Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri
Suom. Aleksi Milonoff
254 s.
Tammi, 2025
Tammen Keltainen kirjasto -sarja on Suomessa käännöskirjallisuuden arvostetuin brändi, jossa on julkaistu sadoittain maailmankirjallisuuden klassikoita, usein tuoreeltaan. Joskus sarjaan osuu kuitenkin teoksia, jotka tuntuvat olevan mukana vain siksi, että kustantamolla on kaupalliset syyt jatkaa menestyneen kirjailijan näkyvyyttä laadusta riippumatta.
Tällainen teos on kanadalaisen Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meri (alunp. 2022). Kirja on temaattista ja paikoin juonellista jatkoa Mandelin edelliselle suomennokselle Lasihotelli (2023), mutta romaanina kyse on ikävän pinnallisesta ja kirjailijan omaa imagoa makustelevasta teoksesta.
Erityisen ärsyttäväksi tällaisen napanöyhtämäisen kepeyden tekee se, että kyse on Mandelin scifi-pitoisimmasta kirjasta.
Rauhallisuuden meri kuvaa tulevaisuuden maailmaa 2200-2400 -luvuilla. Ihmiskunta on asuttanut Kuun ja kykenee avaruusmatkailuun yhtä vaivattomilla turistilennoilla kuin nykypäivän lentoliikenne. Vuosiluku voisikin olla yhtä hyvin nykypäivässä.
Kirjailija asennoituu tulevaisuuden maailmaan kuin kirjoittaisi aikuisten satua, jossa ei tarvitse miettiä, miten avaruuslennot suoritetaan tai miten Kuun heikko painovoima vaikuttaa valtavien siirtokuntien perustamiseen. Ihmiset elävät ja liikkuvat aivan kuin olisivat nykypäivän Amerikassa. Samanlainen outo kepeyden tunne vaivasi Mandelin läpimurtoromaania, tappavaa pandemiaa ennustanutta Asema 11 -romaania (2014). Hirvittävintä ei olekaan se, että 99% ihmiskunnasta menehtyy, vaan se, miten henkiinjääneet tarrautuvat kiinni muistoihin.
Rauhallisuuden meressä on aiheena iso filosofinen kysymys, miten selvittää, elämmekö itse asiassa todellisuuden simulaatiossa. Tämän selvittämiseksi on rakennettu aikakone, jolla lähetetään aika-agentteja menneisyyteen tutkimaan omituisia ajan ja paikan lait rikkovia anomalioita. Loppuselitys on tuttu jokaiselle aikamatkatarinoihin tutustuneelle, mutta tämähän ei sinänsä haittaisi, jos aikamatkailuun ideana ja psykologisena haasteena suhtauduttaisiin edes puolivakavasti. Vaan ei tämä kirjailija.
Ainoa tyylipuhdas osuus romaania on vuoden 1912 anomaliaa käsittelevä alkujakso, jossa brittiläinen nuorukainen kuljeksii läpi Kanadan päätyäkseen syrjäiselle saarelle. Tällaisia kuljeksijoita Mandel tuntuu ihailevan ja keksivän heitä varten romanttisia selityksiä, miksi kohtalo on tarkoittanut tietyt henkilöt tapaamaan ajallisesti (Rauhallisuuden meri) tai paikallisesti (Asema 11) romahtaneessa maailmassa.
Mutta edes henkilökuvina, saati kertomuksena, ei tämä uusin kirja tarjoa riittävästi ahmittavaa, saati naposteltavaa, hyvän lukuproosan ystäville.
Suomennoksesta voisi nipottaa sen verran, että kirjassa kuvailtu ”hovercraft” ei varmaankaan ole ”ilmatyynyalus”, vaan ihan scifin kliseistä lainattu lentoauto (hovercar).
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti