Hanna Weselius: Pronominit (romaani?)

Hanna Weselius: Pronominit

377 s.
Wsoy, 2025






Tätähän se postmoderni kirjallisuus on pahimmillaan ja parhaimmillaan: teoksia joista voi poimia mieleisensä palat kuin konvehtirasiasta. Silti kansien sisälle saadaan mahdutettua koko nykyinen maailmantilanne.

Hanna Weseliuksen Pronomineissa maailma on loppumaisillaan. Mitään varmaa tietoa ei ole tarjolla, mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Tapahtumat on tiivistetty lentokoneeseen vailla lähtöpaikkaa ja määränpäätä. Painajaismaisen viihdyttäväksi lennon tekee se, että matkustajille esitetään tauotta katastrofit romantisoivaa Titanic-elokuvaa.

Henkilöhahmot ovat ohkaisia, mutta niin on tarkoituskin, jotta heidän mielensä vastaisi sivilisaation hapertumista. Ihmisistä on tullut ”reaktiivisia väkkäröitä”, tavarakulttuurinsa varassa eläviä olentoja, joilta ”voimakas Disney-muisto” riittää viemään voimat ja joille muoviteippi takaa ajattelun selkeyden.

Romaanin nimi tarkentaa huomion siihen, että henkilöt ovat korostetun välineellisiä. Kirja on jaettu viiteen osioon kieliopillisten pronominien mukaan, vaikka kertojanäkökulma ei noudatakaan valittuja jaottelua Minä, Tämä, He, Sinä.

En romaania lukiessa tajunnut, mitä lukijan tulisi jaottelun perusteella pitää kunkin jakson tulkinnallisena avaimena. Jonkinlaista ”minuuden” analyysiä? Vaiko sitä, miten henkilöt vaihtavat paikkaa lennolla? Kaiken lisäksi parhaiten ”Sinän” näkökulmaa vastaa kirjan viides osa, epilogi, joka on otsikoitu ”Vapaavalintaiseksi” eikä ”Sinäksi”.




Pronominit on kooste fragmentteja ja kymmeniä ihmiskohtaloita, joita yhdistää päätyminen kansien väliin kirjoittajansa pitkälle ja korkealle ajatuslennolle.

Selitys sille, miksi romaani ja maailma nyt lopussaan jakautuu pronominien mukaan, löytyy sivuilta 217–218 eräänlaisen kokoavan kertojaminän puheista. Ihmiskunnan siirtyessä tekstistä kuvakeskeisiin medioihin viestimet ovat alkaneet puhua ”meistä”, esittää kertoja. Mitä enemmän on kohkattu ”meistä”, sitä enemmän pronomineista on tullut vapaasti liiteleviä merkkejä.

Älykköproosana Pronominit on yhdistelmä hyvää proosaa ja typerryttävän laiskaa esseistiikkaa. Eräs henkilöistä pitää esimerkiksi pitkän esitelmän ämpäreistä ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä. Esseemäinen katkelma on varmaankin tarkoitettu ironiaksi kulttuurituotteisiin takertuvia katastrofiluonteita kohtaan. Mutta vastaavassa esseistisessä ironiassa Leena Krohn pääsisi yhdessä sivussa syvemmälle kuin Weselius kahdeksassa.
 

Noh, Weselius ei ole filosofi vaan valokuvataiteen lehtori. Hän rajaa proosassaan tarkasti tilanteita ja fokusoi yksityiskohtiin. Fragmenteista ei vain synny edes metaforan paksuisia kytkentöjä. Mitään lopputulemaakaan on turha odottaa, sen paremmin lennon huipentavaksi katastrofiksi kuin historian viimeisteleväksi tulkinnaksi.




Lähiten kirja tuo mieleen Don DeLillon äskettäin ilmestyneen pienoisromaanin Hiljaisuus (2020; suom. 2022). Siinäkin lentokone on ajasta irronnut pienoiskuva romahduksen partaalla liitävästä sivilisaatiosta – ja siinäkin ironisoidaan maailmanloppua tapahtuman sijaan ilmiönä, joka tuntuu olevan alituiseen aktualisoitumassa, mutta pysyttelevän loitolla keskiluokkaisen epäuskon varassa. Vastaavia, maailmojen rajat ylittäviä lentomatkojen kuvauksia tietysti löytyy spefistä loputtomiin. Weseliuksen ansio on keskittää kaikki tapahtumat koneen sisälle klaustrofobiseen putkiyhteisöön.

Mutta siinä missä esimerkiksi DeLillo antaa maailmanlopuille aina perhedraaman kehyksen, pitää Weselius henkilönsä erillään ja yksinäisinä. Epilogi palauttaa näkökulman maan tasalle, muttei ankkuroi tulkintoja.

Kirjan alkuun on painettu karttakuva matkustamosta, mikä antaa lukijalle liioiteltuja odotuksia istuinpaikan mukaan nimettyjen henkilöhahmojen linkityksistä. Mitään hypertekstiä tämä kirja ei ole lähelläkään, ja tuskin sellainen on Weseliuksen tarkoituskaan. Syytettäköön karttakuvasta postmodernistisiin temppuihin uskovaa kustantajaa.




Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025