Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.
Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.
Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".
 |
| Kuva: Annu Hakala |
Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.
Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.
Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.
Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.
Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti