskaustesti? Sopii arvata.
"Alice et le maire"-filmin tapauksessa viihdyttävät lisukkeet eivät onneksi ole nekään liiaksi imeliä eli amerikkalaisia. Anaïs Demoustier nuoren filosofin roolissa välittää myötänolostelevan näkökulman vasemmistopoliitikon ja -politiikan tilaan, mutta eipä hänen henkilöstään piirry paljoakaan ominaisuuksia, kun jo ollaan paikkaamassa hänen sinkkuelämäänsä makuuhuoneessa. Nuoren naisen palvova asenne vanhaa miespoliitikkoa kohtaan on niin ikään vankasti kiinni vanhassa maailmassa, mitä korostaa Demoustierin pisamainen sulokkuus, farkkuhousuisesta akateemisesta rentoudesta riippumatta. Poliitikkoa esittävä Fabrice Luchini täyttää tehtävänsä pikemminkin näyttelijäkarismalla kuin valtiaan arvovallalla. Hieman jo dementoituneena mutta politiikalle elämänsä omistaneena kabinettiammattilaisena hänen tyypittelynsä on kyllä enemmän komedian kuin draaman puolella.

"Alice et la maire" ei siis muuta odotuksia ranskalaisesta politiikasta eikä elokuvasta, mutta hieman toivoa se antaa, että viihdegenrejen risteyspaikalta löytyisi vielä tilaa aitojen poliittisten kysymysten dramatisoinnille. Ohjaaja Nicolas Pariserilta filmi on vasta toinen täyspitkä, joten epävarmuus poliittisten aiheiden vakavuudesta laitettakoon nuoruuden (44-v) piikkiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti