KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- helmikuussa hiihtolomaillaan Savossa ja Virossa
- 13.3. käyn teatterissa Helsingissä
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 18. huhtikuuta 2023

Aftersun (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan tavallista mutta henkeäsalpaavan taitavasti tehtyä: kahden ihmisen henkilökuvaus viikon lomamatkalta.

Menin katsomaan Aftersunin (2022) ihan vain siksi, että se oli valittu viime vuoden parhaaksi elokuvaksi S&S-lehden äänestyksessä. Oletin voitton johtuvan kotikenttäedusta eli vahvasta brittipitoisuudesta. En tiennyt elokuvasta muuta kuin että englantilainen isä ja tytär lähtevät siinä lomamatkalle Turkkiin. 

Mutta yhtään en kiistä, etteikö kyseessä olisi 'vaikuttavin' ja tunnepitoisin filmi mitä olen vuosiin nähnyt, ja sikäli ainutlaatuisinta mitä kehnosta filmivuodesta 2022 jää  perinnöksi.

Aftersun ei edusta brittiläistä tiskirättinaturalismia eikä edes nyyhkyrealismia. Se vihjaa isän hajoavan psyyken ja 11-vuotiaan tyttären rakentuvan psyyken yrityksiin ymmärtää toisiaan sellaisessa poikkeuksellisessa välitilassa, missä eletään täysin sen varassa minkä ikäisiä ollaan ja minkä ikäisiä HALUTTAISIIN vielä/jo olla sen perusteella, mitä elämässä on enää/edelleen kokematta. Lomalla.


Mitä vähemmän Aftersunin kahdesta päähenkilöstä tietää sen enemmän se antaa tulkintatilaa. Naureksin teatterista lähtiessä, kun kuuntelin senioriyleisön sosiaalis-eettisiä tulkintoja ("Siinä oli varmaan ollut jotain huumeidenkäyttöä taustalla..."), koska ne eivät mitenkään liittyneet siihen MIELTEN ja LUONTEIDEN tutkimiseen, mikä tässä elokuvassa on olennaista. 

Vasta kotona luin wikipediasta Aftersunin juonikuvausta ja tajusin, että olin ymmärtänyt väärin kohtausten väliin leikkautuvat, sykkivinä strobo-kuvina toteutetut tanssikohtaukset. Eivät ne ilmeisesti olleetkaan muistoja. 

Mutta yhtä hyvin voi sanoa, ettei vääriä tulkintoja ole, kun juonikuvaus yrittää selittää vain sen mitä VÄHINTÄÄNKIN nähdään. Omasta mielestäni wikipedian juonikuvauksessa selitetään filmin viimeinen kuva pöyristyttävästi pieleen. Ei kyse ole lainkaan enää juonesta, väitän.

Eikä juonikuvaus voi alkuunkaan tehdä tiettäväksi, miten keskeinen tietty elokuvallinen motiivi saattaa olla tarinankin kannalta, kuten Aftersunissa kehollista epämukavuutta käsittelevät tilanteet: tyttären ironinen asema vesipallossa ja biljardipöydässä, isän kömpelöhköt tai chi -harjoitteet, ja tietysti toistuva aurinkovoiteen hierominen kuin kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus saada kosketus läheiseen ja samalla naamioida tämä, lopulta jopa historiallisen saven käyttäminen samaan tarkoitukseen!

 

Pienet visuaaliset viitteet ovat toissijaisia siihen nähden, että tällainen elokuva loistaa näyttelijöidensä ansiosta. 11-vuotiasta esittävä lapsinäyttelijäkin (Frankie Corio) on luonteva juuri niissä rajoissa, joissa hänen ei tarvitse olla sellainen pikkuaikuinen eli "valloittava persoonallisuus" jollainen hänestä olisi tehty Hollywood-versiossa.

Tarinahan on sinänsä universaalin tuttu: yhden viikon aikana isän ja tyttären suhde muuttuu niin että tytär huolehtiikin isästään. Draamallinen erityisyys on isän erityisyydessä. Isää esittävä 27-vuotias Paul Mescal huokuu samanlaista epämukavaa itsetuhoisuutta ja passiivis-aggressiivista hurmaavuutta kuin vanhempi kollegansa Tom Burke: heidän tyyppihahmojensa minuus on helposti hallittavaa pintaa mutta heistä voi aavistaa, ettei mitään ole pinnan alla. Tytär ei tätä tiedosta muussa merkityksessä kuin että isässä on jotain karismaa, jota isän pitäisi tuoda esille.

Aftersunissa ihmisen egopinnan toistuvaa hieromista ja hankaamista käsitellään elokuvan nimeen sisältyvällä metaforalla aurinkorasvasta: ollaan paljaina kuten aurinkolomaan kuuluu, mutta varaudutaan samalla elämättömyyteen aurinkoviikon jälkeen. Muutenkin pinnan/syvyyden metafora toistuu niissä tilanteissa, jotka lomanviettoon sopivat. Yksi tarkoituksella kesken jäävistä kohtauksista on se, jossa katsoja jätetään epävarmaksi, miksi isä ei sukella mereen vajoavien sukelluslasien perään...




Toki elokuvassa on myös nostalgian nostalgisointia: lomareissu tehdään aikakautena ennen diginarsismia; aikana jolloin ihmiset vielä oikeasti huomasivat toisensa ja saattoivat ihastella ensimmäisten pienten handycamien tuottamaa välitöntä muistoa. Rakeiset videokuvavälikkeet ovatkin oikeastaan ainoat visuaaliset kliseet tässä muuten ympäristöään (merenrantahotelli, paljon sinistä taivasta, paljon sinistä merta) omintakeisesti valikoivassa ja erittäin sujuvasti sataminuuttisensa täyttävässä elokuvassa. 

Ja sitten, kun se isoin kerronnallinen leikkaus tulee jossain tunnin kohdalla, on katsoja niin äkkiä äkkisyvässä päädyssä seuraamiensa henkilöiden elämässä, etten moista yllätystä muista kokeneeni ehkäpä koskaan yhdessäkään henkilödraamassa. 

Tuohon leikkauskohtaan saakka välittömät vertailukohteet hitaahkon realistiselle henkilökuvaukselle ovat olleet Lynne Ramseyn tai Joanne Hoggin elokuvat, mutta äkkiä ollaankin ihan ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wellsin omassa tarkoin tuntemassa maailmassa. Leikkaus näyttää yksinkertaisen nerokkaalta, koska se on niin ehdoton ja toistuu (edeltävää selittävästi) hitaammin elokuvan lopussa. Melkoinen suoritus esikoisfilmiltä.

Jälkikäteen voin vain kiitellä S&S-lehteä, että sen ansiosta poikkesin katsomaan tämän elokuvan. Niagarassa on nyt huhti-toukokuussa niin paljon uusia ensi-iltoja, että parhaatkin filmit saavat vain muutaman esityskerran.

Suosituksena Aftersunin valitsemiseen "edes yksi elokuva vuodessa" -tapaukseksi voinee lisätä sen, että  vaativan isäroolin Paul Mescal on kuulemma tuttu tv-katsojille Normaaleja ihmisiä -sarjasta (2020). Näkyypä hän kahlailleen erinomaisessa lomarantadraamassa aiemminkin, nimittäin Maggie Gyllenhaalin The Lost Daughter -elokuvan (2021) pienessä roolissa.


1 kommentti:

  1. Mietin heti elokuvan jälkeen, että pitäisikö käydä katsomassa se uudestaan, että jäikö jotain kuitenkin näkemättä. Pelkäsin, että elokuvassa tapahtuu jotain kamalaa, mutta sitten mietin, että sehän on kielletty alle seitsemän vuotiailta, joten voin rentoutua. Tuntui hienolta, ettei asioita selitetty liikaa, tai ei oikein ollenkaan, vaan katsoja joutui keräämään pieniä vihjeitä koko ajan.

    VastaaPoista