KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02/2020 Neljän miekan tanssi ilmestyy
04/2020 Suomalainen syykirja ilmestyy
05/2020 ?
06/2020 ?
07/2020 ?
Syksy/2020 Kirjoitusopas Maailmoja rakentamassa ilmestyy
10.-17.10. Muoniossa mökissä (toivottavasti)

torstai 5. syyskuuta 2019

Once Upon a Time in Hollywood (elokuva)

Hyvän filminäyttelijän kriteeriksi riittää se, että elokuvan katsoisi uudelleen ihan sen näyttelijän vuoksi. Mutta milloin näyttelijöidensä dialogille tilaa antava Quentin Tarantino on viimeksi ohjannut elokuvaa, jonka katsoisi juuri tällä kriteerillä? Sen sijaan, että niitä katsotaan vain osana QT-jatkumoa, ikään kuin omaa katu-uskottavuutta vahvistaakseen.

Once Upon a Time in Hollywood (2019) tarjoaa sentään kaksi QT:n elokuvaa yhden hinnalla, ei hassumpi tarjous, kun saa paketin vielä 7 euron seniorinäytöksenä. Ensimmäinen teos tässä OUaTiH-paketissa on traagisten filmitähtien tarinaa parodioiva 2 tunnin osuus, jonka voisi nimetä vaikkapa 'Cowboyt vs Hipit'. Tarinan päähenkilöt ovat cowboy-rooleihin erikoistunut, uralimboon ajautunut näyttelijä, sekä hänen stuntmaninsa, joka on niin aito cowboy luonteeltaan ettei saa enää töitä genrejuurensa hukanneessa Hollywoodissa. Levottomat hipit piirittävät tätä vuoden 1969 unelmatehdasta joka suunnalta, aikakausi tyrkyttäytyy kyytiin himokkaiden hippityttöjen hahmossa. Mitään juonta ei ole, draama rakentuu kohtauksittain, välillä filminä filmissä.

Toinen teos tässä doublefeaturessa on puolen tunnin dokufiktioksi tiivistetty tarina Manson-perheen hyökkäyksestä Hollywoodiin. Se on oksettavan väkivaltainen ja typerryttävän kylmällä huumorilla rakennettu historianpala, johon toki OUaTiH-paketin ensi puolisko on pohjustanut. Metakerronta skandaalimaisen historian kustannuksella, väkivallan illusorisuuden toteuttaminen Hollywoodin omilla ehdoilla, on sinänsä pätevä idea, mutta osana tätä kertojaäänellä yhteen ommeltua pakettia idea hukkuu kaiken muun genreviittauksilla vitsailun joukkoon.

Jälleen kerran sitä istuu teatterissa miettien mitä kaikkea QT:n elokuvasta pitäisi poistaa, jotta tyydyttävästä viihdetuotteesta kuoriutuisi aidosti omalakinen taideteos.

Että ensinnäkin puoli tuntia pois niitä filmisitaatteja, keksittyjä ja digitaalisesti täydennettyjä. Sitten pois Leonardo di Caprio, vaikka vitsi 12-vuotiailta näyttävien miesnäyttelijöiden magneettisuudesta onkin yhtä rohkea piikki kuin LdC:n kiinnitys rooliin, jossa hän esittää elottomuutensa tajuavaa näyttelijää. Sitten pois kaikki autoilukohtaukset, joita QT rakastaa niin ettei niille tarvitse keksiä erityistä tarkoitusta. Sitten pois koko se puolen tunnin mittainen kakkososa tätä pakettia.

Muuta yllättävää QT:n elokuvassa ei tällä(kään) kertaa ole kuin se miten helpolla hänen sallitaan huvitella rasistisilla ja seksistisillä vitseillä. Bruce Leen irvikuva perustellaan tarinassa sillä, että väkivallan eksotisointi saa Hollywoodin unohtamaan miltä se miehinen tappelu oikeasti näyttää verrattuna BL:n kaltaisiin "tanssijoihin". Samoin elokuvan kaikki naishahmot, barbimainen Sharon Tate ja tyrkyt hippitytöt farkkubikineissään ikonisoidaan aikakauden kohtaloksi, johon väkivallalle omistautuneet, maailmansodan 'tervehenkiseen' maskuliinisuuteen kasvaneet Hollywood-cowboyt välttyvät lankeamasta.

Brad Pitt on ainoa suositukseni katsoa tämä filmi. Hän on yhtä karmivan vakuuttava kuin "Killing Them Softly" -elokuvassa (2012). Mitään kemiaa hänellä ei ole buddybodydoublensa eli L di Caprion kanssa, ja se on varmaan tarkoituskin. Ehkäpä sitten vuoden 2069 juniorinäytöksessä katson tämän elokuvan uudelleen ihan vain muistellakseni, oliko se tosiaan Brad Pitt vai Robert Redford uransa loppuhuipennuksessa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti