Vuonna kahdeksankuus (5.5.)

Olen mieluusti siteerannut Ingrid Bergmania, kun puhe on tullut onnistuneen elämän kriteereistä: onnistuneen elämän edellytyksenä on huono muisti & hyvä ruoansulatus.

Näillä hyveillä varustettuna odotin keväällä 1986 pakomatkaani Eurooppaan. Olin ostanut jo IR-kortin, joka oikeutti sekä ilmaisiin junamatkoihin että moniin laivamatkoihin, joten mielikuvissani pysyisin kaiken aikaa liikkeessä ympäri Euroopan. Mikään maa ei minua kiinnostanut, kaupungit vielä vähemmän. Ainoa asia, joka houkutti ja pelotti yhtä paljon, oli tietysti Pariisi... Mutta aluksi tiesin suuntaavani Englantiin ja Irlantiin, koska kuvittelin niiden olevan jotenkin helpompia kaksikieliselle kulkijalle... mutta Irlannista eteenpäin en lainkaan tiennyt minne jatkaisin...

Muistiinpanot huhti-toukokuun vaihteen päiväkirjassa ovat hyvin hermostuneita, etenkin kun Suomessa oli meneillään virkamiesten lakko, jonka vuoksi matkarahojen saaminen Postipankin tililtä näytti mahdottomalta.

Tältä Suomi näytti Euroopalle 1986: Kari Kuivalainen.

"3.5. [1986] Lauantai, +15 C, vilpoisa länsituuli. Tänään kurkku kipeä, kävelin auringonpaisteessa 20 km, join 15 kupillista teetä, kirjoitin 10 liuskaa textiä mukaanlukien luomistarina, jonka idean varastin harekrishnoilta. Näin nimittäin eilen Lutzeja, söin tuoretta pullaa ja kuumaa maitoa, devooteja niillä kylässä, kun Norbert on Espanjassa. Lakko jatkuu, enkä tiedä millä rahalla matkaan Euroopan halki, kun rahat Kuopion PSP:ssa. Suomi yrittää Euroviisuissa [Kari] Kuivalaisella, yäk, joka jäi sitten 15.ksi, Belgian pikkutyttö voitti."

"5.5. [1986] Hellettä. Kämppis eli Jyrki toi landelta mukanaan naisen. Olin jo kateellinen ja katkera, kunnes se paljastui siskoksi ja vielä maalaisen juroksi. Olisinkin nyt vapissut riemusta, jos olisin kuullut seinän takaa parittelua - mitä aluksi pelkäsin. PSP:n pääkonttorissa seisoin tunnin jonossa, sain pyydetyksi rahat Kuopiosta Tampereelle. Luin Koskipuistossa Spencerin "Mieletöntä rakkautta". Illalla juttelin Jyrkin siskon kanssa ja tajusin, kuinka vaikea minun olisi koskaan elää toisen ihmisen kanssa, jakaa koti demokraattisesti. Oli myös Kaijan analyysiharjoitukset jotka päättyivät Sorsapuistoon kaljalle: Kaija, Juho ja minä, puhuttiin dagdrivareista."


Tällä kohtaa opiskelijan päiväkirja vuodelta 1986 katkeaa kahdeksi kuukaudeksi. 
Olin kai liian jännittynyt kirjoittaakseni päiväkohtaisia mietteitä ennen matkaa ja liian turhaantunut Suomeen juhannukseksi palattuani. Matkalta onneksi kirjoitin romaanin verran kokemuksia...

 

Tihany ja Budapest 2016

Tihanyn historia on valkopestyn kansallinen. Kuvat © Soikkeli.

Tihany on kuin luonnonmuseo viinimaiden keskellä, ryöppyävä puupensaikko keskellä Balatonin taivaansinistä sisämerta. Jos Balatonin pohjoisranta on kaunein kumpumaisema mitä Eurooppaan kätkeytyy, niin Tihanyn niemi törröttää siitä esiin kuin turvonnut sukuelin.

Jokainen matka Balatonin rannalle on nostalgiamatka... sillä illan tyyntyminen tällä jättimäisen laguunin valossa himertävällä järvellä.... vaikkei olisi koskaan ennen nähnyt tällaista vedenrauhaa tai tällaisen valon tuomaa muutosta maailmassa, sen KOKEMINEN on nostalgiaa johonkin jolla ei välttämättä ole koskaan ollut muotoa ja nimeä sen paremmin Unkarissa kuin Euroopassakaan...

Tihanyn kukkula nähtynä niemen kärjestä pohjoiseen

Huhtikuussa näiden viinimaiden kukkulat näyttävät jo kesäisiltä, mutta Tihanyn luonto rehottaa säädyttömän villinä, ja pensasmaisen tiheät metsät ovat kuin viidakko täynnä lintujen ääniä...

*

Kesä oli tullut näille rannoille kai jo pari viikkoa sitten, pyyhkiytynyt pois 23.4. koko Euroopan yli käyneen myrskyrintaman mukana, ja palasi uudelleen vasta 29. päivä, juuri kun minulla oli yksi kokonainen päivä aikaa rauhoittua ylhäällä Tihanyn kylässä, istuskella valkoviinin keralla tätä maisemaa... sisäistämässä...

Tihanyn luonnon rehevyyttä on selitetty vulkaanisella maaperällä.

Saapuminen näihin maisemiin tapahtuu aina jotenkin äkillisesti tömähtämällä.

Budapestista Balatonille matkatessa eksyin 27.4. väärälle puolelle järveä, mikä oli lopultakin onnekas sattuma, kiitos unkarilaisen liikennejärjestelmän. Junaliikenne Szekesfehervarista länteen oli poikki ratatöiden vuoksi, joten päädyin korvaavaan bussiin, joka olikin menossa Balatonfürediin eikä Balatonföldvariin. Jos nimet kuulostavat hyvin samalta suomalaiselle, niin voinpa sanoa, että monet unkarilaisetkaan eivät tunnu tietävän niiden olevan vastakkaisilla puolilla tätä jumalattoman kokoista järveä.

Jäin kuitenkin bussista pois Balatonalmadissa, jonka tunnen edeltäviltä retkiltä. Nyt vain ongelma oli vuodenaika: kauan ennen turistikautta useimmat Balatonin pensionaatit ovat kiinni, ja hotelleita on ylipäänsäkin vain muutama. Mutta onni oli taas matkassa, paikallinen asukas opasti minut tietämäänsä pensionaatti Victoriaan, joka oli halpa ja hiljainen linnunpesämäinen paikka Almadin kukkulalla, huikealla näköalalla sekin.

Seuraavana aamuna, 28.4., menin istumaan Balatonin rannalle, tuuli oli etelästä mutta jäätävä, mittari näytti yhdeksää astetta. Pakko oli yrittää nauttia, kun lomalla kerran oltiin.

Otin sitten bussin Tihanylle, ja aurinkokin tuli esiin, alkoi lämmittää näitä maita ja mäkiä... vain vedet tuntuivat säilyvän keväisen viileinä... Vaihdoin kyytiä Balatonfüredissä, mistä onkin enää vartin matka Tihanyn kärkeen paikallisbussilla. Olin varannut hotellin rannalta pienen luksussataman kyljestä, ja luksusmaisen tyylikäs ja hiljainen oli hotellikin, mutta hinta oli buukkauksessa villisikahalpa... mitä tosin ne eivät sitten välittäneet huomioida laskuttaessa, mutta siitähän voi reklamoida...

...vaikka mitään valitettavaa ei olisikaan. Elämästä, viinistä ja sen sellaisesta. Nyt ja täällä näin ensimmäistä kertaa elässä villisian metsässä. Minulla oli kamera valmiina, mutta säikähdin niin tolkuttomasti, että en muistanut kameraa lainkaan, mietin vain voisiko tuo hämmästyttävällä vauhdilla liikkuva peto hyökätä minun suuntaani, etenkin kun sillä oli poikasia mukanaan. Luontodokumenteista tuttu otus oli niin harmaa ja hurjan kokoinenkin, että se oli kuin jonkinlainen pakanallinen ilmestys keskellä sirkuttavaa, imelänhappamalle löyhkäävää viidakkoa.

*

Tihanyllä vietin kaksi päivää ja jatkoin sitten salmen ylitse Balatonin eteläpuolelle, seuraillen reittiä, jota olin ensi kertaa saapunut näihin maisemiin vuonna 1988. Salmen ylitys lautalla kestää vain muutaman minuutin, mutta sen toivoisi kestävän tunteja.

Balatonin etelärannat ovat pelkkää tiheästi asuttua, litteäksi painettua taajamaa verrattuna kumpuilevan villeihin pohjoisrantoihin. Szantodin lauttasatamasta lähimmälle juna-asemalle oli n. 3 kilometrin kävely, mutta aseman kautta kulkeva korvaava bussi oli niin paljon myöhässä, että se meni ohitseni kun olin jo kyllästynyt odottamaan.

Niinpä kävelin vielä 7 kilometriä lisää päästäkseni Balatonföldvariin. Tiet ovat HYVIN pitkiä ja tasaisia - ja verkkareissaan tarpova muukalainen pistää paikallisten silmään, etenkin kun on off-season ja muukalainen edustaa todennäköisemmin etelästä pinkovaa pakolaista kuin pohjoisesta tulevaa turistia.

Niinpä. Kaikkina niinä vuosina mitä olen Unkarissa liikkunut, maa ei ole tuntunut muuttuvan laisinkaan, vaikka uutisissa näkee kaiken aikaa miten unkarilaiset ehdoin tahdoin valitsevat itselleen samanlaisen diktatuurihallinnon kuin kommunismin aikana.

Mutta tällä matkalla sain jonkin muistutuksen maailman muuttumisesta: Balatonföldvarin kaduilla olin vappuaattona ainoa ulkomaalainen, joten poliisi pysäytti keskellä kirkasta päivää ja kysyi paperini, otti nimen ylös ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei mitään syytä, ei mitään selityksiä, mutta selväksi tehtiin, että näissä ökyrikkaiden yksityismaisemissa ei liikuta verkkarit jalassa -boheemina ilman viranomaisen silmälläpitoa.

*

Vappua matkustin viettämään Budapestiin, jossa niin ikään oli poliisit vastassa: sekä Kelenföldin asemalla että Delin asemalla odotti junaLAITURILLA rivi mellakkapoliiseja.
Mitähän poliittisia ryhmittymiä ne odottivat? Vaiko yllättäviä pakolaismassoja?

Vappu Budapestin kaduilla oli tietysti samannäköinen kuin missä tahansa sivistyneessä metropolissa: avoimen railakas ja ryypiskelevä, mutta ei rähjäävän törkyisä kuten Suomessa.

Illalla menin oluelle Erkin kanssa, ensin kauppakadulla, sitten nuorison suosimassa kauppakongissa, ja kaikkialla juhlinta oli reipasta, nuoriso seisoi ringissä kadunkulmassa ja pullot keskellä piiriä, mutta vailla kaikkia niitä öriseviä riidanhaluisia porukoita jotka ovat väistämättömiä suomalaisessa vapunvietossa.

Vappupäivä on tietysti sitäkin ongelmallisempi nykyiselle oikeistolaiselle Unkarille: miten juhlia sitä vasemmistolaisesta perinteestä huolimatta? Poliisijärjestelyt olivat taas vahvat, Andrassy oli suljettu puolivälistä puistoon ja Sankareiden Aukiolle päin, missä poliittisesti symbolisin toiminta tapahtuu.

Niinpä menin Tonavan varteen, missä oli myös tuhatpäin ihmisiä liikkeellä: muttei politiikan, vaan Budan puolella järjestetyn moottorikisan vuoksi. Hellurei. Mitään vappurihkamaa ei täällä harrasteta, joten vappu tilanteena unohtui yhtä nopeasti kuin edellisen illan juhlinta.

Istuin tunnin Tonavan varressa, kävelin sitten etsimään thai-ruokaa ja viikonlopun Guardiania, niin kuin viikonloppuisin metropolissa tehdään. Iltapäivän lennolle oli helpotus lähteä ajoissa.

Suomeen ei ollut virkistävää palata, vaikka jotain tunsikin taas oppineensa. Villikarjun kohtaamisen.

Luettua scifiä (North, Newman, Hutchinson)

Tämän kevään vapaa-aikalukeminen on jäänyt yöpöytäkirjoihin, kun arvostelukirjat vievät virallisen lukuajan. Parhaita lukuromaaneja (The Water Knife, Luna, Aurora) siirtää tuonnemmaksi kesää kohti, jotta ne saisivat arvoisensa tila omasta ajasta ja mielikuvituksesta, ilman että muut keskeneräiset kirjat tunkevat samaan aivotilaan.

Nopeiksi oletetut yöpöytäkirjat ovat nopeita olleetkin, vaihtelevista syistä.

*

Claire Northilta olin lukenut jo The First Fifteen Lives of Harry August -romaanin (2014), joka on juuri sellainen kepeän innostunut spefi-teos, joita genren ulkopuolelta tupsahtavat kirjoittajat tekevät. Vaikka nimimerkkiinsä kätkeytyvä kirjailija yritti kutkuttaa lukijoita tolkuttomalla väkivallalla, on kirjassa myös ansionsa: spefi-idea aikasyklissä elävistä ihmisistä on käsitelty niin perusteellisesti, että vastaavaa ani harvoin näkee kokeneillakaan spefi-kirjoittajilla. Northin uusi romaani Touch (2015) kuulosti idealtaan yhtä yksinkertaisen näppärältä, joten se oli pakko ostaa luettavaksi - mutta teos osoittautui heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin kohtuuttoman ylipitkä The First Fifteen.... North yrittää tehdä Touch'n tarinasta niin elokuvamaisen toiminnallisen, että yhtäkään muistikuvaa ei jätetä käyttämättä ilman pientä jännittäväksi tarkoitettua anekdoottia: tällä kertaa supersankarimaiset olennot voivat possessoida kosketuksella uuden kehon. Samaa ideaa käytti Octavia Butler kehutussa Patternmaster-sarjassaan, josta Wild Seed (1980) on yksi parhaita spefi-teoksia mitä olen koskaan lukenut - pitihän sitten Claire Northinkin versio ideasta lukea. Kolmatta kertaa en kuitenkaan Northin kirjoihin enää erehdy.

*

Yhtä tuntemattoman kirjailijan, Emma Newmanin romaani Planetfall (2015) tuli vastaan jostain arvostelusta. Kirja osoittautui ilmestyksenomaiseksi yllätykseksi: Planetfall on tyyliltään niin perinteistä planeettascifiä että tuntuu kuin palaisi nuoruutensa parhaisiin kirjoihin PÄIVITETTYNÄ nykypäivän nettiteknologiaan ja tavarahysterian tematiikkaan. Newman kuvaa uskonnollisista syistä varustettua avaruusretkikuntaa, joka pudottautuu kiertoradalta vieraalle planeetalle kuin kyseessä olisi syntiinlankeamus - osa pudottautujien "podeista" vaurioituu, eikä ilmeisestikään vahingossa. Menestyneet pioneerit löytävät valtavan alien-puun, jonka alle perustavat siirtokunnan. 

Newman kuvaa tavattoman arkisesti ja sujuvasti survivaaliteknologiaa, joka on riippuvainen vähistä resursseista ja ihmisten keskinäisestä konsensuksesta, että niukkuuden kanssa elellään jumalapuun varjossa. Kestääkseen elämää vieraalla planeetalla on vähän tietävämpien ja fiksumpien (= päähenkilöt) huijattava enemmistöä uskonnon avulla, mikä jumalapuun läheisyydessä onkin mahdollista, myös ekologisista syistä. Kirja etenee niin joutuisana PSYKOLOGISTEN yllätysten sarjana, minäkertojan syyllisyyden kerroksiä vähitellen purkaen, että tarinan ahmaisee muutamassa illassa. 

Romaanin lopetus on kuitenkin harvinaisen löysä ja irrallinen, kun suurin osa tarinaa on kasvatettu jännitystä ja korotettu panoksia siirtokunnan säilymiseksi. Näkemieni arvostelujen perusteella moni muukin on ollut valmis heittämään kirjan seinään loppuun päästyään. 
Mutta Newmanin seuraavaa sf-teosta kannattaa silti odottaa, jahka hän pääsee irti YA-pöljäilyltä vaikuttavasta Split Worlds -sarjastaan.

*

Dave Hutchinsonin uuteen romaaniin tartuin niin ikään vähän vitkastellen ja varoen, koska Europe at Midnight (2015) on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle Europe in Autumn (2014), jonka lopetus oli typerryttävän kepeä hyppäys dystopiatrilleristä tieteisfantasiaan, enkä osannut tulkita sitä muutoin kuin käytettyjen vertauskuvien (kansakunta kuvitelmana) kohottamiseen puhtaaksi käsitteeksi (kansakunta metafyysisenä pintana). Enkä osannut lainkaan kuvitella, miten moisesta käsiteavaruudesta voitaisiin enää palata trillerin tasolle. Mutta niin vain Hutchinson teki, ja ensimmäinen kolmannes uutta romaania toimii erinomaisen jännittävästi. Ehkä tarinaa voisi verrata Gaimanin Neverwhere-romaaniin tai Ballantynen Dream London -romaaniin, mutta kaupungin sijaan rinnakkainen brittitodellisuus sijaitseekin koko EUROOPAN alla. Ja jos tämä ei ole kannanotto Brexitiin, niin mikä sitten?

Mutta sen ensimmäisen kolmanneksen Hutchinsonin kirjasta luettuaan voisi tehdä samoin kuin ekan luvun Northin kirjasta luettuaan eli jättää kirjan sovinnolla kesken. Hutchinsonilla on todella omituinen taipumus siirtää juonenkäänteen edellyttämä miljöö täysin toisaalle kuin edeltävät tapahtumat, ihan ilman mitään juonellista tai romaanin maailmankuvasta kehiteltyä syytä. Lukiessa Hutchinsonin esikoisromaanin, The Villages -kirjan (2002) arvostelua, voi huomata, että hän näkyy työnnelleen omimpia aineksiaan syrjään ihan samalla tavoin jo vuosia sitten. Mutta niin kehuttuja nämä Hutchinsonin kirjat ovat, ehkä juuri spefiin tottumattomien kritiikeissä, että kolmaskin kirja Eurooppa-sarjaa on vielä tulossa.

Well. Euroopan balkanisoitumista kuvatessaan Hutchinson on toki jännittävästi kiinni huomispäivän uutisissa, vieläpä spefin omimmilla aseilla. Mutta kokonaista romaania ei aiheesta vain voi tehdä, niin hukassa me jo olemme - näyttää Hutchinson sanovan omintakeisella estetiikallaan. 

Sattumoisin luin yhtenä arvostelukirjoista vastikään Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, joka niin ikään paloittelee perinteisen romaanirakenteen olemattomiin aiheensa kustannuksella. Syynä on survivaalivaiston tapainen esteettinen kunnianhimo, ehdoton kunnioitus aiheensa suuruutta kohtaan. Paljon tyylikkäämpäähän se sellainen on kuin kätkeä sukupolvensa tyhjiö 4000 sivun kollektiiviseen paperimassapökäleeseen.

*

Ja samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi arvosteluni Wendigosta, Agricola julkaisi arvosteluni Suuresta Suomalaisesta Kirjoittajaoppaasta, ja Aamulehti mm. arvosteluni Puikkosen romaanista.

Vuonna kahdeksankuus (7.4.)

Elämä oli erinomaisen selkeää ennen internetin aikakautta. Ei ollut muuta nähtävää kuin Tampereelta avautuva Eurooppa, ja jokainen kirja tai elokuva oli vain mittansa mukainen hidaste horisontissa. Leffassa ja lukiessa selkä kiukutteli, mutta jokainen lihaskipu oli kuin ruoskalla annettu käsky: jätä nämä, mene maailmaan!
 
Nukuin kaikki opiskeluvuodet lattialla, koska se oli ainoa tapa saada lavea kirjoituspöytä ja futonimainen pehmike.
Selkä ja selkeä, sama klangi.
 
Elämässä oli viimeisen kerran avaruutta ennen henk koht tietokonetta. Keväällä 1986 opiskelin kyllä jo tietojenkäsittelyä, mutta minulla ei ollut edes vanhaa pelimikroa mukanani Tampereella. Ei ollut varaa omaan tietokoneeseen, ei edes televisioon.  Ohjelmointiharjoituksiin taisi olla käytettävissä muutamia tk-laitoksen Mac-pönttöjä. Sellaiseen upotin kesätienestit kaksi vuotta myöhemmin.
 
Vielä vuonna 1986 elokuva-arkisto ja leffakerhot levittivät pääni sisälle valkokankaan kokoisia näkymiä. Nykyään horisonttini paloverhoa tuuppivat googlehitit lautapelisivustoille. Amazonista ostettu devari saapuu ruskeassa paketissa. Mikä tahansa Proust-filmatisointi lasketaan pornoksi tässä barbaarien pyörittämässä konemaailmassa.

Kevään tuleminen on ihmiselämän ainoa mediastandardi. Henk henk koht koht.

"7.4. [1986]. Maanantai. Viime perjantaina katsomassa "Pelon pyramidi".  Sen jälkeen potkin palloa puistossa F:n kanssa, maa vihreä, kesäillan hymyilevä kuulaus. Virpi ja TM tulivat, pelasimme kiikkupolttosta pimeään asti, G oli asiantuntija, riehui ilolla pallon kanssa, omi löytöpallon itselleen. Yöllä paistoimme lettuja tyttöjen kanssa, Virpi lainasi pyörää F:lle, ajoimme Annalaan.
Lauantaina tein riisi-tonnikala-vihannes-sörsseliä, söin sitä kolme päivää, ilman suolaa, iloisena ja ylpeänä kun sain itse korjattua kirjoituskoneeni. Sunnuntaina fillarilla Pirkkalan ja Nokian kautta, kiire, hikisenä Monroehen, ihanan saastainen leffa ["If.."?] elämästä, lopussa kaikki räjäytettiin, astuin kevätaurinkoon keveänä.
Tänään ostin Magyaria, luin ja otin aurinkoa Koskipuistossa tehtaan juurella. Rauni Lundberg -niminen juoppo talkkari kertoi Punakylästä: saksalaiset ja ruotsalaiset perustivat sen punaisten leskille, mutta miksi? Talkkari oli katkera Väinö Linnalle, koska tämä ei ollut kuvannut Punakylää. Viihdyin tämän jälkeen Saarisen analyysitunnilla, kevyesti laskuhumalassa, G hölpötti mielipiteitään Henry Parlandista.
Tv-huoneessa alakerran nainen moitti minua musiikin huudattamisesta. Lammikot jäätyvät yöksi, G sulaa.  Voisin kirjoittaakin enemmän kuin lukea. Enimmäkseen ihmettelen. Voiko kesän hajun unohtaa?"

Rakkauskirjat paketissa, rakkausfilmit hakusessa

Ehkä jeesuskin oli liftari? Naulattiin ristiin peukut pystyssä. Naamakirjamarttyyri jos kuka.

Minullakin pääsiäisloman kärsimys oli peukalon mittainen. Rullailin tabletilta romanssioppaani  taittoversiota, ees taas, ylös alas virheitä etsien. Siinä touhussa vasemman käden peukalo väsyi niin kipeäksi kuin olisi poikki nivelestä. Odottamaton ilo tämä tällainen työ tietysti oli, pyhätyöksi.

Tänään kustannustoimittaja sitten vahvisti, että viimeisetkin korjaukseni on nyt siirretty kohti koneistoa, ja romanssiopas Tuttua lemmentouhua menee painoon maanantaina. Virallinen ilmestyspäivä on 11.4. Kevät hyppää kolmiloikkaa.

Kaikki tietämykseni rakkauskirjoista on nyt kirjaimellisesti poissa käsistä.
Toivottavasti kukaan ei kysy, olenko joskus lukenut tuon otsikoksi mukailemani Shakespeare-draaman. Elokuvana se odottaa DVD-hyllyssäni. Jahka kirjapaketti tulee viikon kuluttua, voin korkata kuohuviinin ja katsoa sen vaimon kanssa.

Tänään aloin sitten rakentamaan Rakkauselokuvien käsikirjaa. Olin jo suunnitellut siihen raudanlujan rakenteen, romanttiset tragediat vs romanttiset komediat, jotta saisin kerrankin lajiteltua tietämykseni selviin lokeroihin. Lukemani kirjat Hollywood-romansseista sopivat artikkeli toisensa perään tähän rakenteeseen kuin nakki sämpylään.

Mutta & sitten. Tänään tulin vilkaisseeksi vanhoja (usenet-uutisryhmiin tehtyjä) leffa-arvostelujani, olisiko niissä kierrätettävää materiaalia romanssifilmeistä, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen. Ja olihan niissä, suunnilleen 120 elokuvaa, joista puolet sellaisia eurooppalaisia taidefilmejä, että ne eivät mahdu mitenkään amerikkalaisperäiseen genrejaotteluun. TÄLLAISTA ongemaa ei ollut sen paremmin edellistä leffakirjaa kuin tuota romanssiopasta kirjoittaessa.

Hämmästyttävintä olivat 1990-luvulla nähdyt eurooppalaiset elokuvat, jotka olin täysin unohtanut, siitä huolimatta, että arvostelun perusteella olen ollut  syvästi haltioitunut niistä - elokuvista joiden nimetkin näyttivät enää etäisesti tutuilta: "Julma rakkaus", "Verta ja suklaata", "Robert-ei-saa", "Kun kesä on ohi", ja muutamat muut.

Rohmer-boxini minulla on kunniapaikalla, mutta noita ysäriluvun älykköromansseja ei ole saatavilla DVD-kopioina, jotta niiden ihmetyksen voisi kerrata.

Elokuvien taustatietoja lueksiessa tulin muistaneeksi, miten erilaisia maakohtaiset romanssielokuvat voivat olla verrattuna maakohtaisiin romanssikirjoihin. Ja kukahan sellaiset eroavuudet osaisi suhteellisuudentajuisesti selittää? Ei ainakaan kuuskytlukulaiset filmihullut, jotka ovat muuranneet maakohtaisten estetiikkojen rajat niin korkeiksi, ettei niiden ylitse näe enää 2000-luvulta käsin. Petteri Vompatin Kaipuun punainen hetki on se kuuskytlukulainen luulokirja, jota käyn eniten niistämään.

Tässäpä epäongelma, pariisilaisen elämäntavan syvyinen, pohdittavaksi.

Son of Saul

Millä resoluutiolla historia muistetaan? Kysymys on aina vain pätevämpi, kun historiaa tahallisesti sumentavat häirikköpuolueet saavat metelillään aikaan historian on/off-nollavalaistuksen, jonka takia 1900-luvustakin välkkyy esiin vain yksittäisiä, toisistaan erillään olevia kohtauksia. Kirjallisuuden puolella kiinnostus historiaan on aina vain kasvussa, mutta elokuvat eivät ole kyenneet löytämään kompromissia viihdyttämisen ja analyysin väliltä, soveltamaan taiteensa keinoja niin että historian metatarina pääsisi oikeuksiinsa.

Ennen kuin nyt. Cannes-palkittu "Son of Saul" (2015) on maineensa mittainen filmi, keinoiltaan yksinkertaisen vallankumouksellinen: hirvittävin osa ihmiskunnan historiaa tapahtuu taka-alalla, kun kuva on tarkennettu samastuttavan kärsiviin ihmiskasvoihin.

"Son of Saul" on ahdistavuudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta niin oman taiteensa keinoilla, että täysipäinen keskustelu elokuvan jälkeen auttaa ketä tahansa toipumaan kokemuksesta. Finnkino ei tietenkään tällaista tarjoa eikä moisesta välitä, sillä sen tavoitteet ovat lähempänä keskitysleirien pyrkimyksiä hävittää ihmisten sivistys - mutta oikeassa elokuvateatterissa tai mannermaisessa taideinstituutiossa näin voimakkaan filmin vaikuttavuutta ehkä ymmärrettäisiin ja kunnioitettaisiin.

Itse en muista, olenko koskaan kokenut yhtä fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa elokuvaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana punnitsin, onko pakko jättää filmi kesken. Pitkät kamera-ajot  ihmisteurastamon uumenissa rakentuvat kohtauksiksi, jotka ovat elokuvahistorian merkkitapauksia niin kokemuksina kuin konstruktioinakin.

Filmin viimeinen puolituntinen tuntuu lähes kepeältä toimintafilmiltä sen ensimmäiseen puolituntiseen verrattuna. Samaa voi sanoa siitä helppoudesta, millä keskitysleirin upseerit on hahmoistettu vankiensa vastapainoksi: operettinatseja jos mitä, vaikka eivät välttämättä kaukana historiallisista vastineistaan.

Toisaalta näistä vapautuksen hetkistä, tuotannollisista kevennyksistä, on kiitollinen teatterissa... toisaalta siinä loppupuolen ainoassa sotafilmiä muistuttavassa kohtauksessa näkee äkisti tuotannon materiaaliset puitteet, koko elokuvan keinotekoisuuden, jonka pinnalla muistuttavat äsken koetusta tunteesta enää Geza Röhrigin ainutlaatuiset kasvot. Niissä voi nähdä useammankin uskonnon kärsimystarinan naamioksi piirtyneenä. Päähenkilöiden unkarilaisuus (ja vähät unkarinkieliset repliikit) vieraannuttaa ja tasoittaa tarinan eurooppalaiseksi sellaisella tavalla, johon edes puolalaisuus ei vastaavana historian karikamarttyyrinä pystyisi. Lähin vertailukohta Son of Saulin vaikuttavuudelle voisi olla Klimovin Tule ja katso (1985); subjektiivisen kameratavan intensiivisyys ja kuvaston armottomuus ovat samaa luokkaa.

Pelkän kamerakikkailunsa ansioilla Son of Saul ei pystyisi imaisemaan niin syvälle maailmaansa, autenttisimpaan helvetinkuvaan mitä elokuvataide on saanut aikaiseksi.

Myös elokuvan käsikirjoitus tekee kunniaa aiheensa psykologiselle realismille. Päähenkilö Saul jos kuka on ihmisyyden ja ihmiskunnan viimeinen edustaja tässä tarinassa, jonka tärkein tavoite on kuljettaa katsoja todistajaksi eri puolille keskitysleirin hävityskoneistoa. Tällainen "kiertokävely"-tyyppinen kerrontaratkaisu vie varmasti tehoja yksittäisten kohtausten voimakkuudesta, mutta tekee juonesta sitäkin lujemman.

Pelkille ääritilanteissa tehtäville ratkaisuille perustuva juoni tuo esille isoja asioita luonteista.

Katsojalle paljastuu vähitellen Saulin luonteesta piirteitä, jotka ovat pitäneet juuri hänet hengissä mahdottomissa oloissa - ja samalla pieniä viitteitä hänen historiastaan, jotka saattavat selittää miksi hän kuvittelee löytävänsä oman poikansa ruumiin Auschwitzin lattialta. Vertauskuvalliset elementit eivät nouse kertaakaan etualalle, vaan Saulin suhde muihin vankeihin ja tekeillä oleva kapina pitävät keskipisteessä kysymyksen siitä, onko tärkeämpää kuolleiden vai kuolevien kunnioittaminen.

Tarinan aukkopaikat ovat olennaisempia kuin se, mitä voimme vielä (hahmoina, tyyppeinä) ymmärtää näistä ihmisistä, jotka on kerätty ympäri Eurooppaa historian ja natsismin uhreiksi. Elokuvan pitäisikin olla pakollista katsottavaa jokaiselle 18 vuotta täyttävälle, eräänlaisena loppusilauksena peruskoulutukseen kuuluvalle sivistykselle siitä, mitä on länsimaisen ihmisen ytimessä.

Ja näiden eettisten valtakysymysten ansiosta Son of Saul tulee kestämään elokuvaklassikkona: millaisia valtakonflikteja kansallinen, uskonnollinen ja luokkasolidaarisuus voivat kestää äärimmäisissä oloissa? Millaisen yksilön nämä solidaarisuuden muodot voivat ensin muokata keskuudestaan ja millaisena sen toimet sallia, kun henkiinjääminen on kiinni solidaarisuudesta, jossa perheet ja yhteiskunta on täysin pyyhkäisty pois?

Son of Saul on ohjaajansa (László Nemes) uskomaton debyytti, taidefilmi, joka osoittaa muiden taidefilmien genremäisyyden ja ylittää omat tuotannolliset edellytyksensä, mitä ilmeisimmin juuri sen motivaation ansiosta, milaisessa maailmassa se on nyt valmistettu, millaiseen keskusteluun osallistumaan. Elokuvan jälkeen nuo suuret moraaliset kysymykset jäävät ihan oikeasti kiusaamaan mieltä, ja elokuvataiteen kannalta ne palautuvat hyvin konkreettisiin kysymyksiin siitä, miten perusteltua on elokuvan helpohkolta näyttävä loppuratkaisu, ja millaista uskonnollista rihkamaa se tuo mukanaan Tarkovski-assosiaatioina.

Tai: miten viihteeltä Tarkovskikin tuntuu tämän koettuaan.

Batman vs Superman

Kolmekymmentä vuotta sitten sarjakuvateollisuus koki kääntymyksen sekä kunnianhimoisempaan kerrontaan että aikuisempaan aiheenvalintaan. Syntyi sarjakuvaromaaniksi kutsuttu tyylittely ja aikuissarjakuvaksi kutsuttu markkinakategoria. Molemmat kukoistivat viitisentoista vuotta, kunnes syndikaattien laskelmointi, suoramyynnin lakastuminen ja printtimedian kuihtuminen johtivat molempien kutistumiseen, vaan ei katoamiseen. Kääntymyksen jäljiltä jäivät elämään myös klassikot, etenkin supersankaritarinoiden häikäisevät menestysteokset, joihin elokuvateollisuuden oli helppo tarttua efektitekniikan ja fantisoidun väkivaltaviihteen löydettyä yhdistetty potentiaalinsa peliviihteen avaamille markkinoille.

Siinä on supersankaribisneksen tarina tähän saakka.

Seuraava käänne saattaa olla jo edessä eikä välttämättä parempaan. Tätä filmeiksi muutettua sarjakuvamaailmaa on sitä helpompi tuottaa, mitä kierrätetympää se on, joten 13-vuotiaiden reaktioherkkyydelle perustuvat supersankarimarkkinat voivat sammua yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.

Batman vs Superman (2016) on näiden uusien supersankarifilmien kärkikastia, omaan makuuni jopa parempi kuin ylituotetut ja loputtomaan hypetykseen tarkoituksensa hukanneet Avengers-elokuvat. Tavallaan se on tietysti pakollinen katsottava, sen jälkeen kun sama ohjaaja, Zack Snyder, on JO tehnyt definitiivisen supersankarifilmin Watchmen-sarjakuvasta. Uudesta Batman vs Superman -elokuvasta voikin sanoa, että kaksi kolmasosaa siitä on miellyttävän tyyliteltyä ja kohtuullisen katsottavaa genrefilmiä.

Yksi kolmasosa taas on yhtä sietämättömän tylsää mäiskintää ja takaa-ajoa kuin missä tahansa näistä genrefilmeistä. Tuntuu kuin ohjaaja vaihtuisi sen pitkän loppumäiskinnän kohdalla, eikä edes tämän kertaluokan aiheesta (demoninen batman vs jumalallinen teräsmies) saada irti mitään erityistä siihen suureen odotusten alla olevaan gladiaattorimatsiin. Tämä on megaluokan mokaus Snyderin ennakkomaineeseen nähden - ja toisaalta taas odotusten mukaista, jos on nähnyt Man of Steel -elokuvan (2013) viimeisen puolituntisen.

Kamalinta tässä Batman vs Superman -elokuvassa on juuri se, mistä sitä on eniten  irvitty etukäteen eli näyttelijävalinnat. Aivan kuin kaikki kelvolliset näyttelijät olisi jo varattu Marvel-tuotantoihin?

Kyse ei ole vain fanikunnan makumieltymyksistä, vaan siitä, miten hahmoa käytetään näyttelijäntyössä. Jopa Tom Cruisen voi saada näyttämään oikealta näyttelijältä, jos hahmon ristiriitaisuus saa tämän hikoilemaan epävarmuudesta hahmon tilanteen lailla, kuten ensimmäisessä MI-elokuvassa.

Mutta Ben Affleck on pelkkä pateettinen möykky lihaa bat-haarniskassa, kun ei hänestä muuta puristeta. Hänen turpea leukansa törröttää esiin bat-naamarista kuin mikäkin deekun perse. Ei mikään ihme, että suurin osa elokuvasta tapahtuu niin pimeiksi lavastettuina kohtauksina, ettei niistä juuri erota kuin kyyhöttävän profiilin.

Ben Affleckin nähtyään ei katsojalla ole motivaatiota pyrkiä jonkinlaiseen elokuvan sisäiseen tunnelmaan. Mutta näitä hölmöyksiä riittää lisää:
- Henry Cavill teräsmiehenä ei olisi ihan mahdoton ikonisuuteen tähtäävä castaus, jos edes siitä siviilipuolesta otettaisiin sitten irti jotain, ristiriitaisuuttaan pohtiva puolijumala, jonka ei tarvitsisi näyttää kiiltokuvalta. Ei tule esimerkiksi kohtaustakaan, että hahmon kaksinaisuutta dramatisoitaisiin joko koomisesti tai psykologisesti, mikä sentään oli "Man of Steel" -elokuvan kantava motiivi, puhumattakaan hahmon mainiosta gay-alatekstistä.
- Jesse Eisenbergin hahmo neuroottisena lapsinerona, 2000-luvun Lex Luthorina, on epämääräinen ja tähtäämätön idealtaan, joten castauskin on tehty hippaleikkinä. Tai ehkä hahmoon on hakemalla haettu tuoreutta, tai nettiajan nivellystä Eisenbergin aiempaan superhahmoon Naama(/io)kirjan keksijänä. Mutta lopputulos on myötähävettävän yliampuva kategoriavirhe kuten vuoden 1978 lexluthoriksi kiinnitetty Gene Hackman.
- Jeremy Ironsin hahmo Bat-miehen palvelijana on genremuodollisuus, jolla haetaan yhtäläisyyksien vetämistä Michael Cainen vastaavaan brittirekisterillä tekemään suoritukseen. Hauskaa, mutta tarpeetonta.
- Gal Gadotin pistäytyminen Ihmenaisena on yhtä operettimainen väliintulo kuin jos hän esittäisi ihmebikineissään äiti Teresaa.
- Holly Hunter hyveellisenä senaattorina on toki ajateltu ja visusti näytelty hahmo, mutta saa nuo edeltävät näyttelijätyöt näyttämään vieläkin ohuemmilta kuin trikoonsa.
- Amy Adams supersankarin tyttökaverina ei saa mitään mahdollisuuksia näytellä muuta kuin lehtityötään naiviimpaa journalistia. Kyseenalainen saavutus tällaisena aikana, kun Oscar-palkintoja sataa juuri journalismikuvauksiin erikoistuneille elokuville ja kysyntä vahvoille naishahmoille on tunnustettu bisneksen kaikissa portaissa.

Kannattaako Batman v Superman -elokuva siis nähdä, saati katsoa?

Ehdottomasti. Sen kuvamaailmassa on paljon ajateltuakin, sitä samaa sarjakuvien inspiroimaa iloittelua mitä näki Snyderin "Watchmen'issä". Jo pelkästään parin minuutin mitainen 'Batmanin painajainen' -jakso on pääsiäismunan kaltainen yllätys, jossa ohjaaja Snyder ja tuottaja Christopher Nolan osoittavat, että HALUTESSAAN (so. muiden tuottajien niin salliessa) he OLISIVAT voineet tehdä supersankarifilmin samassa tyylilajissa kuin Nolanin oma Batman-trilogia, ja tehdä tsunamit fanikunnan odotushorisontille

Sitä odotellessa?
Miten olisi sarjiselokuva Alex Rossin tapaan?

Vuonna kahdeksankuus (pääsiäinen)

Siitä pitäen, kun kesällä 1983 lähdin Kuopiosta sivariin, olen pysynyt liikkeessä. 

Tampere oli opiskeluvuosiksi risteysasema, josta pääsi lähtemään niin laivajunalla Eurooppaan kuin fillarilla pitkille maareiteille itään ja pohjoiseen. Tampereelta oli luontevaa, töiden loppuessa, siirtyä sataman lähelle Turkuun, sitten Helsinkiin, jahka Turku alkoi tuntua hautausmaalta - ja sitten jatkaa pelkkää liikettä, kun ei ollut enää päämääriä, palata Turkuun ja jatkaa sieltä tänne Tampereelle, palata vanhoja jälkiä kun ei mitään uuttakaan ollut minne haluaisi kadota.
 
Vain nöyrtyminen lapsen tekemiseen ja perhe-elämään pakottaa ihmisen luopumaan luonnollisesta liikevoimastaan ja tyytymään luonnollistettuun vankilaansa. On mahdotonta perustella nykypäivän poliittisilla termeillä, että liike itsessään on tärkeämpää kuin mikään mitä seuraavasta paikasta voisi löytää. "Liikkuvien"/"Liikkumattomien" oikeuksista on vaikeampi puhua minkään eettisen sanaston mukaan kuin edes miesten / naisten oikeuksista, vaikka kyse on yhtä perustavanlaatuisista arvoista.
 
Sitä samaa mämmimäistä vellomista estetisoiduissa kuralähtökuopissa elämä oli tietysti 1980-luvullakin. Mentiin elokuviin tai avattiin tietokone, jotta avautuisi ikkuna viereiseen todellisuuteen - tai hypättiin junaan.

1.4. [1986] Olin lomalla. 25.3. Kuopioon aamujunalla. Seuraavana aamuna 5.05 junalla Viinijärvelle, liftasin Honkalammelle. Söin aamupuuroa epäluuloisten sivarien kanssa, juttelin uuden ATK-sivarin kaa, 10:30 lähti bussi, juoksin. Joensuussa uusia taloja, yo:lla uusi rakennus. Söin ruokalassa Akin kanssa, kiertelimme kaupungilla, Aki osti ruokaa, maksoi jopa G:n nakit. Kävelimme Noljakkaan, Aki katseli seinille, kun G sotki nakkeja mämmiin. Saunassakin. Yritimme elokuviin, täyttä "Out of Africaan". Torstaiaamuna Aki pesi pyykkiä, kahdeksi yo:lle syömään, käytiin Rantakylässä, adventisteja. Palatessa G löysi fillarin Pielisjoesta, ajoi sen kirjaston pihaan, Aki tunsi synnin värähtelyä, lohdutti itseään, että pyörä löytyy pihasta helpommin. 22.35-juna Siilinjärvelle, aamuyöllä kotona. Aamulla vanhemmat lähti Tunisiaan, vaikka jenkit ja Gaddafi tönivät toisiaan Libyan edustalla. Pyhät Sessuilla, pelattiin tietokoneella. Hain passia poliisiasemalta, viime hetkellä, sillä virkamiehet menevät lakkoon. Kaaos, antakaa minulle ansaitsemani kaaos! 
Paluu Tampereelle. Luin "Ruusun nimeä" junassa. Kämpällä järkytys: vieras haju. Pieniä muutoksia, kaappien ovia auki, vessassa uusi hammasharja, keittiössä kaksi likaista lasia. Uusi kämppis ilmestyi huoneestaan, Yrjö Alponen tai Alpo Yrjönen, opiskelee kansantaloustiedettä, arka mutta terävä, iso kattila, vaikka työntäisi päänsä siihen, syö pullaa ja juo teetä.  Minä: proosani on aforismeja, runoni sanaleikkejä, näytelmäni hokemia, osaan kirjoittaa enää otsikoita ja melko hyviä kritiikkejä. Minulla on silmää ja korvaa, vähemmän aivoja."

Vuonna kahdeksankuus (21.3.)

Keväällä 1986 pamahti Tsernobylissä ydinvoimala. Eipä se juuri ketään hetkauttanut. Luin tänään loppuun Rein Raudin "Täydellisen lauseen kuoleman" ja koko helvetin 1980-luku tuli vyöryen mieleen. Vaikka Raudin romantiikka on typerryttävän teinimäistä, on hänen otteensa 1980-lukuun yhtä järisyttävän rehellinen ja rehellisyyttä vaativa. "Miten nuoria" tarkoittaa: "MILLÄ TAVOIN VIATTOMIA". Ja hän vastaa siihen. Ja hän ei säästele ketään, ei itseäänkään. Osaisinpa minäkin. Tallinnassa kävin vasta 1989. Silloin vallankumous oli jo lähellä.

Mutta vuonna 1986 ei ollut vielä aavistustakaan siitä, miten nopeasti Eurooppa tulisi avautumaan, meilleKIN, jotka niin kaipasimme Suomesta pois.

Tampereen rokkielämän mullisti vuoden 1986 keväällä kaksi aivan erilaista instituutiota: Doris-yökerhon avaaminen ja Kumma Heppu & LAV -bändin esillenousu. Itse kävin harvoin Doriksessa eli Dorkalassa, vihasin sitä lähes yhtä paljon kuin siihen oli pakko uskoa illan viimeisenä toivona, ja erinäiset kerrat sieltä lähdettyä poljin kotiin tyytyväisenä vain siitä, että olen sentään se joka ei jää tyhjien toiveidensa kanssa valomerkkiin saakka. Mutta Kumma Heppu & LAV oli vallan toista. Se oli bändi, jonka musiikista välitty kaikki se alakuloinen runous, jota punkista oli jäänyt kaipaamaan. Se oli lupaus siitä, että 1980-luvun ei tarvitse koskaan päättyä. Sen lupauksen taisi Ari Närhi pitääkin.

Ja mekin teimme jotain, nimittäin lopulta sen merimieskabareen jota oli kuukausia harjoiteltu ja jonka rahoilla oli tarkoitus päästä Pariisiin. Ja päästiinkiin. Mutta se on ihan toinen, romaanin mittainen tarina.

Opintovuosieni eeppisin tapaus, sen sijaan, oli tuo kevään 1986 kabareejuhla 20.-21. maaliskuuta:

"21.3. [1986] Perjantai. Eilisaamuna leikkautin millin terällä loput karvat päästäni. Ihmiset tuijottavat. Pyörällä YOlle, kävellen YO-talolle. Kabareen harjoittelua, Hyppönen suuntaa valoja. Kävin TJRP-harjoituksissa, vain 10 ihmistä paikalla. Syömässä, 5:ltä kenraali. Hermoilua, venyi 7:ään, väkeä alkoi tulla, Pipana, Anne, Juha Lehtinen, Selleri+Mirja, Ulla Iltakoululainen joka ei tunnistanut kaljua G:tä. Kahdeksalta häädettiin TUFSA kokoushuoneesta, meikkaamaan. 9:ltä lavalle, kaikki meni nappiin, vaikka Riitta rasitti kaikkia, bändi joi olutta. Toinen puolisko myös ok, varsinkin Martin vitsit ja Päivin "Amsterdam". Tanssimaan loppuilta, "Hello, I love you, let me jump in your game." 

Jatkoille Pispalaan, kävelin TarjaMarin, Virpin, Tinken ja Hyppösen kanssa, ylistimme kuuta, söimme taloussuklaata ja viiniä, leikimme ulkomaalaisia. Talo oli täynnä meikäläisiä ja tuttujen tuttuja. Salaattia sormin, tanssia, pieni lipunmyyjä suuteli kaikki talon miespuoliset paitsi Frankin joka sammui. Billie Holiday, Miller, Lapparit, Prince isolla volyymilla aamuviiteen. Tuulevi väitti, että olin pikkujouluista lähdettäessä kieltäytynyt ajamasta taksilla, koska olen lilja. Anskulla meni lujaa, vippasi puolet talon viinoista ja tupakoista, kähmi jokaista naista, itki keittiössä, haastoi riitaa ja oksensi F:n takille. Ansku oli jonkun poikakaveri, mutta kukaan ei tiennyt kenen. Se sammui sen mattokäärön päälle jonka sisällä F nukkui. Aamuviideltä ekaan Paasikiventien bussiin, pakkaskylmä, nauroimme matkustajille: "Nuo ovat töihin menossa." Kävelin Lukonmäen kohdalta kotiin repun ja levykassin kanssa, palelin, linnut lauloi, aamu nousi kuin Kurosawan leffassa."

Helppoa Harold Pinteriä (Ruokahissi)

Näytelmä saa olla kyllä absurdin helppo, mutta jos se on helpon absurdi, jotain on pielessä.

Draaman tyylilajina absurdi on yhtä vaikea kuin nonsense kirjallisuudessa, koska tyylin pitäisi pysyä tarkasti kokeellisen hulluttelun ja viitseliään symbolismin välissä. Tyylilajin akateeminen nimitys "absurdismi" on yhtä absurdi kuin muutkin akateemiset yritykset rajata mielikuvituksen villeintä vyöhykettä jatkumoksi tai peräti koulukunnaksi, mutta tulee paljastaneeksi olennaisen: jos näytelmästä tehdään tarkoituksella absurdiSTINEN, on tavoitteena peitellä tavoitteen hämäryyttä tai sisällön ilmeisyyttä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Pinter-sovitus "Ruokahissistä" menee sieltä toisesta äärilaidasta, helpon absurdina osoitelmana 1940-luvun englantilaiseen ja eurooppalaiseen ilmapiiriin, josta on yhtä helppo löytää kytkentöjä nykypäivän valtakäytänteisiin. "Ruokahissi" on toki uskollinen alkutekstille, mutta saa kahden palkkatappajan viimetapaamisen näyttämään enemmän Tarantinolta kuin Pinteriltä.

Ilman tulkintaa Pinterin absurdi draama näyttää tältä....

Eikä se huonokaan asia ole. Näyttelijät Halkola & Suonpää ovat hyvin habitukseltaan toisiaan täydentävä pari tämän pelkistetyn "rakkaus on murhaa" -tarinan energioihin. Rauhallisen jykevä Ben (Halkola) ja neurotisoitunut nuori Gus (Suonpää) odottavat jonkin rakennuksen kellarissa "ylhäältä" tulevaa tappokäskyä, tietämättä sen enempää tulevasta uhrista kuin auktoriteetista joka heitä käskyttää. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos on nähnyt yhdenkin vastaavan noir-elokuvan. Vihjeet edeltävistä tapahtumista ja loppuratkaisusta putkahtelevat dialogissakin soman psykologisina viitteinä: miksi Ben jäi odottamaan autoon? miksi Ben kauhistelee omituisia kuolinuutisia vaikka on itse palkkatappaja? mitä edellisellä tappokeikalla on tapahtunut uhrina olleelle naiselle?

Näytelmäesitystä seuranneessa keskustelutilaisuudessa (12.3.2016) Halkola & Suonpää kertoivat "tutkineensa" näytelmää julkaisuajankohdan kautta eli tulkinneensa hahmojaan ennen kaikkea (juutalaisen) Pinterin kommenttina holokaustille ja natsismille ja sodan aiheuttamille traumoille. Totta kyllä, nämä asetelmat ovat väistämättä mukana "Ruokahississä", samoin kuin Pinterin näytelmien marxilaisen simppeli luokka-asetelma kasvottomista vallankäyttäjistä "ylhäällä" anonyymeissä rakennuksissa.

Mutta mitä sitten jää sen ABSURDIN osuudeksi? Mikä tästä näytelmästä tekee absurdin draaman klassikon, jos draama on niin kiinni kehyksissään, että 70 minuutin esityksestä poistuu yhtä harmittomasti kuin häijyn vitsin saattelemana?

Ohjaaja Sini Moila puolustautui keskustelutilaisuudessa sillä, että hän tuli mukaan "Ruokahissin" projektiin, kun sille oli suunniteltu jo ulkoasu: vaatetus ja lavastus kiinnittivät sen jo tiettyyn ajankohtaan. Siksi näytelmän sovitus ei pyrkinyt absurdimpaan tai edes abstraktimpaan ilmaisuun.

No joo. Okei. Ostan selityksen, ja totta kai PIDIN esityksestä sinänsä ja siitä kunnioituksesta Pinterin tekstiä kohtaan, että taukokohtien tulkinnallisuudelle annettiin todella hyvin tilaa. Mutta jos absurdin näytelmän absurdius on tosiaankin kiinni tietyissä historiallisissa syntyoloissa, niin kai ne kehyksetkin ja koko pitkä Pinter-tulkintojen historia mukaan lukien pitäisi saada tuotua mukaan esitykseen? Ei kai kukaan Beckettiäkään tekisi näin helpoksi pyssytarinaksi?

...mutta tältäkin se voisi näyttää.

Muuten käy niin hupsusti, että yleisö tyytyy naureskelemaan hahmoille - kuten Jyväskylässäkin liian usein kävi - sen sijaan että alkaisi pelkäämään oman maailmansa ja tajuntansa puolesta.