Normatiivisin tapa osoittaa realismin tajua elokuvassa on sijoittaa sen keskiöön dementtisiä, hajoamistilassa olevia vanhuksia, joiden tila ja tilanne osoittavat käsikirjoittajan ja ohjaajan tietävän millaisessa maailmassa elämme - ja että juuri siihen nähden nuorten päähenkilöiden elämäntaju on erityisen autenttista, kun he kohtaavat samalla rohkeudella sekä vanhuksensa että upeavartaloiset rakastajansa.
Tätä samaa keskiluokkaista hymistelyä edustaa myös Mia Hansen-Løven uusin ohjaus, Kaunis aamu (2022).
Ohjaaja-käsikirjoittajan edeltävien teosten tavoin tässäkään elokuvassa ei ole tarinaa eikä juonta eikä draamaa. Ryhtiä ja rytmiä kerrontaan tuo jälleen prosessin kuvaus: edellisessä filmissä (Kohtauksia eräältä saarelta, 2021) taiteilijan käsikirjoitusprosessi Bergman-residenssissä ja tässä uudessa dementtisen isän loppusijoituspaikan etsintä toinen toistaan huonompien hoitokotien sarjassa. Päähenkilö on tällä kertaa nuorehko yksinhuoltaja Sandra (Lea Seydoux) jolla on repaleinen suhde naimisissa olevan kosmokemistin (!) kanssa. Elokuva seuraa Sandran elämää keväästä jouluun, milloin itkeskelemässä sokean isänsä vierellä, milloin hymyilemässä tai paneskelemassa kosmokemistin kanssa, milloin taluttamassa pirtsakkaa tytärtään pikkuruiseen yksinhuoltajan kaksioon.
C'est totalement vrai, huokaisi eurooppalainen asiantuntijaraati ja palkitsi tämän parhaana vuoden 2022 eurooppalaisena elokuvana.
Vaikka en erityisemmin pitänyt Kohtauksia eräältä saarelta -elokuvasta on sekin monin tavoin omaperäisempi ja rehellisempi kuin tämä kesänvaloa marraskuisiinkin kuviin tunkeva Kaunis aamu. Edes Pariisi paikkana ei elä ympäristönä vaan vastakkainasetelmina: ankeiden hoitokotien ankeat sementtimaisemat vs rakastavaisille otolliset puistikot.
Elokuvan tunnelma kantaa ja kangistelee Lea Seydoux'n jatkuvan läsnäolon varassa. Hansen-Løve ei saa hänestä irti niin paljon kuin henkilöohjaukseltaan hienossa Tämän jälkeen -elokuvassa (2016) saatiin Isabelle Huppertista. Hansen-Løve on nimenomaisesti vahvojen naishahmojen henkilökuvaaja, mutta ilmeisesti käsikirjoitus on tehty niin takuuvarmojen kompromissien varassa, ettei päähenkilön hahmoon ole saatu ohjauksessa mitään personoivaa särmää. Muissa elokuvissa runsaasti roolitöitä paiskiva Seydoux on todistanut muuntuvuutensa ja eloisuutensa, mutta Hansen-Løve haluaa esitellä hänet vain ikinuorekkaana keski-ikäisenä, jonka hiukset eivät kasva senttiäkään vuoden kierrossa.
Jotta vanhuuden kamaluus ei näyttäisi tämän elokuvan ainoalta autenttisuuden takeelta, leimatulta vähemmistöltä, on sen vastapainona aivan toisenlaista vanhuutta: elokapinan riveissä kapinoiva äiti, joka todistaa nuorekkuuttaan neljän tunnin sellireissulla. Juuri hänessä (Nicole Garcia) olisi maanläheisyyttä ja särmää mitä tällainen kiiltokuvamainen elokuva tarvitsisi, mutta hahmo jätetään ällistyttävän vähälle ja väkinäiselle käytölle, vähän kuin kyseessä olisi elokuva-akatemian edellyttämä reality-check.
Toinen pinnalliseksi jäävä hahmo on Sandran rakastaja, kosmokemisti. Mies kommentoi asemaansa kahden naisen välissä niin tutuilla kliseillä, ettei katsoja oikein tiedä mihin käsikirjoittajan piikki kohdistuu, ranskalaisiin miehiin vai hyväuskoisiin naisiin.
Kauniin aamun ainoa temaattisesti erottava motiivi on sanojen arvaamattoman iso merkitys. Sandra on simultaanitulkki joka ei luota sanoihin edes eikä varsinkaan rakastajaltaan. Hänen isänsä on ollut filosofi, mutta muut eivät tunnu tajuavan, että hän esittää edelleen filosofisia kysymyksiä dementtisen sumunsa lävitse: mitä on istuminen? onko tämä tytär? kenen huoneessa minä olen? Muiden kannalta hän on muuttunut irvikuvaksi filosofista, tosin Sandra tuntuu surevan enemmän kuin muut juuri siksi, että hän tajuaa kysymysten olevan edelleen filosofisia.
Näitä elämää suurempia semanttisia motiiveja ei tietenkään verbalisoida elokuvassa eikä niistä oteta niin paljon irti kuin romaanissa tehtäisiin. Ranskalaiset elokuvathan ovat usein romaanimaista rakennetta noudattavia ja niissä, kuten tässäkin elokuvassa, käsitellään kirjaviisauden itseisarvoa. Elokuvaksi sovittamisen myötä ne romaanimaiset motiivit vain jäävät kesäisten kuvien ja kauniiden ihmisten taustalle, ja niin tapahtuu erityisesti tässä elokuvassa.
Lopuksi on haluttu pyyhkiä pois kaikki ne vähänkin syvälliset kysymykset sukupolvien yhteisestä ajasta ja vanhusten paikasta suurperheissä. Elokuvan epilogi on ihan yhtä antiseptistä hattaraa Pariisin parhaalta turistipaikalta, joka vielä jähmetetään kaikkein söpöimmäksi kuvaksi uudesta ydinperheestä. Sellaisena Eurooppa haluaa Pariisiinsa päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti