Saksa: Quedlinburg-Hannover

Aito ylevä on harvinaista, koska sen edellytys on, että keinotekoisen, luonnollisen ja yliluonnollisen mittasuhteet hämärtyvät. Siihen Harz-vuorten rakenne on omiaan, koska jotkut kivimuodostelmista näyttävät rakennetuilta. Sittemmin DDR on tuonut maallistavan lisäarvon tälle raunioromantiikalle, ihan siksikin, että Saksojen raja kulki täällä vuorijonoa ja osavaltiorajaa noudatellen. Vain modernia raunioromantiikkaa ei Quedlinburgin kaupungissa kukaan kehtaa mainostaa, paitsi taiteen siivellä, kuten teatterissa, missä ihme kyllä pyörii jopa Mein Kampf näytelmänä. 

 

Saara tarkastelee raunioromantiikkaa

Keskellä kaupunkia on raunioromantiikalle omistettu, feeniksin logolla varustettu ravintola. Vanhojen seinien väliin on viritetty kolme kerrosta ravintolaa ilman kattoa, vessoja ja korttipäätteitä. Istuimme siellä tänään paikalliskaljalla, sillä välin kun lapsi kierteli tekemässä katuvideota kaupungista.

Saksan junien täsmällisyyteen luottaen on helppoa ajoittaa siirtymä asemalle, mutta lipunosto on hölmömpää arpapeliä kuin edes Suomessa. Automaatilta saimme paikallisliput Magdeburgiin 20€/hklö, mutta Hannoverin IC-junaan olisivat liput maksaneet tuplasti sen. Lippukassa kuitenkin selitti, että hän voi myydä 10€:n online-liput per henki, kunhan annan yhteystiedot kuten nettiostoksissa. Näin säästimme 90€. Missäänhän DB:n sivuilla ei tätä halvennusta kerrota tai mainosteta, ainakaan niin että turisti sen huomaisi.

Tänään ei ollut yhtä kylmä kuin eilen, pakkasen sijalla kosteus, sumukerroksesta leikkautuivat näkyviin tuulivoimaloiden roottorit. Onneksemme IC-juna Magdeburgista Hannoveriin oli vain puolillaan, joten paikkaliputtakin matkusti mukavasti. Lähtö oli muutaman minuutin myöhässä, koska Bundespolizei blaa blaa jotain, sanoi kuulutus. Kansainvälisen tilanteen kiristyminen kai sitten pitää huomioida jotenkin asemilta lähdöissä. Lippuja ei kukaan tarkistanut. Niin päästiin Hannoveriin.

Hannover on Saksa nurin nähtynä

 

Harmaa sää tuo edustavasti esille Hannoverin rumuuden. Kaupungin julkisivun puolella ihmismassat ovat isommat kuin edes Berliinissä asemien edessä,  pro-Israel ja pro-Palestiina uhittelevat toisilleen, mutta niitä on vain muutama tähän aikaan illasta. Asema sisältä on hyvinkin moderni ja siisti, vain matkalaisten määrä tekee siitä kovan ja karun. Takapihan puolella on jälleen vain sementin sävyjä ja massiivisia elottomia liikennerakennelmia. 

Onneksi hotellimme Flora sijaitsee asemalta parin korttelin päässä puiston läheisyydessä. Ei mikään nimensä veroinen kukkanen sekään, mutta tänne Saksan risteyskohtaan olemme tulleet lähteäksemme eri suuntiin, Saara kohti Frankwurstin makkaramessuja ja minä lapsen kanssa maitse kohti Suomea.

Saksa: Quedlinburg-Thale

 

Kirkas päivänkoitto ja pakkasta, torille oli ilmaantunut hevosmakkaran ja muiden paikallisherkkujen kojuja, katselimme niitä kuohuviiniaamiaisen ylitse. Hyvän sään salliessa ulkoilutimme digilaitteita Thalessa, Harz-vuorten kupeessa. Ihan nyppylöitä vuoret eivät olleetkaan. Ne nousivat rivistönä äkisti tasangon laidasta. Kun kurki-  tai hanhiparvi vaappui vuoria kohti, parvi jäi kiertelemään Thalen ylle ja ihmettelemään mistä este ilmaantui. Ei tietenkään kaikki parvet. 

Me suoritimme vuoriosuuden 2.5 tunnissa ajamalla hissillä ylös, syömällä pikaruokaa piknikpöydässä ja kävelemällä alas sinistä reittiä, koska punainen reitti oli täysin suljettu isojen rakennustöiden vuoksi. Ylös luonnonsuojelualueelle saksalaiset rakentavat disneymäistä elämyspuistoa noita-aiheella. Saksalainen mauttomuus vetää vertoja naapurikansojen kulttuuribrändäykselle. Puuttuu vain Goethe-action-figu ja Heine-runotyyny.

Matkailijoita riitti tällaiseenkin aikaan vuodesta, lähes kaikki saksalaisia, täälläkin kun ovat syyslomat (kaksi viikkoa!) meneillään joissakin osavaltioissa. Varsinaiset vaellusreitit vasta alkavat Thalesta, kymmeniä kilometrejä villiin maastoon. Vaihtoehtona olisi myös vuorten kupeilla kulkeva hidas höyryjuna, joka veisi korkeimmalle paikalle Brockeniin, mutta eestaas-junailuun se päivä kuluisikin.

Quedlinburgin turistiveroa vastaan saimme ilmaiset bussiliput lähialueelle. Menimme niillä Thaleen, mutta paluuvuoro oli niin myöhässä, että oli tultava junalla takaisin. Päivällinen "mitnehmen" sushipaikasta. Englanniksi on ihan turha yrittää kysyä mitään, sillä palvelupisteilläkin kuten juna-asemalla ihmiset vastaavat saksaksi. Vähän se hämmästyttää. Vain hotelliamme näyttelijäkarismalla pyörittävä isäntä osaa niin sujuvasti englantia, että kerroin hänelle käyneemme aamulla "theilissä".

Kello viideltä alkaa tulla jo hämärä ja seitsemään mennessä on pimeä. S & A lähtivät sushi-päivälliseltä vielä tutkimaan katedraalia, minä täydentämään jääkaappiin olutta ja katselemaan uutisia. Eilen illalla näkyy olleen pro-Palestiina miekkari Brandenburg-portilla, mutta eniten Saksan parlamenttia puhuttaa vuoden 2024 kannabis-laki. Sen verran ymmärrän uutisten alateksteistä.

Saksa: Berliini-Quedlinburg

Ihmeen paljon Berliiniin riittää turisteja, suomalaisia syyslomalaisiakin näkee täällä. Jos vaihtoehtona olisi kultturelleja kutkuttava Lontoo tai tyylitietoisen somearvoa nostattava Pariisi, niin miksi kukaan tulee Berliiniin, jossa ei ole mitään lisäarvoa perusturistille? 

Ostalgialle täällä keksitään uusia muotoja, kuten kaupunkikierros aidoilla trabanteilla, mutta kokonaisuutena kaupunki on edelleen niin iso ja jakautunut, että missään ei tunne olevansa erityisesti Berliinissä, verrattuna noihin muihin kulttuuriturismin mekkoihin. Tai voihan tämä olla turistin kannalta rentoutuneempi ilmapiiriltään verrattuna brexitin ja keltaliivien järisyttämiin kilpailijoihin.

S & A lähtivät reippaasti suoraan aamiaiselta tutkimaan muurigalleriaa idempänä, minua ei hyytävä syysaamu houkuttele. Hotellihuoneen tv-ruutu on niin valtava, että se on ikkunan sijaan parveke maailmaan. 

Tuntuu kuin olisi ollut jo viikkoja matkalla vaikka vain kuusi päivää. Työhuolet eivät seuraa perässä, kun töitä ei ole, aika murenee päivien sijaan tunneiksi. 

Aiemmin olin freelance-toimittaja ja freelance-tutkija, nyt olen vain free-free vailla apurahoja ja keikkatöitä. Aiemmin edes kirjamessut rytmittivät syksyä, nyt Tampereen kirja"festarit" osoittavat taas yhden kirjavuoden lähestyvän loppuaan. Aiemmin elin kirjoista, nyt elän kirjoille. Muistelmien maksimikooksi olen asettanut sata sivua, se täyttyy nopeasti jopa "tunnustan pelänneeni" -näkökulmalla. Samaan aikaan toisaalla: Avaimen blogissa näkyy ilmestyneen juttuni tietokirjailijan iloista ja turhautumisista.

Juuri ennen matkaan lähtöä allekirjoitin Oppianin kanssa sopimuksen seuraavasta, ensi syksyyn osuttuvasta leffakirjasta. Kiitos kiitos kiitos Oppianille, että se pitää pääni kääntyneenä tulevaan jopa täällä Itä-Berliinin portaalilla.

