Jos kustantamot olisivat poliittisia toimijoita, ei julkaisevalle elämäntavalle olisi reviiriä pöytälaatikkoa enempää. Se tuli mieleen katsellessa lauantaina Metson kirja(sto)messuilla pienkustantajien tuttuja rivistöjä, joiden kirjatarjonta on kuitenkin paljon moninaisempi kuin miltä ne julkaisuprofiililtaan vaikuttavat. Kiinnostavin uutinen, mitä lauantaina kuulin, oli Aviadorin ratkaisu perustaa palvelukustantamo oikean firman rinnalle, koska käsikirjoituksia tulee niin paljon tarjolle. Se kuulostaa äkkiseltään kovalta rahastukselta, mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa nykyisessä kirjakulttuurin tilanteessa on jäljellä: kaikki haluavat julkaista kirjoja mutta juuri kukaan ei halua ostaa niitä. Ei edes kirjatapahtumista, joissa sentään olisi tekijöitä itse esittelemässä teoksiaan.
Olisiko se sitten edes/enää dystooppisempi yhteiskunta, jos
1. puolueet olisivat ainoita sallittuja kustantajia,
verrattuna siihen, että
2. kirjanjulkaisu olisi ainoa sallittu tapa tehdä politiikkaa ja kirjallinen julkisuus ainoa poliittinen keskustelufoorumi?
Tai: olisiko lohdullisempaa tietää, että hyväkään kirja ei aina läpäise kustantajan seulaa, vaiko että hyvä kirja sentään aina läpäisee kustantajan seulan, mutta itse ei siihen hyvään yllä? Ja miten moinen maailma sitten enää poikkeaisi nykytilanteesta?
Juuri nyt pitäisi oma tila olla stabiili, kun kevään novellikokoelma on parhaillaan painokoneessa (tai jo sieltä tullutkin) ja syksyn tietokirja pyörähti viimeisen taittokierroksen. Mutta oikeastihan kaikki tämä julkaiseva elämäntapa on yhtä ja samaa maailman laidalta messuamista oli messut tai ei. Vähän sitä samaa kuin poliittinen elämä.
Kun Vasemmistoliitto hävisi vaalit, sen puoluetoimisto lähetti meille jäsenille kirjeen, jossa tarjottiin tilaisuutta ostaa paita, johon on ikuistettuna puheenjohtaja Li Anderssonin alatyylinen haistattelu hänen tuntemuksistaan häviäjänä.
Tätä tasoa on suomalaisen vasemmiston itsekritiikki.
Anderssonin ansiosta puoluen nimen voi nyt lyhentää V-liitoksi.
Kun jopa Keskusta ymmärtää laittaa puheenjohtajansa vaihtoon, niin Vasemmistoliitto seisoo Erehtymättömän Anderssoninsa takana kuin Pohjois-Korea tai Vatikaani ikään. Edes Demarit eivät osoita moista jääräpäistä sulkeutuneisuutta. Heidän puheenjohtajansahan kommentoi vasemmiston vaalitappiota lähtemällä Pariisiin bilettämään mussukkansa kanssa. Ikään kuin uusi geopolitinen sijaintimme olisi puristanut Pariisin yhtä lähelle kuin Tesoman tai Hervannan.
Sentään kepulit ja demarit osoittavat tietävänsä millaisessa maailmassa eletään. Niin minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti