"Big Brother in the Nazi house", on ohjaaja Jonathan Glazerin luonnehdinta elokuvansa visuaaliselle maailmalle. Luonnehdinta on huonoa ironiaa, jota itse elokuvasta, Zone of Interest (2023), ei löydy. Enemmänkin sen visuaalinen ilme näyttää mitäänkorostamattoman haaleilla tietokoneväreillä restauroidulta natsiperhealbumilta, jonka kuvat ovat heränneet eloon.
Vaikutelma on yhtä kammottavan epätodellinen kuin Peter Jacksonin koostamassa ja elvyttämässä They Shall Not Grow Old -sotadokumentissa (2018)... niin lähellä TODELLISEN HISTORIAN KUVITELMAA kuin voi filmikeinoin päästä...
Tai kenties elokuvan nimi (alkujaan Martin Amisin romaanista) tulisi ymmärtää uudelta suunnalta lähestytyksi "uncanny valley" -vyöhykkeeksi?
Lehtitietojen perusteella oletin, että Zone of Interest olisi ikään kuin Haneken Funny Games (2007) siirrettynä Auschwitziin, mutta Glazerin ratkaisu keskittyä pelkästään natsikomendantin kotiin ja puutarhaan tekee siitä "hyvällä maulla" toteutetun Auschwitz-tarinan. Siis sisäsiistin eksploitaation. Kun ikäraja on K-12 niin katsoja voi olla luottavainen, ettei mitään liian ahdistavia kohtauksia ole luvassa.
Pidin kyllä siitä, miten näyttelijöille (Christian Friedel ja Sandra Hüller) annetaan tilaa rakentaa niin äärimmäiset hahmot kuin tosielämän keskitysleirikomentaja Rudolf Höss ja hänen vaimonsa. Kummassakaan hahmossa ei ole mitään liioitellun petomaista kuten esimerkiksi Schindlerin listassa (1993) vastaava komendantti Amon Göth. Göthin tosin natsit itsekin lähettivät mielisairaalaan.
Tuo vähäinenkin henkilödraamaan tukeutuminen kuitenkin hävittää elokuvasta sen pitkään rauhallisesti koottua omanmaailmaisuuttaan, jota Hössien vieraileva anoppi ihastelee "paratiisiksi". Henkilödraama takaa elokuvalle isomman yleisön, mutta on se silti yllättävä kompromissi, kun muuten kuvamaailman luomiseen on nähty niin paljon vaivaa, että se näyttäisi olevan tämän elokuvan pääasia TAITEENA. Kunnes joku tuotannossa keksi miten paljon aiheella voi lisäksi rahastaa. Joten lisätäänpäs draama.
Onneksi perhealbumivyöhykkeellä on kolminkertainen visuaalinen kääntöpuolensa.
Tarkoitan ensinnäkin niitä negatiivikuvina toteutettuja jaksoja, joissa näytetään se maailma, joka Hössin perheelle olisi täysin käsittämätön: paikallinen nuori tyttö käy kätkemässä omenoita leirivankien työmaalle, jotta näillä olisi jotain syötävää. Jaksot on kehystetty Hössin perheen iltasaduiksi.
Vieläkin olennaisempi kääntöpuoli ja tärkein syy katsoa tämä elokuva on kuunnella sitä: kaikki mitä tapahtuu keskitysleirin sisäpuolella tulee esille ainoastaan ääniraidalla, johon äänisuunnittelija Johnnie Burnin kerrotaan koonneen vuoden verran dokumenttimaisuudessaan perusteltuja tapahtumaääniä. Joukkotuhonnan tehdasmainen jyrinä soi perimmäisenä taustalla kaikissa kotikohtauksissa.
Kolmas kuvavirrasta poikkeava jakso tuntuu jälkikäteen huonolta vitsiltä, mutta elokuvassa se on helpottava vitsi, etenkin kun se tulee aivan filmin lopulla: historiansa pimenevillä käytävillä alamäkeen asteleva natsi rykii ja yrittää oksentaa (kaiken mitä on "sisällään") mutta mitään ei tulekaan enää ulos, kunnes... Kyseessä on elokuvan ainoa selittävä välinäytös, alleviivaus elokuvan teemalle eli historian kliinisyydelle nykypäivän kannalta.
Populistisena ratkaisuna sitäkin voi silti pitää. Jälkikäteen.
Elokuvassa käytetään sentään symboliikkaa, joka osoittaa juuri sinne minne pitääkin eli meihin katsojiin. Kun me Auschwitz-kirjoja ahmineet kulttuurinkuluttajat keräännymme ahmimaan Auschwitz-elokuvaa, meidän tungettelevan uteliaisuutemme paras symboli on musta lintukoira joka haluaisi tietää ja nähdä kaiken, muttei löydä mitään mihin huomionsa kiinnittää.
Muualla elokuvassa toistuvat pesemisen ja puhdistamisen motiivit. Niillä tehdään selväksi, että elokuvan varsinainen teema on historiaa tekevien yritykset puhdistaa siitä jälkensä. Helppoa vertauskuvallisuutta? Ei pelkästään, koska moiset vertauskuvat konkretisoidaan kohtauksessa, jossa insinöörit esittelevät 24/7-pyörivää krematoriotaan.
Kaikkiaan Zone of Interest on niitä elokuvia, jotka toimivat "Big Brother in the Nazi house" -ideansa varassa yhden katselukerran, mutten oikein tiedä miksi sen katsoisi toista kertaa.
Sentään sietää mainita, että pidin tästä elokuvasta enemmän sekä taiteena että tekona kuin ohjaaja Glazerin erittäin laskelmoidusta taidepläjäyksestä Under the Skin (2013). Myöskin Glazerin edeltävät filmit Sexy Beast (2000) ja Birth (2004) ovat aivan muuta kuin tämä Auschwitz-kuvaus.
Mielestäni on silti kohtuullista verrata tätä elokuvaa vaikkapa Son of Saul -elokuvaan (2015) ja miettiä, millaisen elokuvan keskitysleireistä ja natseista meidän aikamme ANSAITSEE.
Rudolf Hössin kuvitelmiin sulkeutuvasta luonteesta ja elämänpetosten periytymisestä seuraaviin sukupolviin löytyy artikkeli Kirkko & Kaupunki -lehdestä, jota en yleensä suosittelisi kellekään ajattelevalle ihmiselle, mutta ehkä tämän kerran:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti