Batman vs Superman

Kolmekymmentä vuotta sitten sarjakuvateollisuus koki kääntymyksen sekä kunnianhimoisempaan kerrontaan että aikuisempaan aiheenvalintaan. Syntyi sarjakuvaromaaniksi kutsuttu tyylittely ja aikuissarjakuvaksi kutsuttu markkinakategoria. Molemmat kukoistivat viitisentoista vuotta, kunnes syndikaattien laskelmointi, suoramyynnin lakastuminen ja printtimedian kuihtuminen johtivat molempien kutistumiseen, vaan ei katoamiseen. Kääntymyksen jäljiltä jäivät elämään myös klassikot, etenkin supersankaritarinoiden häikäisevät menestysteokset, joihin elokuvateollisuuden oli helppo tarttua efektitekniikan ja fantisoidun väkivaltaviihteen löydettyä yhdistetty potentiaalinsa peliviihteen avaamille markkinoille.

Siinä on supersankaribisneksen tarina tähän saakka.

Seuraava käänne saattaa olla jo edessä eikä välttämättä parempaan. Tätä filmeiksi muutettua sarjakuvamaailmaa on sitä helpompi tuottaa, mitä kierrätetympää se on, joten 13-vuotiaiden reaktioherkkyydelle perustuvat supersankarimarkkinat voivat sammua yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.

Batman vs Superman (2016) on näiden uusien supersankarifilmien kärkikastia, omaan makuuni jopa parempi kuin ylituotetut ja loputtomaan hypetykseen tarkoituksensa hukanneet Avengers-elokuvat. Tavallaan se on tietysti pakollinen katsottava, sen jälkeen kun sama ohjaaja, Zack Snyder, on JO tehnyt definitiivisen supersankarifilmin Watchmen-sarjakuvasta. Uudesta Batman vs Superman -elokuvasta voikin sanoa, että kaksi kolmasosaa siitä on miellyttävän tyyliteltyä ja kohtuullisen katsottavaa genrefilmiä.

Yksi kolmasosa taas on yhtä sietämättömän tylsää mäiskintää ja takaa-ajoa kuin missä tahansa näistä genrefilmeistä. Tuntuu kuin ohjaaja vaihtuisi sen pitkän loppumäiskinnän kohdalla, eikä edes tämän kertaluokan aiheesta (demoninen batman vs jumalallinen teräsmies) saada irti mitään erityistä siihen suureen odotusten alla olevaan gladiaattorimatsiin. Tämä on megaluokan mokaus Snyderin ennakkomaineeseen nähden - ja toisaalta taas odotusten mukaista, jos on nähnyt Man of Steel -elokuvan (2013) viimeisen puolituntisen.

Kamalinta tässä Batman vs Superman -elokuvassa on juuri se, mistä sitä on eniten  irvitty etukäteen eli näyttelijävalinnat. Aivan kuin kaikki kelvolliset näyttelijät olisi jo varattu Marvel-tuotantoihin?

Kyse ei ole vain fanikunnan makumieltymyksistä, vaan siitä, miten hahmoa käytetään näyttelijäntyössä. Jopa Tom Cruisen voi saada näyttämään oikealta näyttelijältä, jos hahmon ristiriitaisuus saa tämän hikoilemaan epävarmuudesta hahmon tilanteen lailla, kuten ensimmäisessä MI-elokuvassa.

Mutta Ben Affleck on pelkkä pateettinen möykky lihaa bat-haarniskassa, kun ei hänestä muuta puristeta. Hänen turpea leukansa törröttää esiin bat-naamarista kuin mikäkin deekun perse. Ei mikään ihme, että suurin osa elokuvasta tapahtuu niin pimeiksi lavastettuina kohtauksina, ettei niistä juuri erota kuin kyyhöttävän profiilin.

Ben Affleckin nähtyään ei katsojalla ole motivaatiota pyrkiä jonkinlaiseen elokuvan sisäiseen tunnelmaan. Mutta näitä hölmöyksiä riittää lisää:
- Henry Cavill teräsmiehenä ei olisi ihan mahdoton ikonisuuteen tähtäävä castaus, jos edes siitä siviilipuolesta otettaisiin sitten irti jotain, ristiriitaisuuttaan pohtiva puolijumala, jonka ei tarvitsisi näyttää kiiltokuvalta. Ei tule esimerkiksi kohtaustakaan, että hahmon kaksinaisuutta dramatisoitaisiin joko koomisesti tai psykologisesti, mikä sentään oli "Man of Steel" -elokuvan kantava motiivi, puhumattakaan hahmon mainiosta gay-alatekstistä.
- Jesse Eisenbergin hahmo neuroottisena lapsinerona, 2000-luvun Lex Luthorina, on epämääräinen ja tähtäämätön idealtaan, joten castauskin on tehty hippaleikkinä. Tai ehkä hahmoon on hakemalla haettu tuoreutta, tai nettiajan nivellystä Eisenbergin aiempaan superhahmoon Naama(/io)kirjan keksijänä. Mutta lopputulos on myötähävettävän yliampuva kategoriavirhe kuten vuoden 1978 lexluthoriksi kiinnitetty Gene Hackman.
- Jeremy Ironsin hahmo Bat-miehen palvelijana on genremuodollisuus, jolla haetaan yhtäläisyyksien vetämistä Michael Cainen vastaavaan brittirekisterillä tekemään suoritukseen. Hauskaa, mutta tarpeetonta.
- Gal Gadotin pistäytyminen Ihmenaisena on yhtä operettimainen väliintulo kuin jos hän esittäisi ihmebikineissään äiti Teresaa.
- Holly Hunter hyveellisenä senaattorina on toki ajateltu ja visusti näytelty hahmo, mutta saa nuo edeltävät näyttelijätyöt näyttämään vieläkin ohuemmilta kuin trikoonsa.
- Amy Adams supersankarin tyttökaverina ei saa mitään mahdollisuuksia näytellä muuta kuin lehtityötään naiviimpaa journalistia. Kyseenalainen saavutus tällaisena aikana, kun Oscar-palkintoja sataa juuri journalismikuvauksiin erikoistuneille elokuville ja kysyntä vahvoille naishahmoille on tunnustettu bisneksen kaikissa portaissa.

Kannattaako Batman v Superman -elokuva siis nähdä, saati katsoa?

Ehdottomasti. Sen kuvamaailmassa on paljon ajateltuakin, sitä samaa sarjakuvien inspiroimaa iloittelua mitä näki Snyderin "Watchmen'issä". Jo pelkästään parin minuutin mitainen 'Batmanin painajainen' -jakso on pääsiäismunan kaltainen yllätys, jossa ohjaaja Snyder ja tuottaja Christopher Nolan osoittavat, että HALUTESSAAN (so. muiden tuottajien niin salliessa) he OLISIVAT voineet tehdä supersankarifilmin samassa tyylilajissa kuin Nolanin oma Batman-trilogia, ja tehdä tsunamit fanikunnan odotushorisontille

Sitä odotellessa?
Miten olisi sarjiselokuva Alex Rossin tapaan?