*

 

 

Ja sitten jotain aivan muuta: Quedlinburg. Satukirjamaisen sööttinä suojeltu kaupunki on täydellinen vastakohta tehokkaan suureelliselle Berliinille. Quedlinburg on niin syrjässä kaikesta, että ihmettelen miten tänne ulkomaiset turistit osaavat osua. Aivan samanlainen turisteille kiillotettu historiansiivu tämä on kuin Rothenburg, jossa kävimme edellisellä Saksan reissulla 2019, mutta tähän aikaan vuodesta rauhallisempi.

Hotellimme on sekin vastakohta viimeöiselle. Tämä on hirsilinnoitusta muistuttava viisisataavuotias majatalo raatihuoneen vieressä, entinen nahkurikillan rakennus. Silti yöpymisen hinta on neljän tähden interiööreillä sama kuin Itä-Berliinissä ilmastoimattomassa huoneessa. Täällä tutkimme keskiajan jälkiä maisemassa Saaran toiveesta.

Teimme matkaa tänne Berliinistä yli neljä tuntia, mukaan lukien tunnin lounastauko Magdeburgissa. Junaliput koko perheelle maksoivat yhteensä 49€, se tuntuu olevan täällä minimihinta kaikelle matkailulle, tosin unohdimme automaatilla, että lapsimatkaajan ikäraja olisi ollut 14v. Matka oli pohjanmaalaisen näköistä lakeutta peltoineen, mutta isompaa ja rehevämpää, ja haikaroita ja haukkoja maiseman yllä mannermaisittain. 

Säästä riippuen menemme huomenna maastoon tai museoihin. Harz-vuorten likeisyys on edelleen arvoitus. Ehkä näin littanassa maisemassa jokainen nyppyläkin on vuori. Kun kulttuurimaisema on ainakin 800 vuotta syvä eivät perinteiset kolmiulotteisuuden lait päde.

Saksa: Berliini 16.10.

 

Edelleen jäinen tuuli, joten lähden hotellista vasta kun on pakko. Tiergarten näyttää hiljaiselta, paitsi lähellä Reichstagia on iso nälkälakkomiekkari, ei poliiseja vaan useita ambulansseja. Helppohan Berliini tosiaan on keskisiltä osiltaan, koska niin turistipitoinen eli niin opastettu ja museoitu. DDR-museokaupasta ostaisin Marx-paidan elleivät koot olisi liian pieniä. Revin sitä metaforaa.

 

Unter den Linden käy tänään tutuksi. Kävelen sen ensin itään Alexanderplatzille, missä treffaan Saaran ja lapsen, jotka tulevat suoraan lennolta. Viemme tavarat läheiseen hotelliin ja kävelemme sitten pääkatua länteen, käymme Brandenburg-portilla ja sitten Check-Point Charliella. 

Metrolla paluumatka vie muutaman minuutin, Friedrichstrassen alla kulkeva linja näyttää niin uudelta kuin olisi valmistunut eilen.

Edellisestä Berliinin käynnistä ei palaudu mieleen muuta tuttua kuin ihmisten ristikkäinen liike A-platzilla. Vain punkkarit puuttuvat.

 

Saksa: Düsseldorf-Berliini

Muistomerkki Düsseldorfiin kadonneille turisteille

Sunnuntaiaamu Düsseldorfissa oli järjettömän kylmä ja kostea. ICE-juna Berliiniin kello 9:51 tuntui tuulisten katujen jälkeen ylelliseltä kuten viime yön tardismainen hotelli, jossa aamiaista myöten kaikki oli isompaa ja elegantimpaa kuin miltä harmaa elementtijulkisivu näytti. Juna oli aluksi jopa ajallaan, perillä Berliinissä vain vartin myöhässä, mutta taas aivan täynnä matkustajia, huolimatta siitä miten tiheään vuoroja kulkee D-dorfin ja Berliinin väliä. Satunnaiset äijäporukat juovat junissa ja asemilla omia kaljojaan välittämättä muista ja meteli on välillä melkoinen.

 
Toki jos olisi luonteeltaan oikea matkailija eikä suorittava turisti niin olisi hankkinut DB:n Deutschland-lipun (49€)  jolla saisi kulkea kuukauden ilmaiseksi kaikissa paikallisjunissa ja DB:n monilla bussilinjoilla. Maakohtaiset, päivien määrässä valitut IR-liput taas olisivat olleet hieman kalliimpia kuin mitä sain etukäteen halvimpia vuoroja DB:n sivuilta valitsemalla.

Berliinin uusi pääasema on tehty häikäisemään matkustajat. Silti kaupunki tuntuu välittömästi mukavammalta ja helpommalta kuin edelliset. Tämä Tiergartenin pohjoispuolelle jäävä alue on hyvinkin puistopitoista ja matalaa asuinaluetta. 

Hotelli Rossi erottuu alueesta taiteellisena lootana, jonka teräs&puu-ulkokuori on koristeltu jykevillä kankailla. Sisältäkin pinnat ovat niin 70-lukulaista retroilua, sisäkatto käsittelemätöntä sementtiä, että rumuudessaan se on tahattoman somaa kuin olisi äkkiä Fassbinderin elokuvassa vaelluskengät jalassa.

Ukrainan ja Israelin sodat on ollut tällä matkalla helppo unohtaa, vasta täällä hotellin telkasta näkyvät BBC ja CNN. Kadulle palattua kaupunki ja maailma tuntuvat taas siltä kuin kaikki olisivat lomailemassa. Ihmisiä on paljon liikkeellä sunnuntaipaarustelun näköisesti. 

Kävelen hyvän matkaa koilliseen Invalidenstrassea joka tuntuu olevan museo- ja hotellikatu. Ensimmäisessä pitseriassa ei silti ole ketään asiakkaita lisäkseni. Junassa googlailin lähintä leffateatteria ja OV-tägillä varustettuja leffoja, mutta pitsan jälkeen en muuta kaipaa kuin takaisin hotelliin pois pohjoistuulesta.

Huomiseen saa jäädä turistimaisempi kierros, edes luettavaa olisi löydettävä, mutta scifiin ja lautapeleihin erikoistuneet kaupat ovat tietysti kaukana sivukaupungilla. Edellisestä reissustani Berliiniin on 20 vuotta, samoin kuin Saaralla, mikä sekin osoittaa kuinka samaa sukupolvea olemme. Huomenna me tapaamme Alexanderplatzilla.

Saksa: Braubach-Koblenz-Düsseldorf

Yöllä satoi niin kohisemalla, että saattoi kuvitella kukkulan talon takana muuttuneen putoukseksi. Tällaisena viileänä aamuna haluaisi jäädä vain paikoilleen, viereinen tiekin hiljennyt viikonlopuksi. Kesä on jälleen ohi, tuulee pohjoisesta.

Aamiaisella oli paikalla talon emäntä, muita vieraita ei enää ollut kuin minä. Emäntä kertoi, että koronan jäljiltä turismi ei ole vieläkään palautunut Reinin varteen, ja sen vuoksi moni liike sulkenut Braubachissa. Vähätkin turistit jäävät ennemmin Koblenziin. Juuri niin hiljaiselta ja kuolleelta kylä tosiaan näyttää; tosin kaupunkihan tämä virallisesti on. Hiljeneminen vaikuttaa ketjureaktiona, selitti emäntä: Braubachissa ei ole tarpeeksi osa-aikatöitä joten sellaisia tekevät muuttavat toisaalle eikä hän löydä siivoojia. Hän itse oli iästä ja eläkkeestä huolimatta varsinaisessa työssä sairaalassa, koska sai siten paljon paremmat terveyspalvelut. Niukkaa aamiasensyöntiäni hän katseli arvostellen ja käski ottaa sämpylöitä evääksi. En jaksanut.

Lähdin 10:53-junalla Ehrenbreitsteiniin, Koblenzin itärannalle. Opettelin lausumaan nimeä mutta lukiosaksalla edes sen osat eivät pysyneet mielessä: Ehren-Breit-Stein. Silta Reinin ylitse oli työmaana ja bussilla olisi pitänyt jatkaa keskustaan, mutta minä olin tarkoituksella itärannalla Rein-museon takia. Museon aukeamista odotellessa kiipesin kukkulalle, 500 m ylämäkeen Rheinsteig-polkua ja olin aivan poikki. Kukkulalla on tolkuttoman iso linnoitus, siis festung eikä schloss, jossa olisi paljon lisää historiaa, museota ja näyttelyitä, sekä kaupunkiin Reinin yli kantava vuoristohissi. Mutta minä köpöttelin takaisin alas, kuuntelin äänikirjaa ja kiroilin kehnoa kuntoa.

Rein-museosta turistien nettikommentit olivat harmitelleet, ettei siellä ole paljoakaan nähtävää ja kaikki saksaksi, vaan tunti siellä silti vierähti. Kassa oli hyvin vanha herrasmies joka puhui vain saksaa, naureksi monet kerrat Finlandiaa ja antoi lipun 2e alennuksella pressikortin näytettyäni. Museossa oli valtava määrä pienoismalleja eri vuosisatojen laivoista, proomuista, losseista, kylistä. Jo 1816 oli Reinillä seilannut ensimmäinen höyryalus, aiemmin kuin mitä olin lukenut, ja tämän juurikin halusin tietää. Hienoimmat valokuvat näyttivät jäämassojen murskaamia laivoja.

Koko aikana museoon ei tullut muita kävijöitä. Eipä juuri ketään liikkunut jalkaisin koko Reinin itärannalla, autoja vain loputtomasti.

 

Koblenz ja Rein

 

Onnekseni osuin paikalliselle förille (2.5€) juuri oikeaan aikaan ja pääsin kaupungin puolelle jokea, missä turisteja käveli virtanaan pitkin leveää rantakäytävää. Kaikki kuulostivat saksalaisilta. Oma moodi muuttui aina sen mukaan, oliko aurinko esillä vai sadetta lupailevassa pilvessä. Keskustaan pääasemalle piti kävellä vielä kaksi kilometriä. Lounas taas aseman kiinalaisessa, tällaista railauksen tapaista tämä matkailu on kun joka päivälle on jokin siirtymä eikä oikein tiedä missä kuluttaisi aikaa ja miten lähelle junan lähtöä. Viisainta olisi tehdä kaikki siirtymät heti aamusta, kuten huomenna Berliiniin.

Kello viiden jälkeen tuli jo oikeasti kylmä, ja juna oli tietysti myöhässä puoli tuntia, kuten super-nopeat ICE-junat supervarmasti ovat. Ja nyt juna oli aivan täynnä, minkä lisäksi ratatöiden takia juna jätti kolme asemaa väliin, mukaan lukien Kölnin pääaseman, mikä varmasti nauratti Kölniin meneviä. Nettiyhteys onneksi toimi, sieltä sai lukea juuri tänään (!) Guardianissa julkaistun jutun DB:n kaaoksen syistä:
https://www.theguardian.com/business/2023/oct/14/its-the-same-daily-misery-germanys-terrible-trains-are-no-joke-for-a-nation-built-on-efficiency

 

Düsseldorfissa kahdeksan aikoihin on jo täysin pimeää, ja uutta hotellia sivukadulta etsiessä aina hieman pelottavaa, Saksassa kun kaupunkien kadut ovat (aina olleet) niin pimeitä kuin kaikki energia olisi käytetty päivällä tehtaisiin, eikä lauantai-illan juna-asema ole sekään edustava portaali cityyn. Hotelli Sir & Lady Astor on kuitenkin sisältä nimensä veroinen, huoneessa seinät tummaa lilaa ja isot vanhat huonekalut, oma parveke, lasikuvun alla pala omenaleivosta tervehdykseksi.

Tänne linnoittaudun odottamaan aamua! Matkakirjana on ollut tähän saakka Emily Teshin avaruusooppera Some Desparate Glory. Kirja on osoittautunut lapselliseksi ja kaavamaiseksi kuin queer-tiedostavat ya-tarinat vain pahimmillaan ovat, spefi-elementit päälle liimattuina ilman yritystä maailmanrakennukseen, jne. Mutta seikkailupitoisena sitä lukee, jotta ei tabletilta pilaisi silmiään e-kirjoilla. Lähtiessä ostetusta S&S:sta olen lukenut jokaisen jutun. Englanninkielisiä pokkareita on niukasti näkynyt kirjakaupoissa, joissa olisi kyllä saksaksi isot valikoimat kirjoja, ja harrastaja/aikakauslehtiä tolkuttomasti erilaisia; Guardian Weeklyn olisi saanut niin tuoreena, että päivää ennen virallista ilmestymistään. Äänikirja on silti se joka parhaiten palvelee jokaisessa ympäristössä, etenkin yöllä unta yrittäessä.

Saksa: Braubach-Goarshausen 13.10.

Düsseldorfissa hotelli Bismarck oli varsinainen saksalainen puhvetti: tunkkainen lemu natisevine lattioineen kuin yhden tähden tuntihotellissa ja portieeri tylyn toteava kuin kahden tähden motellissa, mutta sänky iso ja talo hiljainen kuin kolmen tähden hotellissa, ja aamiaissalonki olisi saanut neljä tähteä, kun bonuksena tuore numero NY Timesia. 

Täällä Braubachissa on turisteja vain muutama, mutta me erotumme koska kylä on muuten niin hiljainen. Kaikki eeppinen, elämän levyinen tapahtuu virralla.

"Vaatimattomat maisemat", sanoi Soikkeli

Tässä gästhausissa on vain muutama huone ja iso parkkipiha, uutukaiselta tuntuvaa taloa pitää mukava pariskunta, kalusteet kylppäreineen näyttävät siltä että ne on juuri ostettu Ikeasta. Tänään aamiaisella oli lisäkseni vain ikäiseni opettajapariskunta Oregonin rannikkoyliopistosta, kokeilin oitis tunnistavatko BH Rogersia (eivät). He olivat patikoimassa Reinin varren vaelluseittiä, keskimäärin 20 km päivämatkoja, kymmenen kilon reput selässään. Koko Rheinsteig-reitti on 320 km, minkä lisäksi maasto täällä on jatkuvaa nousua ja laskua, esimerkiksi eilen olivat joutuneet jopa kiipeämään köysillä ("It was a bit scary"). Reitti on merkitty maastoon, mutta siltä voi eksyä ilman (netti)karttaa.

Oregonin vaeltajat aikoivat jatkaa vielä kolme päivää ylävirtaan ja sitten siirtyä junalla Schwarzwaldin kohdalle jatkaen siellä kolme päivää. Useimmat muut kuulemma vaeltavat alavirtaan. Minäkin kulkisin ylävirtaan, mutten kyllä jaksaisi tuntiakaan heidän vauhdissaan.

Braubachin linnakukkulalle kiipeäminen oli tänään minulle urheilusuoritus, mutta pitihän se nähdä, nimikkolinna eli Marksburg, joka on museoiduin näistä Reinin varren 40 linnasta. Kuin kurituksena meni tunti opaskierroksella, joka pelkästään saksaksi. En arvannut, että joissakin paikoin onkin vielä high season, joten linnalla olisi kyllä ollut opastus englanniksi iltapäivällä.

Alas tultua hetken levähdys takaisin motellissa, päivästä tuli tosiaan helteinen, vaikka enimmäkseen pilvistä. Lounaaksi lasagnea Laguuni-pitseriassa, sen jälkeen heti junaan 13:36 Sankt Goarshauseniin. Maisemat muuttuvat dramaattisemmiksi pian sen jälkeen kun Rein tekee kartalta hyvin erottuvan Z-mutkan. Laivalippu Goarshausenista takaisin Braubachiin oli 19€

 

 

Postikorttimaisemat ovat täydelliset veden päältä nähtynä, joskaan mitään "tuntumaa" tämä ei tietenkään anna matkani kirjallisiin tarkoitusperiin. Ja parempihan se olisi jos lento- ja risteilymatkailu maailmasta katoaisi kokonaan. Goarshausenin matkalla näin neljä valtavaa huviristeilyalusta eikä tuo reittiliikenteestä vielä lokakuun ajan vastaava KD-aluskaan ollut mikään purtelo. Turisteja laivalla oli tuskin puoltakaan mitä mahtuisi.

 

Takaisin Braubachissa olin kello viideltä, hain marketista salaattia ja viinipullon (3€ riesling täkäläistä), ihan väsynyt tästäkin vähästä opintomatkailusta.

Saksa: Braubach 12.10.

Terveisiä Reiniltä.  Eilen oli Düsseldorfiin saapuessa +22C ja kesä, tänään tulee reiniä taivaalta ja asteet syksyiset. Düsseldorf on taatusti yksi rumimpia kaupunkeja Euroopassa, itäeurooppalainen betonibrutalismikin on jollain tavoin esteettistä siihen verrattuna, joten viisaammin olisi tehnyt jos olisin jo eilen jatkanut junalla tänne etelämmäksi. Mutta kokemus on opettanut, että lentomatka itsessään on aina stressaava ja perille päästyä haluaa vain lähimpään hotelliin.

Koblenz

Tuntui erittäin hyvältä päästä pois tuosta saastanharmaasta metropolista. Maaseutua ei ehdikään välissä nähdä. Nämä Düsseldorf, Köln ja Koblenz sijaitsevat aivan lähellä toisiaan eikä Frankfurt ole sekään kaukana.

Koblenz on kuitenkin samalla tavoin pikkukaupunki tunnelmaltaan kuin Essen, rauha laskeutuu heti mieleen vaikka kävelisi vilkasta pääkatua. Muuta en sieltä tänään tarvinnut, ja lounaan. Bitburger tulisen kanaruoan kanssa niin on jo Rheinlandissa.

Jatkoin Koblenzista 12 minuutin junamatkan tänne Braubachiin, pikkuruiseen kylään, jossa vietän nyt 2 yötä. Ei mikään paras valinta, mutta vaikea oli päättää mitä täällä kuvittelen tekeväni, jos sää onkin samanlaista kuin Suomessa. Tämä valitsemani gästhaus on todella vilkkaan rantatien varrella, motellimainen kliinisen siisti paikka, halpa kuin vastaavat Unkarissa, ehkä siksikin että Reinin varrella turistikausi loppui viikko sitten. Vähän tuntuu kuin Siilinjärvellä yöpyisi. Nykyään käytän sitä mallina paikoille jotka ovat epäpaikkoja, pelkkiä elottomia pysäkkikyliä.

 

 

Syy tänne tulemiseen on pelkästään Rein. Minulla oli jo kauan sitten suunnittelemissa päästä katsomaan miltä nämä kuuluisimmat osat joenvartta näyttävät, koska yksi keskeneräinen romaani sijoittuu Reiniä ylös puksuttavalle höyrylaivalle. Braubachin kohdalla maisemat eivät, valitettavasti, ole vielä kummoiset. Rein on tällä kohtaa vaatimaton. Aivan motellin takana on vanha linna mutta niitähän täällä riittää.

Kölnissä juna kyllä pysähtyi ystävällisesti keskelle Reinin ylittävää siltaa, jotta saatoin ihastella miten dramaattinen joki on SILLÄ kohtaa. 

Huomenna on säästä riippuen tarkoitus tehdä varsinainen lähilauttaretki, liput eestaas ylävirtaan saa alle kolmellakympillä. Vaan viisaampaa voisi olla ajelu junalla St. Goarshauseniin ja tulla sitten laivalla takaisin alavirtaan, vierailla linnoissa säästetty aika. Lauantaiksi olen säästänyt Reinin alueen kulttuurimuseon Koblenzissa. Jostain syystä junat eivät kulje lauantaina suoraan Koblenziin mutta museon sivuasemalle kyllä. Sieltä sitten palailen D-dorfiin ja myöhemmin jopa Berliiniin...

Essenin pelimessut missasin jälleen viikolla, kuten edellisellä kerralla näillä kulmilla liikkuessa ja Tamperetta edustaessa. Saksan rautatiet käyvät tutummiksi kuin maa niiden alla, mutta niiden tehokkuuden perusteella ne ovat totuus tai peräti kansakunnan sielu. Silloinkin kun infot ovat järjettömän kehnot, ne ovat sentään järjestelmällisen kehnot, ja toisaalta taas tänään ICE-junassa DB lähetti sähköpostiini säntillisin välein pahoitteluja kuinka paljon ollaan myöhässä aikataulusta. Kiitos Saksa. Tämä täsmällisyys luo uskoa ensi viikonkin matkoihin, ja helteenkin lupaillaan palaavan huomenna.

 

Professorin päivä 1.10. 2003

 

Muistelmiin materiaalia etsiessä löysin vuodelta 2003 päiväkirjamuistiinpanon, johon olin tarkkaan kirjannut kaiken numerotiedon mistä päiväni koostui (Turussa) professorin sijaisena:

” 

Nukuttu 7 tuntia, herätty 1 kerran. Syöty 1/2 lautasellista mysliä, 1 ruisleipä ja 1 juustoviipale, kymmenisen teelusikallista rahkaa, 1 kupillinen rooibosta. Yritetty tappaa 6 hedelmäkärpästä, saatu saaliiksi 0. Tarkistettu ulkomittarin celsiukset, puettu 3 paitaa päällekkäin.

Ylitetty 4 valvomatonta ja 1 valo-ohjattu risteys kypärävarusteissa. Kuunneltu julkista radioasemaa 10 minuuttia, lopetettu mainosten alkaessa. Luettu sähköposti, käytetty valtion työaikaa 45 minuuttia virkatyöhön liittymättömän verkkoteoksen testaamiseen ja palautteen kirjoittamiseen. Iloittu.

Haettu 1 kupillinen kahvia keittimestä joka ei kuulu valtion tarjoamiin sosiaalietuihin. Kirjoitettu 3483 merkkiä kaverisosiaalisuudesta Suomessa. Soitettu 6 cd-levyä aamupäivän aikana. Keskusteltu 2 kollegan kanssa, puhuttu verkkosivujen täydentämisestä ja seminaarikirjastoon tilattavista teoksista. Jututettu ikkunalaudalla keikkuvaa harakkaa 4 sekuntia.

Huomattu proseminaarityön viimeiset 3 sivua ja luettu ne. Syöty 6 dl riisipataa kahvihuoneessa. Aukaistu kirjeposti ja saatu 1 pääsylippu messuille. Pidetty 75 minuuttia proseminaariryhmää. Nautittu kupillinen kahvia ja eilinen juustosämpylä. Lähetetty 9 sähköpostiviestiä. Vastattu 1 puheluun. Kuunneltu 2 kertaa uudelleen "Sleeps With Angels". Pidetty 65 minuuttia tutkimusseminaaria. Abstrahoiduttu. Täytetty 4 tenttikuorta kysymyksillä.

Osallistuttu 90 minuuttia jatkokoulutusseminaariin. Kirjoitettu sivun mittainen palaute pro gradu -työstä. Kirjoitettu luentoa kunnes 13 tunnin työpäivä pulkassa. Luettu sähköpostista haukut järjestöhommien laistamisesta. Vastattu Pasille. 

Ylitetty 1 valo-ohjattu ja 4 kuollutta risteystä kypärävarusteissa. Syöty 150 grammaa mustamakkaraa ja 2 juustoleipää. Katsottu 2.5 tuntia tv-ohjelmia. Kirjoitettu 1 kolumni ja juotu 3 kupillista kaakaota. Sammutettu valot ja nukuttu 9 tuntia. Herätty kerran.

”

 

Vuonna 2003 elämä näytätä olleen suorastaan proosallisen mukavaa. Ei tietoakaan pandemiasta tai eurooppalaisesta sodasta, ainoana vihollisena yliopiston byrokratia ja OKM.

Tellier: Poikkeama (2023)

 

Hervé Le Tellier: Poikkeama

Suom. Lotta Toivanen
298 s.
2023, WSOY

Ranskalainen Hervé Le Tellier on kokeellisesta sanataiteesta tunnetun avantgarderyhmän, Oulipon puheenjohtaja ja kokenut prosaisti, mutta miljoona kappaletta myynyt Poikkeama ei ole mikään häikäisevä taiteellinen poikkeus, vaan haalean ennalta-arvattava romaani spefimäisen satiirin vääntäjänä. Jos muu ei tätä tasaisuutta todista niin se, että romaanin oikeudet on myyty suoratoistokanavalle.

Poikkeama-romaanin iso scifistinen ajatusleikki lähtee siitä, että Atlantin ylittävä lento osuu sääilmiöön, jossa lentokone kopioituu täydellisesti, mutta siirtyy ajassa ja paikassa hieman kauemmaksi alkuperäisestä. Kun kopio laskeutuu kolme kuukautta myöhemmin New Yorkiin, tätä anomaliaa aletaan ratkoa amerikkalaisten tv-sarjojen tapaan armeijan ja byrokratian voimilla. Myös tutkijat kutsutaan paikalle, koska nämä ovat laatineet mahdotonta poikkeustilannetta varten ”protokollan 42”, jonka asiantuntijoiksi he ovat huvikseen nimenneet itsensä.

Ensimmäisen kolmanneksen romaania Le Tellier käyttää niiden kahdeksan henkilön esittelyyn, jotka joutuvat kohtaamaan kaksoisolentonsa. Yksi on kopiotaan vihaava palkkamurhaaja, toinen kirjailija, joka on tehnyt itsemurhan ennen kopion laskeutumista. Kolmas on nigerialainen pop-muusikko, joka vapautuu salatusta homoudestaan kohdatessaan itsensä.

Henkilöhahmojen vaihtelevat reaktiot kaksoisolentoonsa olisivat olleet riittävää materiaalia erinomaiselle romaanille. Valitettavasti kirjaan on sotkettu tolkuttoman helppoa ja halpaa vitsailua amerikkalaisen militarismin ja näennäisen ekumenian kustannuksella, kun viralliset tahot yrittävät keksiä oman selityksensä anomalialle.

Anomaliasta itsestään ei kirjailijalla ole mitään omaperäistä sanottavaa. Syvällisin selitys on sama kuin pinnallisessa scifi-viihteessä, jossa siteerataan teoriaa todellisuudestamme täydellisenä simulaationa ja anomaliaa – mahdollisesti tahalliseksi – virheeksi simulaation ohjelmoinnissa.

Mieleen kirjan maailmanselityksistä jää vain sen nihilistinen kirjailijahahmo aforismeineen: ”Aito pessimisti tietää, että on myöhäistä olla pessimistikään.”

Niin totta muttei syvällistä. Kuten koko kirja.

Poikkeama on jälleen yksi esimerkki siitä, miten pinnallisiksi horisontteja venyttävät kuvitelmat jäävät, kun scifistisestä ideasta paisutellaan tarinaa ilman genrekohtaista oppineisuutta.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio on ilmestynyt arvosteluna Portti 2/2023 -lehdessä.