Hannu Rajaniemi: Varjomi
Suom. Juha Ahokas.
266 s.
2025, Gummerus
Ei hyvä mutta tavattoman taitava.
Ei lajissaan edes omaperäinen.
Silti alalajissaan häikäisevä taidonnäyte.
Onneksi en saanut tätä Hannu Rajaniemien Varjomia (2025) arvosteltavaksi, vaikka se toivelistalla olikin, vaan luin sen vasta nyt mökkikirjana. Vaikea olisi ollut siitä muodostaa mielipidettä, jonka takana seistä kriitikkona.
Mieluiten siitä puhuu ”toisaalta… ja toisaalta…” -vertailuin:
Toisaalta Varjomi on tavattoman lapsellinen, lähes disneymäisen kliseinen perhemelodraama.
Toisaalta taas henkeäsalpaavan ajankohtainen visio biohakkeroinnista.
Toisaalta se edustaa mitä tylsintä ja pinnallisinta keskiluokkaista flirttailua amerikkalaiselle hipsterikulttuurille.
Toisaalta se on eetokseltaan monisävyisempi kuin monikaan muu kyberpunkin perillinen 2000-luvulla.
Hannu Rajaniemen edellisiin kirjoihin verrattuna Varjomin rakenne, tarkoitus ja deeänaa on aivan muuta.
Spefin lavealle näyttämölle Rajaniemi tuli aikoinaan Kvanttivaras-trilogialla (2010–2014), joka oli (lähes) pelkkää kielellisestä lahjakkuudestaan huumaantuneen kirjoittajan happoscifiksi paikantuvaa sanapölytystä. En trilogiasta tykännyt alkuunkaan, etenkin kun Rajaniemen novelleista oli nähnyt, että tässä oli viimeinkin suomalaisen scifin ensimmäinen ja viimeinen valkoinen toivo. En ymmärtänyt - enkä tänäkään päivänä ymmärrä - miksi kirjailija halusi kirjoittaa sellaista tieteisfantasiaa ja -satua yhdistelevää hölyntähtipölyä.
Sitten tuli romaani Kesämaa (2018), joka oli omassa kauhufantasian alalajissaan koherentti teos, mutta jätti ihmettelemään, mihin se scifi-visionääri nyt oli kadonnut.
Vastaus saatiin 2024, kun Rajaniemen viides romaani Darkome eli Varjomi ilmestyi hänen nykyisellä kotikielellään eli englanniksi.
Varjomi on juonivetoisen tiivis teos, jossa ajattelu määrää toimintaa, kuten Oikeassa Scifissä kuuluukin ja pitäisi aina tehdä. Päähenkilö on nuori biotekniikkaan erikoistunut häkkeri, jonka perinnöllinen geenivirhe pakottaa etsimään äärimmäisiä torjuntakeinoja syöpäsairauteen, joka väistämättä puhkeaa jossain vaiheessa. Yhtäkkiä sairaus itse osoittaa vallankumouksellisen keinon parannukseen ja koko bioteknologian kumoukseen. Kirjan lopulta löytyy myös perinteinen action-kohtaus, joka on juuri niin kömpelön pakollinen lipeämä pois scifistä ja ajatteluproosasta kuin mitä myös Risto Isomäen kirjoissa. En ymmärrä miksi... mutta...
Mutta (taas) TOISAALTA: Varjomi on niin tyylipuhdas genreteos, että sen puhtauden selittää vain taiteellisista ambitioista vapautuminen ja kustantajan vahva punakynä. Tämä on tärkeä signaali genrefandomille ja sen toivoisi olevan signaali myös kotimaista scifiä väheksyville kustannustaloille: tässäpä on viimein genreteos joka jysähtää nuoriin lukijoihin kuin reagenssicocktail – ja saa heidät näkemään että elämme bio- eikä digivallankumouksen kynnyksellä.
Genrepiireissä on Varjomista puhuttava edellä mainituilla ”toisaalta... toisaalta” -etäännytyksillä ja tarkennettava teoksen arvoa vaikkapa sanomalla että teennäisessä nuorekkuudessaan ja kapinahengessään se on lähempänä Doctorowia kuin Gibsonia. Piireissä ymmärretään, että tämä on kirjalle suositus.
Näillä varauksilla:
1. Kirjailija on nykyään jenkkifinno, joka sirottelee kirjaansa suomiviitteitä yhtä kepeästi kuin rennyharlinit.
2. Kirja EI ole itsenäinen romaani vaan alku sarjaan; tätä ei kerrota mainoksissa eikä takakannessa joten genretuotteena kyse on myös PUHTAASTI kuluttajan huijaamisesta...
Tähän huijaukseen on sorruttu myös alkukielisessä teoksessa. Kriitikko Niall Harrison reagoi siihen julkaisemalla kritiikin joka sekin katkeaa kesk -
https://locusmag.com/2024/12/darkome-by-hannu-rajaniemi-review-by-niall-harrison/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti