Past Lives (einestuote)

 

Past lives (2023) on niin yhdentekevä ja laimea romanssidraama, että se herättää enemmän kysymyksiä siitä, mitä sen pitäisi olla kuin siitä, mitä kliseitä siihen on pakattu päätyäkseen jopa tamperelaisen kunnalliskinon iltapäivänäytökseen.

• Eikö valtavirtaromansseja tarvitse enää käsikirjoittaa, vaan copypastetaan zoom-keskusteluja dialogiksi?
• Eikö indie-filmejä enää tehdä tai tuoda Suomeen saakka, kun levityksessä tyydytään ylikansallista einestä muistuttaviin kevytfilmeihin?
• Eikö tällaisissa einestuotteissa emootiot voisi muutenkin jo korvata emojeilla?
• Eikö mitään muuta Aasian maata keksitä genrefilmien turvalliseksi eksotiikkabonukseksi kuin Etelä-Korea?

 

Romanssigenrellä menee surkeasti, jos aikuisille eivät tee romansseja enää muut kuin suomalaiset ja korealaiset. Britit keskittyvät seksiin ja ranskalaiset avioliittoihin, italialaiset muotiin, saksalaiset historiaan, jenkit vakuumipakattuihin supersankareihin.

Ikävä tulee New Yorkiin sijoittuvia 1980-luvun aitoamerikkalaisia rom-comeja, joissa dialogi oli kuin dildotappelu sovituskopissa ja rakastavaiset eläviä seksuaalisia olentoja eivätkä korealaisia kiiltokuvia höpisemässä edellisistä elämistä (="Past Lives").

Ehkä Past Lives -elokuvan myymiseen identiteettiherkille filmimarkkinoille on riittänyt, että se sivuaa ohjaajansa Celine Songin omaa elämää, emigranttiutta kanadankorealaisena.

Päähenkilöiden taustoittaminen näytelmäkirjailijaksi (kuten Song) ja insinööriksi (kuten miljardi korealaista amerikkalaisessa mielikuvituksessa) on ainakin riittänyt romassin pitimiksi. Muuta motiivia heillä ei ole rakkaudelleenkaan kuin olla joku jollekin jossakin. Katsomossa moni toivoo myös. Olevansa ihan jossakin muualla.

Se, että romanssifilmi ei läpäise edes Bechdel-testiä, ei nykypäivänä ilmeisesti haitanne ketään, kunhan tarinassa on monikulttuurista vibaaa, joka pyhittää kaiken elottoman parisuhteilun, älyttömän henkilötyypittelyn ja särmättömään turistiromanssiin kuuluvan kuvankäytön.

Näyttelijät ovat kyllä sympaattisia. Jaksuhaleja heille.

Opettajainhuone (elokuva)

 

Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus. 

Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä, miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa draama seuraavaksi edellyttää.

Tavallisten koulupäivien kuvaukseksi Opettajainhuone onkin kerrassaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Se lähtee välittömästi liikkeelle siitä, että rikoksia on tapahtunut ja selvittelyt ovat meneillään ja jatkaa tästä herätellen dekkarimaisia epäilyksiä sellaista tahtia, että menee hyvän aikaa ennen kuin tajuaa koulupäivien vaihtuneen toisiksi. Päähenkilö, opettaja Nowak ryhtyy vastentahtoiseksi salapoliisiksi ja joutuu yhä vaikeampaan asemaan kollegoidensa ja oppilaidensa välissä. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka psykologinen silmä ja kutsumusopettajien peruskyky ratkaista jokainen ongelmatilanne toiminnalla, mikä aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkoo, muttei suinkaan hänen itsensä takia, vaan sen opettajanhuoneen takia, jossa haluttaisiin asiat ratkaistavan porukalla.

Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.

Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi. 

Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.

Pieni näpistelysarja uhkaa paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi lainkaan melodraamaan.

Absurdeiksi paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa tarinaan realismin. 

Ihan on mahdollista sekin, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???

Kaikki lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä 12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati ymmärtää.

 

Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla) ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty vuosikymmeniin.

Teemansa ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa, että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin aikamerkin tavoin kerran vuodessa  suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja Ilker Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen anatomian kohdalla.

 

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 

 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.

On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.

Zone of Interest (elokuva)

 

"Big Brother in the Nazi house", on ohjaaja Jonathan Glazerin luonnehdinta elokuvansa visuaaliselle maailmalle. Luonnehdinta on huonoa ironiaa, jota itse elokuvasta, Zone of Interest (2023), ei löydy. Enemmänkin sen visuaalinen ilme näyttää mitäänkorostamattoman haaleilla tietokoneväreillä restauroidulta natsiperhealbumilta, jonka kuvat ovat heränneet eloon. 

Vaikutelma on yhtä kammottavan epätodellinen kuin Peter Jacksonin koostamassa ja elvyttämässä They Shall Not Grow Old -sotadokumentissa (2018)... niin lähellä TODELLISEN HISTORIAN KUVITELMAA kuin voi filmikeinoin päästä...  

Tai kenties elokuvan nimi (alkujaan Martin Amisin romaanista) tulisi ymmärtää uudelta suunnalta lähestytyksi "uncanny valley" -vyöhykkeeksi?
 

En muista toista elokuvaa, joka olisi kuviltaan yhtä kaunis rajatessaan juuri kuvien ulkopuolelle kaiken sen kamalimman mitä voisi kuvata. Tämä on elokuvan vahvuus ja heikkous. Vahvuus katsojien uteliaisuuden ylläpitämisessä, heikkous tarinan edustavuudessa: pahimmat pahikset rajautuvat siististi yhteen perheeseen.

Lehtitietojen perusteella oletin, että Zone of Interest olisi ikään kuin Haneken Funny Games (2007) siirrettynä Auschwitziin, mutta Glazerin ratkaisu keskittyä pelkästään natsikomendantin kotiin ja puutarhaan tekee siitä "hyvällä maulla" toteutetun Auschwitz-tarinan. Siis sisäsiistin eksploitaation. Kun ikäraja on K-12 niin katsoja voi olla luottavainen, ettei mitään liian ahdistavia kohtauksia ole luvassa.

 

Pidin kyllä siitä, miten näyttelijöille (Christian Friedel ja Sandra Hüller) annetaan tilaa rakentaa niin äärimmäiset hahmot kuin tosielämän keskitysleirikomentaja Rudolf Höss ja hänen vaimonsa. Kummassakaan hahmossa ei ole mitään liioitellun petomaista kuten esimerkiksi Schindlerin listassa (1993) vastaava komendantti Amon Göth. Göthin tosin natsit itsekin lähettivät mielisairaalaan. 

Tuo vähäinenkin henkilödraamaan tukeutuminen kuitenkin hävittää elokuvasta sen pitkään rauhallisesti koottua omanmaailmaisuuttaan, jota Hössien vieraileva anoppi ihastelee "paratiisiksi". Henkilödraama takaa elokuvalle isomman yleisön, mutta on se silti yllättävä kompromissi, kun muuten kuvamaailman luomiseen on nähty niin paljon vaivaa, että se näyttäisi olevan tämän elokuvan pääasia TAITEENA. Kunnes joku tuotannossa keksi miten paljon aiheella voi lisäksi rahastaa. Joten lisätäänpäs draama.

Onneksi perhealbumivyöhykkeellä on kolminkertainen visuaalinen kääntöpuolensa. 

Tarkoitan ensinnäkin niitä negatiivikuvina toteutettuja jaksoja, joissa näytetään se maailma, joka Hössin perheelle olisi täysin käsittämätön: paikallinen nuori tyttö käy kätkemässä omenoita leirivankien työmaalle, jotta näillä olisi jotain syötävää. Jaksot on kehystetty Hössin perheen iltasaduiksi.

Vieläkin olennaisempi kääntöpuoli ja tärkein syy katsoa tämä elokuva on kuunnella sitä: kaikki mitä tapahtuu keskitysleirin sisäpuolella tulee esille ainoastaan ääniraidalla, johon äänisuunnittelija Johnnie Burnin kerrotaan koonneen vuoden verran dokumenttimaisuudessaan perusteltuja tapahtumaääniä. Joukkotuhonnan tehdasmainen jyrinä soi perimmäisenä taustalla kaikissa kotikohtauksissa.

Kolmas kuvavirrasta poikkeava jakso tuntuu jälkikäteen huonolta vitsiltä, mutta elokuvassa se on helpottava vitsi, etenkin kun se tulee aivan filmin lopulla: historiansa pimenevillä käytävillä alamäkeen asteleva natsi rykii ja yrittää oksentaa (kaiken mitä on "sisällään") mutta mitään ei tulekaan enää ulos, kunnes... Kyseessä on elokuvan ainoa selittävä välinäytös, alleviivaus elokuvan teemalle eli historian kliinisyydelle nykypäivän kannalta. Populistisena ratkaisuna sitäkin voi silti pitää. Jälkikäteen.

 

Elokuvassa käytetään sentään symboliikkaa, joka osoittaa juuri sinne minne pitääkin eli meihin katsojiin. Kun me Auschwitz-kirjoja ahmineet kulttuurinkuluttajat keräännymme ahmimaan Auschwitz-elokuvaa, meidän tungettelevan uteliaisuutemme paras symboli on musta lintukoira joka haluaisi tietää ja nähdä kaiken, muttei löydä mitään mihin huomionsa kiinnittää. 

Muualla elokuvassa toistuvat pesemisen ja puhdistamisen motiivit. Niillä tehdään selväksi, että elokuvan varsinainen teema on historiaa tekevien yritykset puhdistaa siitä jälkensä. Helppoa vertauskuvallisuutta? Ei pelkästään, koska moiset vertauskuvat konkretisoidaan kohtauksessa, jossa insinöörit esittelevät 24/7-pyörivää krematoriotaan.

 

Kaikkiaan Zone of Interest on niitä elokuvia, jotka toimivat "Big Brother in the Nazi house" -ideansa varassa yhden katselukerran, mutten oikein tiedä miksi sen katsoisi toista kertaa.

Sentään sietää mainita, että pidin tästä elokuvasta enemmän sekä taiteena että tekona kuin ohjaaja Glazerin erittäin laskelmoidusta taidepläjäyksestä Under the Skin (2013). Myöskin Glazerin edeltävät filmit Sexy Beast (2000) ja Birth (2004) ovat aivan muuta kuin tämä Auschwitz-kuvaus.

Mielestäni on silti kohtuullista verrata tätä elokuvaa vaikkapa Son of Saul -elokuvaan (2015) ja miettiä, millaisen elokuvan keskitysleireistä ja natseista meidän aikamme ANSAITSEE.

Rudolf Hössin kuvitelmiin sulkeutuvasta luonteesta ja elämänpetosten periytymisestä seuraaviin sukupolviin löytyy artikkeli Kirkko & Kaupunki -lehdestä, jota en yleensä suosittelisi kellekään ajattelevalle ihmiselle, mutta ehkä tämän kerran:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/auschwitzin-komendantti-vaarensi-elamansa-satuun-uskottiin-vuosikymmenien-ajan

Vaalilupaukset (kolmannelle kierrokselle)

 

En ehtinyt mukaan vaalien 1. ja 2. kierrokselle, mutta kolmatta kierrosta varten julkaisen kolme ajankohtaista pointtia niille, jotka haluavat raapustaa puolestani aatteellisen viestin parlamentaarisia yksinvaltiaita edistävälle järjestelmälle:

1. Tunnin juna: Järjestetään menosuuntaan Turusta Helsinkiin, mihin riittää hyvin yksi raidepari. Pasilan väliasemalla järjestetään lyhytterapiaa Turussa pidempään viipyneille. Suuntaan Helsinki-Turku voidaan kaikki junaliikenne hoitaa Tampereen kautta, mikäli esteellisyyden vuoksi on välttämätöntä vierailla Turussa juuri junayhteydellä.

2. Vaalitapa: Kaikissa vaaleissa siirrytään ihmissuhteelliseen vaalitapaan, jossa kukin vaalikelpoinen henkilö nimeää edustajahenkilön, jota pitää itseään suhdeellisuudentajuisempana poliittisena toimijana. Esimerkiksi minä äänestän Markoa ja Marko antaa äänensä Ristolle, joka äänestää Jaanaa joka äänestää Markoa, jne. Eniten ääniä saanut/eet valitaan.

3. Väestönvaihto: Suomen väestö uudelleenasutetaan maakunnittain poliittisen suuntauksensa mukaisesti. Tällä edistetään maakuntien kehittymistä ideologisesti yhtenäiseen suuntaan. Varsinais-Suomi muutetaan Persunais-Suomeksi ja sinne vaihdetaan väestö Perussuomalaisista. Uudenmaan uusi edistyksellinen nimi on Uusi Suomi ja sinne vaihdetaan väestöksi porvarispuolueiden kannattajat. Pirkanmaan nimi ja väestö vaihdetaan Punamaaksi, josta demarit voivat kaivaa autotunnelia kohti Uutta Suomea. Itä- ja Keski-Suomi voidaan jättää vaille nimikylttejä itäisten valloittajien hämäämiseksi, ja muualla maassa alue tunnetaan kuitenkin Kepulana. Koko pohjoiskalotin annetaan yhdistyä itsenäiseksi Saamemaaksi, jonka depolitisointiin riittää kepulaisten joukkosiirto.

 

 

KANSALLINEN LAKKO PYSÄYTTÄÄ KESKILUOKAN 2024.
VARAUDU VAIHTOEHTOISIIN ELÄMÄNTAPOIHIN!

Työväen Näyttämöpäivät 26.-28.1. 2024

 

Terveisiä jälleen Työväen Näyttämöpäiviltä (TNP) Mikkelistä. Tämä on nyt viides kertani näillä festareilla, neljäs kun olen paikalla toimittajana. Viime vuonna näytti jo siltä, että reissu olisi myös viimeinen, koska Taiteen edistämiskeskus päätti "taiteenharrastajat on hävitettävä" -linjansa mukaisesti lopettaa rahoituksen TNP:ltä. Kaikeksi onneksi TNP:n tuottajat ovat saaneet hätäavuksi paikallisten yritysten tukea ja Riihisäätiöltä 8000 € tuen vuoteen 2026 saakka. Sen pidemmälle ei nykyisessä poliittisessa ilmastossa voi minkään taiteenalan odottaakaan elävän.

Tänä vuonna festareille valituissa esityksissä tuntui olevan sentään muutama poliittisempi teos kuin aiemmin, joskin sekin vähä hupeni kun Turun YT joutui perumaan tulonsa:

Jyväskylän Huoneteatteri: Pudotuspeli (Jyväskylä)
Kulttuuriyhdistys Vääräpyörä: Äiti Punalippu (Joensuu)
Mikkelin Miesteatteri: Isän kädestä (Mikkeli)
Miniteatteri: Tympeät Tytöt - aikuistumisriittejä (Hämeenlinna)
Riihimäen nuorisoteatteri: Tuntematon sotilas (Riihimäki)
Teatteri Akseli: Tarpeettomia ihmisiä (Turku)
Tukkateatteri: Näytät vieraalta rakas (Tampere)
Turun ylioppilasteatteri: Työnlausujat (Turku)
Ykspihlajan Työväen Näyttämö: Samanlainen Onni (Kokkola)
Ylimuonion Urheiluteatteri: Palavien pihlajien rannat 

 

Lisäksi on tarjolla edellisten vuosien tavoin teatterikorkeakoulun monologeja. Ne ovat itselleni se mitä eniten odotan, niin raikkaita ja rajuja ne olivat viime vuonna.

 

Festivaalien virallisena avajaisnäytelmänä näin eilen perjantaina joensuulaisen Vääräpyörän
Äiti Punalipun. Haastattelin tänään sen käsikirjoittajaa Suvi Laanista, joka myös itse esittää toisen pääroleista, omasta äidistään kertovaa hahmoa. Näytelmä kertoo satakuntalaisesta nuoresta naisesta, joka Tampereelle opiskelemaan tullessaan löytää sekä taistolaisaatteen että toimittajaksi opiskelevan elämänkumppanin. 

Näkökulma taistolaisuuteen tulee rajatuksi siihen, mitä tytär siitä pystyy tietämään ja miten paljon jää ymmärtämättä aikakaudesta. Aikakauden laulut on sovitettu lempeämmiksi ja vailla marssimaista poljentoa, millä on iso osuus kiltihkön nostalgisen tunnelman luomisessa... siinä määrin, että itse ajattelin esityksen sopivan parhaiten työväentalojen näyttämöille iltamat-tyyppiseksi ohjelmaksi. 

Mikkelin festariyleisö toki kuulosti pitävän Äiti Punalipusta tällaisenaankin, kahden hengen ja yhden kitaristin täyttäessä isonkin näyttämön ehkä hieman revyy-tyylisesti. Esityksen lopulla tulee kuitenkin tiukka draamallinen koukku, kysymys siitä millainen ihminen oli äiti joka saattoi kirjoittaa manifestin Suomesta kommunistisen vallankumouksen jälkeen – etenkin kun manifestin käsikirjoitus katoaa tavalla jota vain äidin luonne voisi selittää, ja se taas edellyttäisi manifestin lukemista. Lopetus kuroo kasaan kokonaisuuden ja esittää sen isoimman kysymyksen, mitä tyttären sukupolvelle jää muistoksi ajankohdan ihmisistä.

 

Kuva © Huoneteatteri

Tänä aamuna kävin katsomassa puolestaan Jyväskylän Huoneteatterin esittämän
Pudotuspelin. Se on epäilemättä viihteellisin tapaus viikonlopun näytelmissä ja perustuu espanjalaisen Jordi Galceranin kansainväliseen menestysnäytelmään The Grönholm Method (2003). Ilmeisesti näytelmä on pyörinyt muuallakin suomalaisissa laitosteattereissa, esimerkiksi Kuopiossa parhaillaankin. Jyväskyläläisten esitys ei tuo elokuvamaiseen, reaaliajassa tapahtuvaan näytelmään mitään mikä vaikuttaisi sovituksena omaperäiseltä. Niin piinkovaa ammattilaistyötä Huoneteatterin esitys tietysti on, että yleisö saadaan pakostakin jännittämään samanlaisella ehdottomuudella kuin vastaavia jännitysmysteerejä kuten Murhaloukkua. Toista kertaa ei ole tarvetta näytelmää nähdä, jos tietää miten mysteeri selviää.

Oikeastaan Pudotuspelissä on kyse metanäytelmästä, jossa katsojat joutuvat arvuuttelemaan, kuka näytelmän neljästä hahmosta tekee kaksoisroolia eli näyttelee firman psykologia, joka työhönhakutestissa esittää olevansa yksi hakijoista. Jossain kohtaa arvasin mikä Pudotuspelin mysteerissä on twistinä, mutta silti loppukohtaus jaksoi yllättää ja osoitti, miten tiivis kokonaisuus siinä sittenkin piilee ihan perinteisen draaman lainalaisuuksilla. Yleisö tykkäsi raivoisasti... mutta vähän erikoinen valintahan tämä näytelmä on työväenteatterin festareille, ja jo ajastaan jäänyt ollakseen satiiri juppien armottomista kilpailuasenteista.

Paikallisteatteria turkulaisittain

Lauantaille kello 16:n näytelmäksi olin valinnut Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä
(2003). Muistan nähneeni sen Helsingissä KOM-teatterissa tuoreeltaan ja inhonneeni näytelmää, koska siinä oli masentuneen vaimonhakkaajan roolissa Hannu-Pekka Björkman, joka on falskeinta mitä suomalaisessa teatterissa tiedän. Tällä kertaa kokemus oli toista laitaa, jopa liiankin uskottava sekä itsesäälillä itseään ruokkivan maskuliinisuuden kuvauksena kuin tuohon toksisuuteen liioitellulla empatialla pakkoreagoivan miehen kuvauksena. Moisen introvertin miestyypin ja ekstrovertin miestapauksen aukikirjoittaminen PARIKSI on Lundanin hienoimpia suorituksia enkä sitä tajunnut ennen kuin nyt, kiitos turkulaisen Akseli-teatterin. 

Yleensä en Lundanin näytelmistä ole erityisemmin pitänyt, mutta ovathan ne kansandraamaksi elävämpi standardi kuin Sirkku Peltolan aina yhtä museomaisilta vaikuttavat teokset. Tarpeettomia ihmisiä sisältää periaattessa kaikki latteudet mitä probleeminäytelmän käsikirjoituksessa voidaan tehdä, mutta kuka muu saisi tällaiset karmean yleistettävät lähiötarinat elämään näyttämöllä kuin Lundan? 

Tarpeettomat ihmiset loppui vartin ennen ilmoitettua kestoa, joten ehdin Sotkun näyttämöltä tullessa pistäytyä kämpälle syömään seuraavan einespaketin ruokaa. Sitten kävelin pikavauhtia Musiikkiopistolle, jossa oletin Monologit-esityksen pyörivän kuten viime vuonna, mutta paikkahan olikin tällä kertaa kulttuurikeskus Tempo. Onneksi Mikkelin keskustassa kaikki on lähellä ja pakkanenkin oli pudonnut eilisen -11 asteesta -3 asteeseen. Yleensähän TNP on aina juuri silloin kun on tammikuun kylmin pakkasviikonloppu, näin kerrottiin jopa festarin avajaispuheessa ja se täsmää neljään aiempaan reissuuni.

 

Teatterikorkeakoulun monologi-kimarat ovat niin suosittuja, että todistetusti sinne tulee yleisöä niistäkin näytelmistä, joista porukkaa poistuu väliajalla ehtiäkseen kuulemaan niitä. Ja laadukkaitahan ne olivat tänäkin vuonna, muttei niin vaikuttavan karismaattisia kuin vuosi sitten, jolloin huumorilla vedettiin useampi monologi. 

TeaKwoodin glamouria...

Äänenkäytössä on yllättävän paljon eroavuuksia jopa näiden huippuammattilaisiksi kouluttuvien välillä. Kaikin tavoin ylivoimainen oli Eeva-Liisa Mannerin "Hippopotamuksen "valinnut näyttelijä Patrik Hvitsjö. Hänen ihmetarinansa virtahevon vierailusta sai yleisön kiemurtelemaan  naurusta, vaikka puhui välillä kaukaa laatikkoteatterin perältä puolittain takaverhoissa. Tarinallisuus on valttia monologeissa. Paras eläytyminen oli Meri Luukkasen hallitun absurdi tulkinta Matias Riikosen teoksesta Suuri fuuga. Moinen kielimaailman sisäistäminen ei onnistu keltä tahansa. Sanon nimet ääneen, jotta muistan.

 

Monologit II -esityksestä löysin viimein tamperelaista Tukkateatterin väkeä, Tarun ja Tonin matkassa menin Dom-klubille kuuntelemaan festarin vakio-ohjelmaan kuuluvaa paneelikeskustelua teatterimaailman ongelmakohdista. Tämä oli ainakin kolmas kerta, kun keskustelun teemana on vaikeiden aiheiden sensitiivisyys teatterissa, ja edelleen aiheesta jauhettiin yhtä yleisluontoisesti kuin ennenkin. Ainoa uutisarvoinen asia oli Elina Knihtilän toteamus, että heillä teatterikorkeassa aloittavat pian kurssit, joilla käsitellään näyttelijöiden suostumuksellisuutta vaikeissa aiheissa. Toistaiseksi varsinaiset läheisyyskoreografit joutuvat kuitenkin hakemaan koulutuksen ulkomailta.

Tunnin keskustelutilaisuuden jälkeen Dom-klubilla tuli tyhjempää ja meluisampaa (=disko vaikka kukaan ei tanssi). Tukkateatteri oli erinomaisesti edustettuna, festareille tulleiden työryhmien ansiosta meitä oli varmaan kymmenkunta. Istuin 23:een juttelemassa ja kävelin samaa matkaa länteen päin Maken ja Katrin kanssa. Kämppäni on nyt toista kertaa VPK:n takapihan puutalossa, halpa ja hiljainen ullakkoyksiö, paitsi että takapihalla kulkee junarata ja ikkunan eteen on sitten viime näkemän noussut kerrostalo. Käsitykseni Mikkelistä muuttuu joka vuosi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Oudommaksi ja tiiviimmäksi vain.

Sunnuntaille olin jättänyt katsottavaksi enää yhden näytelmän, Riihimäen Nuorisoteatterin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ajattelin että siinä on väsyttävän viikonlopun päätteeksi sunnuntainäytelmä jos mikä, somia kuvaelmia klassikkokirjan nuotiokohtauksista. Mutta Juho Mantereen tekemä sovitus olikin ihan muuta, käytännössä parasta mitä festareilla oli tarjota: rämäpäinen tulkinta siitä miten Linnan kirja resonoi suomalaiseen populaarikulttuurin 2000-luvulla. 

Neljällä näyttelijällä, kolmella puupalkilla ja kahdella kuntopyörällä riihimäkeläisten esitys otti nollakohdakseen sen miten kristiansmedsiläinen dramaturgia käsittelee Tuntemattoman kaltaisia monumentteja, ja jatkoi siitä omille teilleen. Lähes kaikki romaanin tutut kohtaukset käytiin lävitse, joskaan ei kaikkia yhtä tarkoin tai viitseliäin tulkinnoin. 

 

Kuva © Riihimäen Nuorisoteatteri

 

Välillä kohtaus tehtiin niin uskollisena Linnan tekstin kielelle, että Lehdon kuolemakohtauksessa näyttelijä istui etupenkissä ja luki kirjaa toisen näyttelijän seisoessa lavalla puupalkki harteillaan. Tätä tahallisen elottomat viisi minuuttia. Välillä viitattiin kohtauksen rahvaanomaiseen seksuaalisuuteen ihan vain sillä, että näyttelijä laulaa ”Sukkula Venukseen”. Mannerheimin synttäriryyppäjäiset toteutettiin laulamalla ensin Jari Sillanpään "Valkeaa unelmaa", sitten nukkemarsalkan nukkehevonen piti ärrää sorauttaen puheen. Riittävän karhea smedsiläinen idea oli konekivääripulkan kiskominen: köydellä vedetty puulava kohti näyttämön kattoa. Tulkinnan ja teeman aito hurmos oli parhaimmillaan kohtauksessa, jossa Rokka teurastaa 52 vihollista puhkomalla tanssahdellen punaisia ilmapalloja. 

Näin sanottuna esineteatteripitoinen sovitus kuulostaa itseisarvolta, mutta kaikki tehtiin niin riehakkaan ja vaivattoman hurmoksen vallassa, ettei edes yleisöä kosiskeleva naishuutokauppa (=Petroskoin raiskaus) tuntunut helpolta ja halvalta. Tämä oli varmaankin paras koskaan näkemäni esimerkki, miten harrastajateatteri uskaltaa ottaa riskejä näkemyksensä vilpittömyyteen luottaen. Tätä olisin äänestänyt festareiden parhaaksi jos äänestäisin – ja festareiden yleisöäänestyksen se tosiaankin voitti ansaitusti.

Enempää ei olisi sunnuntaina enää jaksanutkaan. Näkemättä jäivät Mikkelin, Hämeenlinnan, Kokkolan ja Ylimuonion esitykset. Tukkateatterin "Näytät vieraalta rakas" olin tietysti nähnyt jo syksyllä, mutta siitä jäävään itseni raportoimasta edes lehtijuttuun.

Kotiin Tamperetta päin lähti juna jo kahdelta, joten loppujuhlallisuudetkin jäivät näkemättä.

 

Aiempia juttujani TNP:ltä:

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html

Frida (näytelmähkö, TTT)

 

Parasta mitä tamperelaiselle teatterielämälle on vuosikymmeniin tapahtunut oli Otso Kauton potkaiseminen pois Työväenteatterin johdosta viime marraskuussa. Nyt on jotain toiveita, että TTT:n isolla näyttämöllä tullaan näkemään vielä muutakin kuin musikaaleja ja postdraamallisia sekoiluja tyyliin Alien-kohtaa-Tsehovin.

Muutosta odotellessa joutuu katselemaan vielä tällaista porvarillista näyttämöviihdettä kuin Frida. Se on kuin musikaali, jossa musiikki, tanssi ja dialogi on pilkottu erillisiin kohtauksiin: kaupallinen kompromissi puheteatterin ja multiplex-elokuvaa muistuttavan spektaakkelin välillä. Jokainen kohtaus kestää elokuvan tavoin minuutin tai pari ja sitten painellaan taas massiivisesti pyörähtelevässä lavastuksessa seuraavaan kohtaukseen efektien syöksyessä ylhäältä lähes jokaiseen kohtaukseen.

Helpoksi pureskeltua viihdettä? Mummoyleisökamaa kirjaimellisesti.

 

© Kuva: Kari Sunnari

Porvarillisessa näyttämöviihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos tarina kertoo kahdesta meksikolaisesta kommunistista niin kyllähän moista tuotantotapaa sietää ihmetellä... etenkin jos toteuttajana on Työväen näyttämönä valtiollista tukea nauttiva teatteritalo. Vähintäänkin voisi kysyä, eikö niitä vasemmistolaisia taiteilijoita olisi löytynyt lähempääkin viihteen aineksiksi?
Ison äijätaiteilijan ja pienen taiteilijaneidin tarinaan olisi tanssin, tangon ja onnettomuuksien ainekset löytyneet kivenheiton päästä Pispalasta.

Ainoat kaksi asiaa, joiden vuoksi Fridaa jaksoi seurata uteliaana, olivat sen värimaailma ja Elsa Saisio. En muista nähneeni aiemmin näytelmää, jonka värimaailma on niin muistiinpiirtyvän koherentti ja erityinen, tässä tapauksessa tietenkin kohdeaiheestaan eli Frida Kahlon taiteesta mallinnettu.

Ja Saision tapa esittää Fridaa on hyvällä tapaa viileän itsetietoinen, ei mikään hekkumallinen latina. Vasta kun hän kohtauksessa sieppaa mikrofonin välispiikkien tavoin tunnelmaa virittäneeltä laulajalta (Petra Karjalainen) saa yleisö kuullakseen miten vahva ja värisyttävä tunne Fridalla on sisällään.

Uteliaisuus ei tietenkään riitä näin pitkästä näytelmästä (2.5 tuntia) iloitsemiseen yhden ainoan näyttelijän varassa, ainoastaan sen sietämiseen.

Frida on esityksenä yhtä ontto kuin isokin. Siinä ole minkäänlaista draamaa, ei minkäänlaisia käsikirjoitettuja perusteluja sille, että sen päähenkilö oletetaan erityisen vahvaksi ja villiksi luonteeksi, jolla on ”piru sisällään”. Jokainen kohtaus on käytännössä kirjoitettu sellaiseksi, että kaikki muut ihmiset ovat aktiivisia ja saapuvat Fridan luokse tai sitten Frida katselee sivusta miten sisarensa bylsii puolisoaan. Päähenkilön vammautuminen perustelee tätä passiiviisuutta alkupuolella näytelmää, mutta ihmeen ketterästi hahmo kuitenkin liikkuu tarvittaessa. 

Oman elämänsä sankarittareksi Frida ei dramatisoidu kohtauksissa. Maailma kirjaimellisesti pyörii hänen ympärillään eikä esimerkiksi rakastumista 30 vuotta vanhempaan Trotskiin mitenkään selitetä, saati dramatisoida, se vain tapahtuu ja sitten kohta äijä jo kuoleekin.

 

Frida Kahlon elämäntarinan (1907–1954) dramatisoinnissa ongelma on se, että näyttämöviihteen tuotantologiikan mukaisesti villin kommunistitaiteilijan tarina toteutetaan sen perusteella, mikä oletetaan rivikatsojalle tutuksi – niin tunnettuhan Kahlon tarina on median ja Kahlosta tehdyn Hollywood-elokuvan (2002) ansiosta. 

Fridaa kohtaa onnettomuksien sarja, jossa ei ole juonellisia eikä draamallisia siirtymiä, ainoastaan tuota tuotannollista logiikkaa tukevia, näyttäVYYTEEN pyrkiviä tehosteita. Mutta esimerkiksi Karjalaisen espanjaksi esittämiä lauluja olisi tunnelmallisempaa kuunnella TTT:n kulmakapakassa. Fridan jättituotannon hienovaraisin keksintö, näyttämön etualalla hellin elein liikehtivä luurankonukke, saattaa jäädä tuhatpaikkaisen katsomon takarivissä peräti huomaamatta.

Irvokasta onkin, että Fridan tekijät häpeilevät ison näyttämön kolossaalisuutta käyttämällä runsaasti savukonetta ja useita harsoisia väliverhoja. Puolitoistametrinen Elsa Saisio on kadota sinne stadionin kokoiselle hämyiselle näyttämölle olipa hänet puettu kahlomaiseksi taco-annokseksi tai oman elämänsä mallinukeksi. 

 

© Kuva Kari Sunnari.

Disclaimer: Näin Fridan sen koeyleisölle suunnatuissa pääharjoituksissa 15.1. joten ensi-iltaan 18.1. mennessä se on saattanut kehittyä vielä yksityiskohdiltaan. Vaikka tuskinpa vaan...

Poor Things (elokuva)

 

Oletin Poor Things -elokuvaa (2023) vuoden filmitapaukseksi, mutta eipä se ole tapaus kuin taidepornon runsaudessa. 

Pornoefektit yhdistettynä drring-brööt-drring -ääniraitaan yhdistettynä karkkivärein laveerattuihin CGI-maisemiin yhdistettynä Emma Stonen ylinäyttelemiseen on lisäksi niin väsyttävää, että puolentoista tunnin kohdalla toivoisi filmin jo loppuvan. Mutta se jatkaa vielä puoli tuntia tehdäkseen tarinan AINOAN varsinaisen juonenkäänteen eli osoittaakseen, että tarinakin oli tässä taustalla, jopa oikea romaani (Alasdair Grayn).

Jos yhteen lauseeseen Poor Things -elokuvan kiteyttäisi niin tulos on sama kuin jos miljardööri tilaisi Peter Greenawaylta feministisen pornosadun sijoitettuna tekoälyn piirtämiin steampunk-kaupunkeihin. Siis: silmäkarkkia ja verbaalista keppostelua ja brittiläisiä seksisketsejä. 

Niin halpaa, että se täytyy lavastaa mielipuolisen komeisiin interiööreihin.

Oli hyvät syyt olettaa, että Poor Things olisi vuoden filmitapaus, kunhan aktiivisesti sulki pois ajatuksen Emma Stonesta pääosassa. Elokuva elokuvalta ohjaaja Yorgos Lanthimos on ylittänyt itsensä loihtien niin omintakeisia maailmoja, että yksinkertainenkin tarina alkaa tuntua häikäisevän omaperäiseltä maailmanselitykseltä. The Lobsterista (2015) alkaen jokainen hänen filmeistään on kestänyt useampaa katsomista, etenkin kun niiden väkivaltaisuus ei tunnu toisinnoilla niin itseisarvoisen shokeeraavalta. Samalla hän on osoittautunut erinomaiseksi näyttelijäohjaajaksi, joka on keksinyt tarinalleen sopivia käyttötapoja Colin Farrellin ja Nicole Kidmanin kaltaisista totisen yksipuolisista näyttelijöistä.

Mutta siinä missä The Favourite (2018) sai brittiläisen hovin näyttämään maagiselta kuin Ihmemaan Liisan maailma, keskipisteenään arvovaltainen Olivia Colman kuningattarena, on Poor Things aiheensa mukainen sekava kudelma ideanpätkiä ja pastissimaisia tyylikokeiluja; spektaakkeli joka vähitellen (oikeastaan: heti kun värit tulevat kuvaan) hukkaa yrityksen tehdä spekulatiivista vaihtoehtohistoriaa brittiläisistä kolonialisteista, niin yläluokkaisista tutkijoista kuin yläluokkaisista turisteista kuin yläluokkaisista sotilaista.

 

Poor Thingsin voi toki katsoa "pelkkänä" aikuisten satuna. Sellaisena se on kohtalaisen hyvä visuaalisten ideoiden taikalyhty. Mutta jos sitä vertaa Greenawayn tai Jeanne-Pierre Jeunetin vastaaviin elokuviin, niin lopputulos jää yhtä kauaksi esikuvistaan kuin taidepornon kliseillä leikittelevä piiiitkä pariisilainen bordellijakso jää Jeunet'n Amélien hyväntuulisesta erotiikasta.

Tällaisia "Sadeian Woman" -tarinoita (Angela Carterin tyypittelyn mukaisesti) hyveellisen neidon koettelemuksista on filmatisoitu loputtomiin ennenkin, myös scifin ja fantasian puitteissa. Poor Things on niiden perillinen viktoriaanisessa paatoksessa, ei aiheen tai teeman syventämisessä nykypäivän kriteereillä.

Ja epäilemättä Poor Things on elokuvamedian frankensteinmaisin yhdistelmä kriittistä seksisatiiria ja kepeän allegorisiksi tarkoitettuja pornokohtauksia.

Emma Stonen hysteerisen kulmikas tapa esittää viatonta keho-oppijaa, lapsen mieltä aikuisen naisen kehossa, pitäisi kai herättää katsojissa tiedostavaa epämukavuutta, aivan kuten elokuvan runsaat vivisektiot. Mutta veikkaan kyllä että jokainen katsoja näkee kohtauksissa ensisijaisesti kömpelön imitaation siitä, miten Colman esitti sairasta kuningatarta The Favourite -elokuvassa. Sitä filmiä ei edes Stone pystynyt sivuosasta käsin pilaamaan. Tässä Poor Thingsin tapauksessa ei ole oikeastaan enää väliäkään millä kaikilla tavoilla sen osaset alittavat kokonaisuuden korkealle asettaman riman.

 

Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Poor Things näyttää juuri niin laskelmoidulta yhdistelmältä taidetta ja viihdettä, ettei sitä uskoisi Lanthimoksen ohjaukseksi ellei interiöörien ahdistavuutta korostettaisi ohjaajalle ominaisella kalansilmäobjektiivilla. Menestysuransa häikäisemänä tuo rohkea kreikkalainen on nyt lennähtänyt julkisuuden aurinkoon niin korkealle, että voi vain toivoa hänen olevan riittävän älykäs tajutakseen alla aukeavan pelkkää tyhjyyttä. Tekoälykäs se osaa olla ihminenkin.

Vuoden 2023 kulttuurisaldo

 

Vuoden 2023 aikana tein 29 kirja-arvostelua, joista 5 oli tietokirjoista. Se taisi olla taas isoin osuuteni suomalaiseen kulttuuriin. Lähes kaikki arvostelut tein Porttiin. Lisäksi tein yhden lyhytarvostelun Aamulehteen ja blogiin kynäillyn arvion Pelien filosofiasta. Vailla median kautta tarkentuvaa yleisöä en katso blogijuttuja ja arvioita kritiikeiksi. Ensi syksynä tulee 40 vuotta täyteen siitä, kun ryhdyin kriitikoksi.

Taiteilija-apurahan loputtua katosi motivaatio pienipalkkioisten lehtiartikkeleiden tekemiseen. Jäljellä ovat enää kutsumustöinä eli käytännössä ilmaiseksi tehdyt lehtijutut. Kulttuurivihkoihin tein raportin TNP:stä, Porttiin neljä historia-artikkelia scifistä ja Vapaa-ajattelijaan artikkelin scifin kuvitelluista uskonnoista. Kolumneja olen tehnyt Kulttuurivihkoihin nyt 24 vuotta, miltei puolet lehden elämästä (1973–2023).

Keväällä kirjoitin apurahojen turvin kaksi laskennallista työkuukautta proosaa. Julkaisin kolme kirjaa, joista yhden omakustanteena, kirjoitin syksyllä kahta seuraavaa ilman apurahoja tai palkkatuloja. Eri arvostelupalveluiden kautta laadin 7-8 palautetta käsikirjoituksista.

 

Mikä tahansa kunnallispersu tienaa kokouspalkkioina enemmän kuin tohtorikoulutettu kynätyöläinen teksteillään. Silti hallitus tekee parhaansa tappaakseen meistä vähätkin.

No, vuoden kulttuurisaldoon lasketaan perinteisesti myös se, mitä on kulttuurista itselleen saanut. Huomaan, että kotimaisen kulttuurin osuus nettosaatavissani on niin mitätön, että persut voisivat olla sittenkin oikeassa vaatiessaan sen lopettamista. Mutta vain kotimaiset persut.

Neljä parasta kirjaa 2023

1. Enriquez: Yö kuuluu meille (2022)
2. Egan: Axiomatic (1995)
3. Reynolds & Baxter: Medusa Chronicles (2016)
4. Jones: White Queen (1996)

Neljä parasta elokuvaa 2023

1. Wells: Aftersun (2022)
2. Farhadi: Fireworks Wednesday (2006)
3. Tedeschi: Forever Young (2022)
4. Mungiu: R.M.N. (2022)

Neljä parasta lautapeliä 2023

1. Ark Nova (+ Marine Worlds)
2. Lost Ruins of Arnak
3. Cascadia
4. First Rat

 

EDIT: Samaan aikaan viidakossa...

... Hitchcock 30 klassikkoa -kirjastani on ilmestynyt syksyllä kaksi arvostelua
https://kiiltomato.net/critic/markku-soikkeli-hitchcock-30-klassikkoa/

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/hitchcock-30-klassikkoa-on-tiivis-yleiskatsaus-mestariohjaajan-tarkeimpiin-elokuviin/

Ja Arpapapitar-kirjasta äskettäin esittely Kulttuuritoimituksen "Parasta juuri nyt" -osiossa:
https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit-kolumnit/kolumnit-parasta-juuri-nyt/parasta-juuri-nyt-4-1-2024-alexandra-salmela-leena-sainio-m-g-soikkeli-haruki-murakami-kiti-saarinen/

Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia (tietokirja)

 

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia 

379 s.
Gummerus, 2023

Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottava historia on yhdistelmä huolella lähteistettyä kirjallisuushistoriaa ja referaatteja erotiikan klassikoista. Esseistin vapaudella historiikki hypähtelee lähdemaininnasta ja kohteesta toiseen, kuten kuningatar Margareetan Heptaméronista (1558) Pietro Aretinon kurtisaanisatiiriin Ragionamenti (1534–1536). Kumpikaan teos ei ole nykypäivänä tunnettu muutoin kuin epookkinsa ja kutkuttelevan lajityyppinsä edustajana, mutta Hosseini havainnollistaa miten ne edustavat aikansa suvaittua tai siedettyä seksikulttuuria. Esimerkiksi Heptaméronista on Hosseini tätä kirjaansa varten käännättänyt (Einari Aaltosella) makupaloja edustavuuden todistamiseksi.

Enimmän aikaa erotican mestariteoksia esitellään oppikirjamaisen kuivakkaasti. Teosten ja aikakauden huippukohtia, joskus tyylillisiä ja usein seksuaalisia, luonnehditaan kuitenkin kohteen omalla kielellä räävittömän reippaasti. ”Keskiajan elämässä oli runkkua!” huudahtaa Hosseini muistuttaakseen, että kirjoittaja lähestyy historiaa nyt aiheen eikä taiteen ehdoilla.

Suorasukaisten, nykypäivään kiinnittävien kommenttien ryöpsähtäminen keskelle oppikirjatekstiä selittynee sillä, että Hosseini on kerännyt lähdemateriaalin alunperin radiosarjaansa varten ja sittemmin muokannut siitä tietokirjan. Kirjan kielellinen rosoisuus maistuu kiireeltä, vaan ei hutiloinnilta. Hosseini kirjoittaa sujuvan johdattelevasti edetessään esimerkkiteoksesta toiseen.

Siksi kerrankin toivoisi, että tietokirja päästäisi irti lähteistään ja antaisi enemmän tilaa tekijänsä omille ajatuksille. Taitavan esseistin, sellaisen kuin Hosseini, terävästi etenevä kirjoitus on yleensä uteliaisuutta kutkuttelevaa analyyttisen omaperäisyytensä vuoksi, mutta tässä oppaassa luotetaan aiheen pidättelevän ja ohjailevan lukijan uteliaisuutta. Hosseinille jää liiankin usein kannustavia räävittömyyksiä huudahtelevan radiotoimittajan rooli. Tekijän kommentoivalla läsnäololla selitetään epäsuorasti kirjan katkonainen rakenne ja ”aikamatkan” tavoitteella äkilliset siirtymät esimerkkiteoksesta toiseen.

Enimmän aikaa kerronnan sävy on toki oppikirjamainen referaatti, jota sitten täydentävät esseistiset aasinsillat. Esimerkiksi ”modernistinen erotiikka” avataan 1850-luvulta amerikkalaisella Walt Whitmanilla, mutta hylätään kirjailija kahden sivun jälkeen todeten: ”Palataan takaisin Eurooppaan ja hypätään modernismin syvään päätyyn eli avantgarde-erotiikkaan. Sen tekemisessä kunnostautuivat surrealistit.” Miksi hypätään juuri sinne, ei selity muulla kuin kirjoittajan omakohtaisen luennan auktoriteetilla: hänen johdollaan päästään nopeasti ”syvään päätyyn”.

Erotiikan yhteydessä löysimmätkin luonnehdinnat symboloituvat lupauksiksi jostain skandaalimaisemmasta. Tällä taktiikalla erotiikan historiat ovat myyneet yhtä varmasti kuin itse erotiikka.

 

 

Kotoperäisesti kaukaisistakin klassikoista

Historia on jaettu kirjassa kymmeneen osastoon tuttujen epookkien mukaan (antiikki, keskiaika, jne). Kukin epookki saa tasaiset kolmisenkymmentä sivua esittelyä, viimeisenä ”postmoderni”. Sen ei luulisi tuovan tyylillisesti mitään ratkaisevaa erotiikkaan, mutta Silvia Hosseini tuo muutamilla esimerkeillä hyvin esille ”queeriyttämisen” ja klassikkojen uudelleenkirjoittamisen mahdollisuudet tehdä tutuista seksiseikkailuista tuoreita ja radikaaleja uusille kuluttajaryhmille.

Myös suomalainen kirjallisuus tulee huomattavasti enemmän esille tässä päättävässä, lukijan arkea lähinnä olevassa osastossa. Sitä ennen erotiikkaa ovat saaneet edustaa hyvinkin harvakseen mainitut esimerkit, kuten Kallas ja Onerva, Kilpi ja Kihlman.

Historiikin referoivaa lähestymistapaa korostaa se, että neljää kotimaista lähdettä käytetään arvovaltaisina selittäjinä erotiikalle, ilman, että Hosseinilla on mitään kommentoitavaa tai lisättävää näihin selityksiin. Tämä on yllättävää siihen nähden, että kirjoittajan queer-tietoinen ja naiskirjoittajia esiin nostava näkökulma antaisi hyvät perusteet kommentoida erittäin miespitoisia lähdeteoksia, joissa suomalaisten kirjoittajien tiedoilla kuvaillaan kokonaisia aikakausia ja kulttuureita. Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011) vastaa orienteista tuhmuuksista, Hänninen & Co:n teokset (2008 ja 2013) alan provokatiivisista klassikoista, Kalevi Haikaran Suurten rakkauksien kirja (2012) romanssien yleisesittelyistä, ja Jukka O. Miettisen toimittama Miesten kesken (1993) homokirjallisuuden perinteestä.

Suomennetuista lähteistä eniten viitataan Brusendorff & Henningsenin kolmiosaiseen Erotiikan historiaan (1963–1965) välittämättä siitä, miten paljon vanhentununeita tietoja ja asenteita siihen saattaa sisältyä. Suomenkielisten lähteiden suosimista voi tietysti perustella sillä, että uusi historiikki on suunnattu suurelle yleisölle, joka aiheesta kiinnostuessaan etsii lisätietoa kotikielisistä teoksista.

Lemmekkästä kirjallisuutta käsittelevien tutkimusten lähdeluettelo on niin kunnioitettavan pitkä, että se kelpaisi aiheensa mukaiseen väitöskirjaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin selviää, että muutamat kotimaiset lähteet ovat määränneet ulkomaisten lähdeteosten valintaa. Useimmat ulkomaiset lähteet jäävät yhdelle viittaukselle eikä niitä käytetä kommentoimaan toisiaan tai kotimaisia lähteitä. Mitään selventävää aiherajausta eivät edes lähdevalinnat paljasta. Kotimaisista lähteistä on jätetty pois oma tietokirjani Tuttua lemmentouhua (2016), vaikka se sentään on yksi harvoista akateemisista pitkittäisleikkauksista rakkauskirjallisuuteen.

 

Historia kiihottaa, ei taide

Muutaman kerran Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessa täytyy muistuttaa itseään, että pääosassa ei suinkaan ole kiihottava sanataide, vaan teoksen nimen mukaisesti kirjallisuushistorian sisältö.

Mikä sanataiteessa milloinkin lukijaansa ”kiihottaa” ei siis välttämättä riipu realismista tai tyylin hienostuneisuudesta. Itse asiassa Silvia Hosseini tekee isompia oletuksia pornografisen sisällön kuin tyylin vaikutuksista. Esimerkiksi markiisi de Saden Justinesta (1791) hän väittää ykskantaan, että ”moni kiihottuu” teoksesta sen väkivaltaisuudesta huolimatta. Mihin seksologiseen tietoon tai tilastoon tämä ajaton moneus perustunee, sitä ei kerrota.

Pidempiä, 4-5 sivun luonnehdintoja saavat muun muassa Cervantesin Don Quijote (1605–1615) ja Tolstoin Anna Karenina (1878), joissa tunteet kyllä kuohuvat, mutta aniharva lukija käyttänee niitä samaan tapaan kuin Decameronea (1370-l.) tai Fanny Hilliä (1749). Nämä luonnehtivat sivupolut ovat kirjan substanssi, vaikkakin tunnustettujen klassikkojen tärkeys ja vaikutus myöhempään erotiikkaan jäävät useimmiten selittämättä.

Esimerkkiteosten valinnoista ei teosta voi soimata, kun sen tavoitteena kerran on todistaa jotain kirjallisuushistoriasta itsestään eikä rakentaa eroottisen kirjallisuuden kaanonia digikauden näkökulmasta. Jotkut esimerkkiteoksista saavat silti kohtuuttomankin huomion siihen nähden, että ne ovat vain jännittäviä poikkeuksia arvokirjailijan tuotannossa. Esimerkiksi Mallarmén yksittäiseen proosarunoon tuskin kannattaisi käyttää edes alaviitettä, saati rivikaupalla leipätekstiä, jos ainoa lähde tekijän aitouteen on ”internet”. Ja jos kirjallisuusinstituutiota halutaan ravistella, niin skandaalimaisista arvokirjailijoista puuttuu esimerkiksi Nobel-palkittu Elfriede Jelinek ja romaani Pianonopettaja (1983), jota kirjailija itse – päinvastoin kuin lukijakuntansa – on nimittänyt pornografiseksi teokseksi.

Kustantajan mainos, että Hosseinin historiikki vie lukijansa ”länsimaisen kirjallisuuden riettaimpiin kolkkiin” pitää kyllä paikkansa. Lyhyetkin esittelyt antavat äidinkielenopettajille mahdollisuuden käyttää historiikkia oheistekstinä kuivilta vaikuttavien epookkien elvyttämiseen. Lisäksi teosta voi tarjota yllätyslöytöihin niillekin, jotka uskovat tuntevansa alan klassikot. Vain kotimainen erotiikka vaikuttaa kovin harvakseen pulppuavalta. Mutta kenties Hosseinilta syntyy täydentävä jatko-osa sen esittelemiseen.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten syyskuussa. Agricolassa se ei näy vieläkään (2.1. 2024) ilmestyneen.