KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Tukkateatterin "Olipa kolmannen kerran" 8.8.
- Mökillä Savossa 9.-12.8.
- Helsingissä 13.8.






tiistai 11. huhtikuuta 2023

Mariana Enríquez: Yö kuuluu meille (romaani)

 


Mariana Enríquez: Yö kuuluu meille

Suom. Sari Selander

655 s.

2022, WSOY

 

 

Jossain vaiheessa "goottilainen realismi" on hiipinyt lajityyppien joukkoon ja nyt termiä käytetään kuvailemaan uusinta argentiinalaista kauhuproosaa kuin lajileima olisi kotoisan tuttua hyllytavaraa. Mutta mikäpäs siinä, "goottilainen realismi" luonnehtii paremmin kuin "okkultistinen" tai "salaliittotarina" tätä täydellisesti omaksi maailmakseen rakennettua romaania, Mariana Enríquez'n teosta Yö kuuluu meille.

Kirjaa voisi sanoa myös kaikkien aikojen ensimmäiseksi eeppiseksi kauhuromaaniksi, jollei kirjan rakenne niin ehdoin tahdoin vastustaisi eeppistä mahtipontisuutta. Mukaan on ympätty kymmeniä sivuja jokseenkin turhalta tuntuvaa paikallishistoriaa.

Tarjolla on joka tapauksessa vuosikymmeniin parasta kirjallisuutta mitä kauhugenressä on nähty. Aivan kuin kauhu ensi kertaa täyttäisi ja ylittäisi romaaniproosan vaatimukset.

Pohjimmiltaan kyseessä on Gaspar-nimisen noitalapsen pako- ja kasvutarina keskellä diktatuurin hävittämää ja sen jäljiltä toipuvaa Argentiinaa vuosina 1981–1997. Gasparin lapsuus kerrotaan hänen isänsä näkökulmasta ja  nuoruus pojan omalta kannalta. Taustasyyt sille, miksi isä Juan sekä suojelee että vihaa lastaan selviävät vasta äidin, noitaklaaniin kuuluvan Rosarion seikkailuista 1960-luvun Lontoossa ja Argentiinassa.

Noitien verisukulaisuus ei estä klaania tappamasta tai orjuuttamasta kapinoivaa jälkeläistä. Sekä Juan että Gaspar ovat meedioita, harvinaisia lahjakkuuksia, joita noidat tarvitsevat avatakseen yhteyden tuonpuoleiseen ja "Pimeydeksi" sanottuun demoniseen olentoon. Myös Rosarion ristiriitaisuutta kapinoivana klaanilaisena käsitellään perinpohjaisesti. Hän on sekä alkuperäiskansan edustaja että antropologi. Pyrkiessään vapauttamaan poikansa sukuperinnöstä hän joutuu pyyhkimään pois osan historiaansa.

Vaimonsa kuolemasta traumatisoitunut Juan haluaisi päästä eroon noitien salaseurasta ja suojella Gasparia joutumasta seuran apuvälineeksi. Ylpeänä omista voimistaan Juan ei voi kuitenkaan  olla halveksimatta Gasparia, koska näkee tässä tavallisen heikon ihmislapsen. Hänen on pakko päättää, antaako Gasparin kehittyä meediona ja miten selittää pojalle taitoon kuuluvan tuskat ja kauhut.

Juan ja Gaspar ovat poikkeuksellisen hyytäviä hahmoja kauhugenrenkin puitteissa. Okkulttisiin tarkoituksiin pahoinpidellyt ihmisuhrit ovat Juanille kiinnostavia vain välineinä. Hän käyttää huvittuneen alentuvasti hyväkseen sekä nais- että miespuolisia rakastajiaan. Gasparista voisi kuitenkin kehittyä tasapainoisempi ja inhimillisempi meedio.

Mariana Enríquez rakentaa erittäin sujuvasti kuvailuina etenevää kerrontaa, jossa vanha kansanperinne limittyy saumattomasti diktatuurin hirmutekoihin ja modernin kauhufantasian ihmiskuvaukseen. Määritelmä "goottilaisesta realismista" tarkoittaa sitä, että identiteetit revitään kirjaimellisesti palasiksi.

Anatomisen tarkat kuvaukset kärsimyksestä ovat ikävän tuttuja kidutuspornoksi sanotuista kauhufilmeistä, mutta Enríquez'n kerronnassa ihmisten järkkyminen ja vammautuminen ovat luonteva osa vääristyneitä elinympäristöjä. Ansaksi tehty kummitustalo ja kaupungin ruutukaavaa sekoittavat suojausloitsut ovat osa poliittisesti pirstoutunutta mielenmaisemaa.

Tarina pakottaa lukijan arvioimaan ja arvostamaan sen omaehtoista koristeellista kauneutta. Teatraaliset uhriorgiat ja latinolainen kuolemankultti on yhdistetty eroottiseksi kiihkoksi kasvavaan magiaan, jossa pitkät paksut tekstikappaleet upottavat elokuvamaiset kliseet huoliteltuun tapahtumien kuvaukseen.

Sotilasdiktatuurin kymmenettuhannet uhrit alkavat tuntua demoninpyydystäjiin verrattuna paljon karmeammilta juuri siksi, että kadonneita koskevat muistot muodostavat kokonaisen alitajunnan läpäisemättömän kerroksen. Kauhuviihteessä on usein horjahdettu eksploitaation puolelle sovellettaessa todellisen sotaterrorin, kansanmurhan ja luokkasorron historiaa yliluonnolliseen, mutta Enríquez'n proosassa valikoitu historia ei tunnu kertaakaan ylilyönneiltä.

Yö kuuluu meille -kirjan kansainvälisen menestyksen myötä Mariana Enríquez'lle on tietysti soviteltu "kauhun kuningattaren" titteliä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hän tyytyisi rakentamaan vain kauhuperinteen tai argentiinalaisen historian päälle.

Jos kerran vuosisadassa lukee kauhukertomuksia niin tämä on se teos, jonka avaamalla ymmärtää miten kansainvälistä ja moniaineksista kauhugenrestä on tullut, ja ettei ole suinkaan sattumaa, että teos on saatu suomeksikin. Massiivisen kirjan suomentaja Sari Selander palkittiinkin jo Enríquez'n novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät (2016; 2021) kääntämisestä.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2023

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti