Helppoa Harold Pinteriä (Ruokahissi)

Näytelmä saa olla kyllä absurdin helppo, mutta jos se on helpon absurdi, jotain on pielessä.

Draaman tyylilajina absurdi on yhtä vaikea kuin nonsense kirjallisuudessa, koska tyylin pitäisi pysyä tarkasti kokeellisen hulluttelun ja viitseliään symbolismin välissä. Tyylilajin akateeminen nimitys "absurdismi" on yhtä absurdi kuin muutkin akateemiset yritykset rajata mielikuvituksen villeintä vyöhykettä jatkumoksi tai peräti koulukunnaksi, mutta tulee paljastaneeksi olennaisen: jos näytelmästä tehdään tarkoituksella absurdiSTINEN, on tavoitteena peitellä tavoitteen hämäryyttä tai sisällön ilmeisyyttä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Pinter-sovitus "Ruokahissistä" menee sieltä toisesta äärilaidasta, helpon absurdina osoitelmana 1940-luvun englantilaiseen ja eurooppalaiseen ilmapiiriin, josta on yhtä helppo löytää kytkentöjä nykypäivän valtakäytänteisiin. "Ruokahissi" on toki uskollinen alkutekstille, mutta saa kahden palkkatappajan viimetapaamisen näyttämään enemmän Tarantinolta kuin Pinteriltä.

Ilman tulkintaa Pinterin absurdi draama näyttää tältä....

Eikä se huonokaan asia ole. Näyttelijät Halkola & Suonpää ovat hyvin habitukseltaan toisiaan täydentävä pari tämän pelkistetyn "rakkaus on murhaa" -tarinan energioihin. Rauhallisen jykevä Ben (Halkola) ja neurotisoitunut nuori Gus (Suonpää) odottavat jonkin rakennuksen kellarissa "ylhäältä" tulevaa tappokäskyä, tietämättä sen enempää tulevasta uhrista kuin auktoriteetista joka heitä käskyttää. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos on nähnyt yhdenkin vastaavan noir-elokuvan. Vihjeet edeltävistä tapahtumista ja loppuratkaisusta putkahtelevat dialogissakin soman psykologisina viitteinä: miksi Ben jäi odottamaan autoon? miksi Ben kauhistelee omituisia kuolinuutisia vaikka on itse palkkatappaja? mitä edellisellä tappokeikalla on tapahtunut uhrina olleelle naiselle?

Näytelmäesitystä seuranneessa keskustelutilaisuudessa (12.3.2016) Halkola & Suonpää kertoivat "tutkineensa" näytelmää julkaisuajankohdan kautta eli tulkinneensa hahmojaan ennen kaikkea (juutalaisen) Pinterin kommenttina holokaustille ja natsismille ja sodan aiheuttamille traumoille. Totta kyllä, nämä asetelmat ovat väistämättä mukana "Ruokahississä", samoin kuin Pinterin näytelmien marxilaisen simppeli luokka-asetelma kasvottomista vallankäyttäjistä "ylhäällä" anonyymeissä rakennuksissa.

Mutta mitä sitten jää sen ABSURDIN osuudeksi? Mikä tästä näytelmästä tekee absurdin draaman klassikon, jos draama on niin kiinni kehyksissään, että 70 minuutin esityksestä poistuu yhtä harmittomasti kuin häijyn vitsin saattelemana?

Ohjaaja Sini Moila puolustautui keskustelutilaisuudessa sillä, että hän tuli mukaan "Ruokahissin" projektiin, kun sille oli suunniteltu jo ulkoasu: vaatetus ja lavastus kiinnittivät sen jo tiettyyn ajankohtaan. Siksi näytelmän sovitus ei pyrkinyt absurdimpaan tai edes abstraktimpaan ilmaisuun.

No joo. Okei. Ostan selityksen, ja totta kai PIDIN esityksestä sinänsä ja siitä kunnioituksesta Pinterin tekstiä kohtaan, että taukokohtien tulkinnallisuudelle annettiin todella hyvin tilaa. Mutta jos absurdin näytelmän absurdius on tosiaankin kiinni tietyissä historiallisissa syntyoloissa, niin kai ne kehyksetkin ja koko pitkä Pinter-tulkintojen historia mukaan lukien pitäisi saada tuotua mukaan esitykseen? Ei kai kukaan Beckettiäkään tekisi näin helpoksi pyssytarinaksi?

...mutta tältäkin se voisi näyttää.

Muuten käy niin hupsusti, että yleisö tyytyy naureskelemaan hahmoille - kuten Jyväskylässäkin liian usein kävi - sen sijaan että alkaisi pelkäämään oman maailmansa ja tajuntansa puolesta.