Yöllä satoi niin kohisemalla, että saattoi kuvitella kukkulan talon takana muuttuneen putoukseksi. Tällaisena viileänä aamuna haluaisi jäädä vain paikoilleen, viereinen tiekin hiljennyt viikonlopuksi. Kesä on jälleen ohi, tuulee pohjoisesta.
Aamiaisella oli paikalla talon emäntä, muita vieraita ei enää ollut kuin minä. Emäntä kertoi, että koronan jäljiltä turismi ei ole vieläkään palautunut Reinin varteen, ja sen vuoksi moni liike sulkenut Braubachissa. Vähätkin turistit jäävät ennemmin Koblenziin. Juuri niin hiljaiselta ja kuolleelta kylä tosiaan näyttää; tosin kaupunkihan tämä virallisesti on. Hiljeneminen vaikuttaa ketjureaktiona, selitti emäntä: Braubachissa ei ole tarpeeksi osa-aikatöitä joten sellaisia tekevät muuttavat toisaalle eikä hän löydä siivoojia. Hän itse oli iästä ja eläkkeestä huolimatta varsinaisessa työssä sairaalassa, koska sai siten paljon paremmat terveyspalvelut. Niukkaa aamiasensyöntiäni hän katseli arvostellen ja käski ottaa sämpylöitä evääksi. En jaksanut.
Lähdin 10:53-junalla Ehrenbreitsteiniin, Koblenzin itärannalle. Opettelin lausumaan nimeä mutta lukiosaksalla edes sen osat eivät pysyneet mielessä: Ehren-Breit-Stein. Silta Reinin ylitse oli työmaana ja bussilla olisi pitänyt jatkaa keskustaan, mutta minä olin tarkoituksella itärannalla Rein-museon takia. Museon aukeamista odotellessa kiipesin kukkulalle, 500 m ylämäkeen Rheinsteig-polkua ja olin aivan poikki. Kukkulalla on tolkuttoman iso linnoitus, siis festung eikä schloss, jossa olisi paljon lisää historiaa, museota ja näyttelyitä, sekä kaupunkiin Reinin yli kantava vuoristohissi. Mutta minä köpöttelin takaisin alas, kuuntelin äänikirjaa ja kiroilin kehnoa kuntoa.
Rein-museosta turistien nettikommentit olivat harmitelleet, ettei siellä ole paljoakaan nähtävää ja kaikki saksaksi, vaan tunti siellä silti vierähti. Kassa oli hyvin vanha herrasmies joka puhui vain saksaa, naureksi monet kerrat Finlandiaa ja antoi lipun 2e alennuksella pressikortin näytettyäni. Museossa oli valtava määrä pienoismalleja eri vuosisatojen laivoista, proomuista, losseista, kylistä. Jo 1816 oli Reinillä seilannut ensimmäinen höyryalus, aiemmin kuin mitä olin lukenut, ja tämän juurikin halusin tietää. Hienoimmat valokuvat näyttivät jäämassojen murskaamia laivoja.
Koko aikana museoon ei tullut muita kävijöitä. Eipä juuri ketään liikkunut jalkaisin koko Reinin itärannalla, autoja vain loputtomasti.
 |
| Koblenz ja Rein |
Onnekseni osuin paikalliselle förille (2.5€) juuri oikeaan aikaan ja pääsin kaupungin puolelle jokea, missä turisteja käveli virtanaan pitkin leveää rantakäytävää. Kaikki kuulostivat saksalaisilta. Oma moodi muuttui aina sen mukaan, oliko aurinko esillä vai sadetta lupailevassa pilvessä. Keskustaan pääasemalle piti kävellä vielä kaksi kilometriä. Lounas taas aseman kiinalaisessa, tällaista railauksen tapaista tämä matkailu on kun joka päivälle on jokin siirtymä eikä oikein tiedä missä kuluttaisi aikaa ja miten lähelle junan lähtöä. Viisainta olisi tehdä kaikki siirtymät heti aamusta, kuten huomenna Berliiniin.
Kello viiden jälkeen tuli jo oikeasti kylmä, ja juna oli tietysti myöhässä puoli tuntia, kuten super-nopeat ICE-junat supervarmasti ovat. Ja nyt juna oli aivan täynnä, minkä lisäksi ratatöiden takia juna jätti kolme asemaa väliin, mukaan lukien Kölnin pääaseman, mikä varmasti nauratti Kölniin meneviä. Nettiyhteys onneksi toimi, sieltä sai lukea juuri tänään (!) Guardianissa julkaistun jutun DB:n kaaoksen syistä:
https://www.theguardian.com/business/2023/oct/14/its-the-same-daily-misery-germanys-terrible-trains-are-no-joke-for-a-nation-built-on-efficiency
Düsseldorfissa kahdeksan aikoihin on jo täysin pimeää, ja uutta hotellia sivukadulta etsiessä aina hieman pelottavaa, Saksassa kun kaupunkien kadut ovat (aina olleet) niin pimeitä kuin kaikki energia olisi käytetty päivällä tehtaisiin, eikä lauantai-illan juna-asema ole sekään edustava portaali cityyn. Hotelli Sir & Lady Astor on kuitenkin sisältä nimensä veroinen, huoneessa seinät tummaa lilaa ja isot vanhat huonekalut, oma parveke, lasikuvun alla pala omenaleivosta tervehdykseksi.
Tänne linnoittaudun odottamaan aamua! Matkakirjana on ollut tähän saakka Emily Teshin avaruusooppera Some Desparate Glory. Kirja on osoittautunut lapselliseksi ja kaavamaiseksi kuin queer-tiedostavat ya-tarinat vain pahimmillaan ovat, spefi-elementit päälle liimattuina ilman yritystä maailmanrakennukseen, jne. Mutta seikkailupitoisena sitä lukee, jotta ei tabletilta pilaisi silmiään e-kirjoilla. Lähtiessä ostetusta S&S:sta olen lukenut jokaisen jutun. Englanninkielisiä pokkareita on niukasti näkynyt kirjakaupoissa, joissa olisi kyllä saksaksi isot valikoimat kirjoja, ja harrastaja/aikakauslehtiä tolkuttomasti erilaisia; Guardian Weeklyn olisi saanut niin tuoreena, että päivää ennen virallista ilmestymistään. Äänikirja on silti se joka parhaiten palvelee jokaisessa ympäristössä, etenkin yöllä unta yrittäessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti