Pornoefektit yhdistettynä drring-brööt-drring -ääniraitaan yhdistettynä karkkivärein laveerattuihin CGI-maisemiin yhdistettynä Emma Stonen ylinäyttelemiseen on lisäksi niin väsyttävää, että puolentoista tunnin kohdalla toivoisi filmin jo loppuvan. Mutta se jatkaa vielä puoli tuntia tehdäkseen tarinan AINOAN varsinaisen juonenkäänteen eli osoittaakseen, että tarinakin oli tässä taustalla, jopa oikea romaani (Alasdair Grayn).
Jos yhteen lauseeseen Poor Things -elokuvan kiteyttäisi niin tulos on sama kuin jos miljardööri tilaisi Peter Greenawaylta feministisen pornosadun sijoitettuna tekoälyn piirtämiin steampunk-kaupunkeihin. Siis: silmäkarkkia ja verbaalista keppostelua ja brittiläisiä seksisketsejä.
Niin halpaa, että se täytyy lavastaa mielipuolisen komeisiin interiööreihin.
Oli hyvät syyt olettaa, että Poor Things olisi vuoden filmitapaus, kunhan aktiivisesti sulki pois ajatuksen Emma Stonesta pääosassa. Elokuva elokuvalta ohjaaja Yorgos Lanthimos on ylittänyt itsensä loihtien niin omintakeisia maailmoja, että yksinkertainenkin tarina alkaa tuntua häikäisevän omaperäiseltä maailmanselitykseltä. The Lobsterista (2015) alkaen jokainen hänen filmeistään on kestänyt useampaa katsomista, etenkin kun niiden väkivaltaisuus ei tunnu toisinnoilla niin itseisarvoisen shokeeraavalta. Samalla hän on osoittautunut erinomaiseksi näyttelijäohjaajaksi, joka on keksinyt tarinalleen sopivia käyttötapoja Colin Farrellin ja Nicole Kidmanin kaltaisista totisen yksipuolisista näyttelijöistä.
Mutta siinä missä The Favourite (2018) sai brittiläisen hovin näyttämään maagiselta kuin Ihmemaan Liisan maailma, keskipisteenään arvovaltainen Olivia Colman kuningattarena, on Poor Things aiheensa mukainen sekava kudelma ideanpätkiä ja pastissimaisia tyylikokeiluja; spektaakkeli joka vähitellen (oikeastaan: heti kun värit tulevat kuvaan) hukkaa yrityksen tehdä spekulatiivista vaihtoehtohistoriaa brittiläisistä kolonialisteista, niin yläluokkaisista tutkijoista kuin yläluokkaisista turisteista kuin yläluokkaisista sotilaista.
Poor Thingsin voi toki katsoa "pelkkänä" aikuisten satuna. Sellaisena se on kohtalaisen hyvä visuaalisten ideoiden taikalyhty. Mutta jos sitä vertaa Greenawayn tai Jeanne-Pierre Jeunetin vastaaviin elokuviin, niin lopputulos jää yhtä kauaksi esikuvistaan kuin taidepornon kliseillä leikittelevä piiiitkä pariisilainen bordellijakso jää Jeunet'n Amélien hyväntuulisesta erotiikasta.
Tällaisia "Sadeian Woman" -tarinoita (Angela Carterin tyypittelyn mukaisesti) hyveellisen neidon koettelemuksista on filmatisoitu loputtomiin ennenkin, myös scifin ja fantasian puitteissa. Poor Things on niiden perillinen viktoriaanisessa paatoksessa, ei aiheen tai teeman syventämisessä nykypäivän kriteereillä.
Ja epäilemättä Poor Things on elokuvamedian frankensteinmaisin yhdistelmä kriittistä seksisatiiria ja kepeän allegorisiksi tarkoitettuja pornokohtauksia.
Emma Stonen hysteerisen kulmikas tapa esittää viatonta keho-oppijaa, lapsen mieltä aikuisen naisen kehossa, pitäisi kai herättää katsojissa tiedostavaa epämukavuutta, aivan kuten elokuvan runsaat vivisektiot. Mutta veikkaan kyllä että jokainen katsoja näkee kohtauksissa ensisijaisesti kömpelön imitaation siitä, miten Colman esitti sairasta kuningatarta The Favourite -elokuvassa. Sitä filmiä ei edes Stone pystynyt sivuosasta käsin pilaamaan. Tässä Poor Thingsin tapauksessa ei ole oikeastaan enää väliäkään millä kaikilla tavoilla sen osaset alittavat kokonaisuuden korkealle asettaman riman.
Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Poor Things näyttää juuri niin laskelmoidulta yhdistelmältä taidetta ja viihdettä, ettei sitä uskoisi Lanthimoksen ohjaukseksi ellei interiöörien ahdistavuutta korostettaisi ohjaajalle ominaisella kalansilmäobjektiivilla. Menestysuransa häikäisemänä tuo rohkea kreikkalainen on nyt lennähtänyt julkisuuden aurinkoon niin korkealle, että voi vain toivoa hänen olevan riittävän älykäs tajutakseen alla aukeavan pelkkää tyhjyyttä. Tekoälykäs se osaa olla ihminenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti