Emily (elokuva)

 

"Emilyn" (2022) juliste lupailee, että nyt on tarjolla hieman muuta kuin tavallista pukudraamaa, jahka Emma Mackey pääsee irroittelemaan oopiumia nappailevan kirjailijan roolissa. Mackey on päätä pidempi kuin elokuvan kaikki muut naisnäyttelijät ja isoine aistikkaine kasvoineen ei muutenkaan tuo mieleen Brontë-sisarusten ujointa taiteilijaluonnetta.

Mutta niin vain ohjaaja Frances O'Connor puristaa tuon tahtoihmistä uhkuvan näyttelijän kukkaromaisiin mekkoihin keskelle muutoin tutun oloista, tutut juonenkuviot läpi käyvää pukudramaa, jossa kaikki muut näyttävät valitun genreensä aivan eri seulalla kuin Mackey. 

Mitä lie ohjaajan mielessä liikkunut? Että Mackey toisi elokuvaan museomaisuuden läpi hehkuvaa luonnonvoimaa, samalla tavoin kuin "Kuolema Niilillä" -elokuvaan? Tai jotain muuta mainetta mitä hän näyttäisi keränneen tv-sarjan puolella? 

Tosiasiassa "Emily" hädin tuskin läpäisisi edes Bechdel-testiä, vaikka O'Connor on käsikirjoittanutkin filminsä ja ollut mukana myös editoinnissa. Brontën sisarusten nähdään kyllä välillä puhuvan toisilleen myös isästään ja veljestään ja tiukan paikan tullen pari sanaa taiteestaan, mutta enimmäkseen Emily puhuu veljelleen ja rakastajalleen tai kuittaa kuulemansa tädilleen. 

Kuvattu Brontëjen kultakausi, 1840-luku, on toki hieman myöhempää kuin Austen-filmatisoinneissa, mutta vaatetuksen designia lukuun ottamatta pukudraman kliseet ovat aivan samoja. Sulhasehdokkaan tietää katsoja tunnistaa välittömästi piireihin vierailevasta jäyhäpärstäisimmästä könsikkäästä.

Ja kun epookin tekeminen on kallista kuin mikä, niin seurapiirit ovat vieläkin niukemmat kuin yleensä pukudraamassa ja vailla aatelisten tuomaa loistokkuutta. Myöskään taiteilijakuvauksena "Emily" ei tarjoa muuta kuin juomabingon "Humisevaan harjuun" viittaavia kohtauksia. Tavanomaisten kirjailijaelämäkertojen tavoin inspiraatio putkahtaa ikkunan avaamalla eikä edeltävää kirjallisuutta lukemalla. Oopiumijaksot ovat nekin niin hölmöjä antikliimakseja kuin sairauskertomusta painottaen on haluttu.

Yksi aidosti hyvä kauhukohtaus on sentään saatu mukaan, niinkin hyvä, että ihmettelee miksei ohjaaja O'Connor rohjennut tehdä tätä harmahtavan muka-autenttisissa sävyissä kuvattua esikoisfilmiänsä rohkeammin tummanpuhuvana goottilaisena tarinana kuoleman rajatilasta kiihottuneesta kirjailijasta. 

Ohjaaja O'Connor kuvassa oikealla.

Festivaaliesityksen (17.11.) jälkeen järjestetyssä lyhyessä haastattelutuokiossa Sture-teatterin yleisö sai kysyä ohjaaja O'Connorilta miltäs yleisöreaktiot ovat tuntuneet ja mistä hän piti eniten elokuvan tekovaiheissa ja miksi elokuvassa täytyy sataa niin tolkuttomasti? Jälkimmäistä ihmettelin itsekin: vartin välein otetaan lähikuvaa kun sade valuu pitkin Mackeyn monumentaalisia kasvoja! Aikamoista aistillisuuden tyhjäkäyntiä. Mutta niin on filmin seksikohtauksetkin tehty alusvaatteet ja takkatulikliseet esittelevällä montaasilla.

Yleisöreaktioista O'Connor vastasi, että maailmanensi-ilta Torontossa joo yllätti, koska kanadalaisilla on tapana nauraa kaikelle ja ne nauroivat tällekin. (No, ehkäpä nauroivatkin kliseille?) Tekovaiheista O'Connor sanoi pitäneensä eniten leikkaamisesta, ja se onkin mielestäni ainoa syy, minkä vuoksi tämä elokuva kannattaa katsoa: siinä on muutamia rohkeasti goottisuutta hyödyntäviä leikkauksia, etenkin possessiokohtauksessa sekä kohtauksessa jossa Emily ja veljensä juoksevat pimeään karkuun koiria ja näyttävät hyppäävän säkkimustaan väriin eikä muuta tietoa tarvita. 

Sateen osalta O'Connorin selitys oli yksinkertaisesti se, että "Humisevassa harjussakin" sataa jatkuvasti. 

Tjaa.

On siinä kirjassa pisteitä ja pilkkujakin jatkuvasti eikä niitäkään ole tavattu kuvittaa uskollisesti.

The Gravity (elokuva, 2022)

 

"The Gravity" eli "La Gravité" (2022) oli valitettavasti tasan sellainen kuin siitä lukemani kritiikit varoittivat: sekava yritys sanoa jotain runollisen omaperäistä ranskalaisten lähiönuorten elämästä.

Minua elokuvaan veti tietysti sen scifistinen idea, vaikka tiesin idean päälle liimatuksi vertauskuvaksi samalla tapaa kuin von Trierin "Melancholiassa" (2011). Planeettojen konjunktion ennustetaan aiheuttavan katastrofeja Maassa, mutta ennusteista ei kukaan tiedä kuinka vakavasti niihin pitäisi suhtautua. Elokuvan arkisempi juoni on siinä, että pariskunta tekee muuttoa kurjista lähiöoloista Kanadaan ja mies, juuri vankilasta vapautuneena, yrittää pysytellä erossa rikoksista ja samalla kuitenkin auttaa pyörätuoliin joutunutta veljeään huumeidenmyynnissä. Vankilareissun aikana lähiössä on vallan ottanut uusi sukupolvi nuoria gangstoja, jotka ovat järjestäytyneet veljeskultiksi. Lisäksi juoneen sotkeutuu toinen vanhemman polven rosvo, joka haluaisi rikastua varastamalla veljeskultin kamat.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cédric Idon rikosjuoni etenee sekavasti, mutta asetelmahan on helposti seurattava tuttuudessaan: ex-konna ei pääse irti vanhoista kamuistaan vaikka treenaa juoksemista voittaakseen gravitaation joka on yhtä kuin kohtalo... joka lopulta sitten lankeaa. Elokuvan loppuhuipennuksen lähestyessä planeettakonjunktio ja kultti alkavat vaikuttaa siltä, että ne on lisätty käsikirjoitukseen viimeiseksi, jotta saadaan jotain cooleja ideoita nuorille katsojille, puhumattakaan ällistyttävästä kyborgitaistelusta. Nämä satunnaiset siirtymät fantisoinnin tai (jos on suopea setäkatsoja) runollisen symbolismin puolelle eivät jaksa edes naurattaa, koska elokuvan tyylilaji ei niissä muutu, vaan lähes kaikki (paitsi filmin aloitus ja lopetus sekä yksi tappelukohtaus asunnossa) tehdään samalla asetelmallisen realistisella tavalla, ikään kuin muutamat stunttitappelut riittäisivät tuomaan jotain särmää kerrontaan.

"The Gravity" näyttää lyhytfilmiltä johon on ollut napakka alku ja hieno vertauskuvallisen selittämätön lopetus, ja joka sitten päätettiin laventaa pitkäksi elokuvaksi sillä rahalla mitä tällaiset etnisen naturalistiset kurjuuskuvaukset saavat ilmeisen helposti. Vaikka käsikirjoitus voi olla miten hölmö tahansa. Eikä kyseessä ole edes burkinafasolaisen ohjaajansa esikoisleffa, vaan takana näkyy olevan ainakin yksi kokopitkä elokuva ja dokumentaari ja pari lyhäriä.

Skandian isossa teatterissa tätä oli katsomassa vain kymmenkunta ihmistä, tosin filmistä oli ollut jo festivaalilla yksi näytäntö aiemmin.

Leffafestarin alkuhuumaa hyisessä Tukholmassa

Täällä olen taas Gamla Stanin espressohousessa johon voisi jo laittaa sinivalkoisen plakaatin varhaisaamujemme vakiopaikkana. Ulkona on hyisen kylmä vaikkei aivan pakkasta. Yölaiva oli huomattavan tyhjä ja meri aivan tyyni, uni silti repaleinen, joten americano uppoaa kuin kofeiinipiikki alkulämmittelyksi juodun latten jälkeen.

Tällaista leffafestarin alkuhuumaa. Eka leffa, ranskalainen The Gravity alkaa vasta 12:45 ja laiva oli satamassa jo 6:30. On rytmitettävä lämpimät pysähtymispaikat ennen teatteriin pääsemistä kuin Slussenin pummi ikään. Hotellin check-in on ekan leffan jälkeen, ehdin levähtää ennen Emilya, joka esitetään sekin sopivan lähellä, Sergelstorilla Klara-teatterissa. 

Enempää elokuvia en tälle päivälle buukannut. Tärkeämpää ovat festarit sinänsä. Ei se MITÄ näkee vaan MITEN näkee. Emilykin tulee jo viikon päästä ensi-iltaan Suomessakin, mutta viikon ennen muita sen näkeminen tekee siitä omemman. Myös The Gravity taisi pistäytyä Suomessakin teattereissa, ainakin jollain festareilla, mutten sitä silloin nähnyt.

On olemassa oma genrensä indie-tuotantoja jotka näkee vain festareilla, mutta sellaisia katson vasta huomenna. Tietysti, jos festarigenre olisi itseisarvo, niin yhtä "järkevää" olisi ollut mennä Helsinkiin eilen alkaneelle Night Visions -festarille, jossa taatusti näkisi myös indie-osastoa. Mutta minulle tärkeintä on yhdistää elokuvien toismaailmallisuus Tukholmassa olemisen toismaailmallisuuteen. Muuten voisi yhtä hyvin loikoa kotisohvalla ja katsella Ylen juuri tähän ajankohtaan osuttamaa "elokuvafestivaalia", jonka senkin huomasin vasta eilen illalla laivassa hytin telkkarin avatessa. Sen festarin avajaisena olisi ollut Oscar-palkittu tanskalainen ryyppyputki, Ylen yritys osoittaa katu-uskottavuutta annaerikssonaalisen taidelöpinän keskellä.

Ennemmin katsoin Subbarilta Aquamania ja korkkasin taxfree-ipaa.

Voi tämä jäinen retki silti olla askel tulevaisuuteen. Miten trendikkään antitrendikästä tällainen etälähimatkailu tuleekaan olemaan jahka suomalaiset kuvittelevat, että turismista ei tarvitse tuntea ilmastoahdistusta kosteankylmän lähimetropolin kaduilla tallustaessaan? Viimeinen vaihtoehto kuvitella olevansa kaukana poissa kuin oman eloelokuvansa antisankari.

Fillarikisoja demottamassa 11.11. 2022

Metson käsikirjastossa pelidemossa minä & Pekka Ollikainen.

Kirjastolaitos vetäisi kaksoisvoiton Tampereen pääkirjaston ensimmäisessä avoimessa Flamme Rouge -kisassa. Olin demottamassa peliä mutta jäin silti pronssisijalle, mikä antanee hyvän kuvan nykypäivän perhepelin reilusta yllätyksellisyydestä. Ennen avointa pelikierrosta olin demottanut jo yhden session Saaran ja Vilin kanssa, jotta kirjastoon saapuneet oppisivat pelin ja näistä sitten kolme osallistuikin avoimeen sessioon, mukaan lukien kirjastolaitosta edustanut Anni. 

Ilmassa oli oikeasti spektaakkelin tuntua, koska demoa varten sain lainaksi paikallisesta Lautapelit.fistä Flamme Rougen jättiversion. Kuljetimme ison puulaatikon raitsikalla kirjastolle ja fiilis lautapelaamisen esittelyyn oli aivan toista luokkaa komeaa peliä kootessa... kunnes tajuttiin että laatikosta puuttuvat pelikortit! PDM?! sanoisi ranskalainen.

Saara lähti kiireesti kilpailevaan pelikauppaan korttelin päähän ja palasi sieltä Flamme Rouge -lootan kanssa josta saatiin kortit juuri ennen demon alkua. Siinä päivän dramatiikka.

Pääkirjaston peliteemaviikolla, jonka perjantain demot huipensivat, oli kuulemma parhaimmillaan ollut yleisöä parikymmentä ja ohjelmassa oli ollut Mike Pohjolan esitelmää, Praedorin ropetusta ja pelimusiikin dj. Flamme Rougen yleisöä pistäytyi ehkä kymmenkunta ihmistä, ei yhtäkään lasta. Demopelit myös kokeeksi streamattiin verkkoon missä katsojaluvut olivat samaa luokkaa, tallenteilla ehkä enemmänkin. Peliviikon järjestänyt Hyvä peliliike -projekti oli kuitenkin tyytyväinen demoihin ja ensi vuonna pyritään (ilman projektiakin) pääkirjastossa järjestämään samanlaista tapahtumaa. Puhuttiin myös, että sivukirjastoissa olisivat omiaan demot joissa opetettaisiin yleisölle kokoelmasta löytyvien vaikeampien pelien sääntöjä. Projektia vetänyt Pekka visioi, että kirjastossa voisi olla jopa figupelaajien tarvitsema skenaarioalusta minne tulla omien lootiensa kanssa...

Ja hauskaahan meillä pelaajillakin oli. Seisaallaan pelatessa lautapeli etenee nopeammin, samoista syistä miksi kokouksetkin on tehokkaampi järjestää seisaaltaan. Pelin jättiversion ja autenttisen oloisten figujen ansiosta kilpa-ajo myös näytti historian simulaatiolta eikä vain muovitötsien nelivärirysähdykseltä. Jälkidopingin äärestä lähtivät jättikiitokset nuohevalle Lautapelit-firmalle & peleihin osallistuneille.

 

Striimatun demon videotallenne löytyy täältä Twitch-palvelusta.

 

Täyskäsi älyköitä Finlandia-ehdokkaina

 

Mitä isommat rahat ja mediareittingit taidealan palkinnoissa liikkuvat, sitä tärkeämpi on palkintoraadin osoittaa oma etevyytensä. Kirjallisuudessa tämä julkisuusperiaate johtaa ehdokkaiden valikointiin kunkin arvokkaana pidetyn julkisuussektorin perusteella. Esimerkiksi Finlandia-ehdokkaissa on PERINTEISESTI ollut vähintään yksi ruotsinkielinen teos, jotta raati osoittaisi lukeneisuutensa myös suomenruotsalaisen kirjallisuuden puolella. Mutta tänä vuonna F-palkinnon arvon takaava RAHASUMMA 30 000 € on menettänyt kovassa inflaatiossa arvoaan, joten ARVOKKAIMMAKSI tarkoitettu 30K palkinto näyttää entistäkin naurettavammalta verrattuna  ruotsinkieliselle VÄHEMMISTÖteokselle annettavaan (Tollanderin palkinnon) 40K euron palkintosummaan. Tämän vuoksi ruotsinkieliset teokset on nyt hiljaisella päätöksellä pudotettu pois Finlandia-kisasta kilpailemaan  omassa rannikkolaivurien sarjassaan.

Julkisuussektoreita mielistelevää valikointia ei voi kuitenkaan hylätä, koska muutakaan keinoa palkintoraadeilla ei ole osoittaa kompetenssiaan. Tänään julkaistut Finlandia-ehdokkaat jatkavatkin toimivaksi osoittautunutta periaatetta. 

Tällä kertaa ehdokkaat on valittu erilaisten älykkötyyppien edustamien julkisuussektoreiden perusteella:

• Marja Kyllönen: anonyymin antijulkisuuden edustaja
• Heikki Kännö: hörhöälykkö (=turkulainen)
• Iida Rauma: Älykkö™, näkeehän sen heti
  
• Sami Tissari: pystymetsän ajattelija, kansanälykkö
  
• Eeva Turunen: akateeminen postmodernikko
  

+ vanha kunnon Olli Jalonen, jotta lista näyttää siltä että mukana on Oikeaakin Kirjallisuutta.

 

 

Epäilemättä heidän kirjansakin ovat ihan hyviä, mutta näissä julkisuuskisoissa se on toissijaista. Esimerkiksi Finlandia-palkinnon yhteydessä järjestettävässä Varjo-Finlandia-kilpailussa lukijoiden valitsema suosikki on vain kerran (2015, Jussi Valtonen) ollut sama kuin establishmentin edustajalla.

 

 

Noidankehä (romaani)

 

Alastair Reynolds: Noidankehä

Suom. Hannu Tervaharju

310 s.

2022, Like

 

 

 

Jos tieteiskirjallisuus perustuu poikkeuksellisten kehityskausien ihastelulle, niin 2000-luvun scifistä voisi puhua Reynolds-kautena. Niin suvereenisti Alastair Reynolds on hallinnut genremarkkinoiden kovaa ydintä ja rakentanut laajalla romaanituotannollaan kytköksen lajiperinteeseen.

Vuonna 2016 tämä scifin jättiläinen yllätti hyppäämällä nuorille suunnatun tieteisfantasian puolelle. Kostaja-trilogiaksi nimetyissä romaaneissa (2016–2020) kerrottiin avaruusmerirosvoista ja luumagialla kommunikoivista kaappareista.

Ja nyt Reynolds yllättää jälleen, nopeasti suomennoksen saaneella romaanillaan Noidankehä. Pidän teosta hänen uransa parhaana saavutuksena. Juoni, jolla romaanissa yhdistetään avaruusseikkailut seiloriromantiikkaan ja goottisiin merimatkoihin, osoittaa Reynoldsin käyttävän lajiperinteitä älykkäästi ja luovasti omiin tarkoituksiinsa. Noidankehää voi hyvin suositella niillekin, jotka eivät muuten koskisi tieteiskirjallisuuteen tai varsinkaan tieteiskauhuun.

Pohjimmiltaan Noidankehä on mitä tavallisin kauhutarina tutkimusretkestä muukalaisten hylkäämään rakennelmaan. Alien-elokuvan lukuisat versiot ovat tehneet tarinan kaikille tutuksi: retkikunnan tieteelliset ja sotilaalliset intressit sytyttävät kamppailun ihmisten välille, kunnes hylättyjen artefaktien outoudesta paljastuu jotain ratkaisevaa ja retkikunnasta selviävät vain ne, jotka ymmärtävät muukalaisten erilaisuuden.

Noidankehä ei kuitenkaan ala avaruudesta, vaan purjelaivasta napapiirin arktisilta vesiltä, missä retkikunta etsii kätketyssä vuonossa sijaitsevaa mystistä rakennelmaa.

Sitten seuraa ensimmäinen yllätys. Seitsemänkymmenen sivun jälkeen tarina alkaa alusta. Nyt ollaankin Kap Hornin vesillä höyryaluksella, mutta tutkimusretken syy on edelleen sama, alus on sama ja sen miehistökin on sama kuin aiemmin.

Ja juuri kun retkikunta lähestyy mysteerin ensimmäistä selitystä, tarinamaailma resetoidaan ja kerronta alkaa jälleen teknologisen epookin verran kauempaa tulevaisuudessa. Samalla visiot muukalaisten koskettamasta vyöhykkeestä muuttuvat hurjemmiksi, aivan kuin tyyli vaihtuisi Jules Vernen tapaisesta insinööriproosasta Lovecraftia kierrättäväksi maalailevaksi gotiikaksi.

Jo tyyliharjoitelmanakin Reynoldsin romaani olisi viihdyttävää luettavaa. Etenkin muukalaisten hylkäämä rakennelma, Mausoleumi, on sellainen "ryppy hyperavaruuden kudoksessa", jonka arkkitehtuuriin sietää käyttää sivuja ja tyylilajeja.

Lukijalle annetaan onneksi riittävästi vihjeitä, että saman tarinan variaatioissa on kyse muustakin kuin kirjailijan sormiharjoituksesta. Romaanin kertoja, tohtori Silas Coade, muistaa eläneensä edellisissä tarinoissa. Lisäksi retkikunnan ainoa nainen, Ada Cossile, kannustaa tohtoria – ja siten myös lukijaa – ymmärtämään, mikä tarinoissa on yhteistä ja mistä "noidankehässä" on pohjimmiltaan kysymys.

Lopulta romaanissa päästään tietysti siihen ytimeltä tuntuvaan tieteistarinaan. Paljastukset tohtorin ja retkikunnan todellisesta luonteesta tarjoavat erittäin nautittavia ahaa-elämyksiä. Toiminnallinen loppujakso etenee ehkä liiankin arvattavasti, mutta täyttää juoniromaanin odotukset, jopa romantiikan osalta.

Muuta moitittavaa romaanissa ei olekaan kuin sille suomennoksessa annettu hölmö nimi. Alkuperäinen otsikko Eversion ei ole järin tarttuva kirjamyynnin kannalta, mutta se muistuttaa lukijalle mistä tässä romaanissa on pohjimmiltaan kyse: sisäisen muodon kääntymisestä ulkoiseksi, niin avaruudellisesti kuin symbolisesti. Lieneepä kirjailijaa innostanut sekin, että topologiasta lainattu sana vihjaa loputtomien versioiden (ever+version) mahdollisuuteen.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2022

 

Peter von Kant (elokuva)

 

"Peter von Kant" (2022) on Francois Ozonin pieni tribuuttifilmi ohjaaja Rainer Fassbinderille. Näin poikkeuksellisen elokuvan maahantuonti teatterikierrokselle johtunee eurooppalaisen elokuvatuotannon taantumasta. Ei tuotteliaalta Ozonilta ole aiemmin jokaista filmiä vaivauduttu teattereihin tuomaan, ei varsinkaan sitä edellistä Fassbinder-sovitusta (2000). Nyt tuodaan sitten mitä vaan missä on laatuohjaajan nimi.

Ozonin parhaat ohjaukset ovatkin ranskalaisen elokuvan huippua:  Swimming Pool, Hiekan peitossa, Franz, Vieras talossa.  Hänellä on ainutlaatuinen taito saada paljon irti vähäiseltä näyttävästä tarinasta muutaman näyttelijän avulla. Yhtäkään hänen elokuvistaan ei voi moittia tavanomaiseksi, vaikka välillä tuloksena on ollut läpeensä hölmöjä eksploitaatioita kuten Marine Vacthin seksikkyyden varaan tehdyt kaksi filmiä (2013 ja 2017).

Sukupuolta ja seksuaalisuutta on Ozonin elokuvissa dramatisoitu rajatilana, jossa iällä, ammatilla ja lojaliteetilla on enemmän merkitystä kuin heteromatriisilla TAI sen vastaliikkeeksi asettuneilla homo- ja lesbovähemmistöillä. Ozonin ohjaukset eivät ole mitään indie-queerin juhlaa, vaan keskiluokkaisen kilttiä festarikamaa vastakulttuurina, mutta silti niiltä voi odottaa jotain ihan erilaista elokuvadraaman tajua kuin mitä muut ohjaajat tekevät.

Näin myös vuoden 1972 lahkeisiin sovitettu romanssidraama "Peter von Kant" on enemmänkin festareille tarkoitettu kuriositeetti kuin millekään yleisöryhmälle suositeltava laatudraama, vähän kuin kivaa lähiteatteria virkistävä wunderbaum joka ripustetaan puoleksitoistatunniksi keskelle näytäntökautta. Teos perustuu Fassbinderin näytelmään ja elokuvaan (1972) "Petra von Kantin katkerat kyyneleet", mutta vaihtaen päähenkilöiden sukupuolet naisista (Petra, palvelija Marlene, nuori Karin) miehiksi (Peter, Karl, Amir).  Pääosan hahmo on muutettu muotisuunnittelijasta ohjaajaksi, joka voisi olla lempeä parodia tai hapanimelä camp-kuvitelma keski-ikäisestä Fassbinderistä itsestään. Tosin ei vuoden 1972 tienoilla, johon Ozon on filminsä sijoittanut, koska tuolloin ohjaaja oli vasta 27-vuotias.

Sovitus näytelmästä uudeksi elokuvaksi on valitettavasti kumman epädraamallinen. Näytösten väliset isot juonelliset hyppäykset on toteutettu sellaisenaan ilman sovituksen tarjoamaa mahdollisuutta. Denis Ménochet pääosassa on erittäin sympaattinen näköiskuvitelma narsistisesta miestaiteilijasta ja tätä täydentävästä mykästä masokistipalvelijasta, mutta elokuva ei anna oikein tilaisuuksia koetella tätä suhdetta ennen kuin lopussa. Hitaan ensinäytöksen jälkeen seuraa kaksi tehokasta mutta lyhyttä näytöstä joissa varsinainen romanssi alkaa ja sitten jo onkin ohitse. Narsistin yksinäisyys on aihe johon tällainen hyppäyksittäinen rakenne ei toimi sellaisena kuin Ozon sitä toteuttaa. 

Lähes kaikki tapahtuu yhdessä isossa ateljeehuoneessa. Mitään draaman aineksia ei ole tarpeeksi eikä mitään ilmeistä myöskään puutu, sellaisia nämä sisäpiiriläiset taideteokset ovat. Sivurooleissa Isabelle Adjani ja Hanna Schygulla ovat paikalla tuodakseen ripauksen elokuvahistorian gloriaa elokuvalle, ehkä myös hieman tuotantorahaa ainoina isoina niminä, mutta helpolla on Ozon päästänyt itsensä miettimättä mitä UUTTA voisi saada Fassbinderin sivuhahmoista irti kuvitellessaan heidät vuoden 1972 Kölniin.

Niagaran teatterissa tätä elokuvaa katsoi sunnuntaina lisäkseni vain vanha pariskunta. Paljonko energiaa siirtyikään valkokankaalta katsomoon, ei se vastanne säästötalven eikä taidemuodon tavoitteita.

Heilu, Kepuni, korkealle (kansan laulu)

 

HEILU, KEPUNI, KORKEALLE

Säv: Merikanto
San: Soikkeli

1. Heilu, Kepuni, korkealle, nythän on harvennusaika.
Verisellua haistan kun kuusikko kuolee, mut' teillä on hallituspaikat.

2. Heilu, Kepuni, korkealle, höylätkää hiiletkin suosta.
Saahan armeija harjoitusammunnat siellä ja Vihreät sutena juosta.

3. Heilu, Kepuni, korkealle, ottakaa triljoona velkaa!
Voi vastuuta vaihtaa kuin Paavolle paitaa ja loikata oikeiston kelkkaan.

 

Frankie ja Johnny kuun valossa (näytelmä)

 

Melkoisia mukavuuslaitoksia nämä nykypäivän laitosteatterit. Silloinkin kun näyttämölle tuodaan työväenluokkaisia hahmoja, jotka kiroilevat ja mässäävät ja panevat railakkaasti ja paljastavat vankilavuotensa, he ovat kumminkin oikein mukavia ihmisiä jotka tykkäävät klassisesta musiikista ja harjaavat yhdessä hampaansa. Näytelmän väliajalla katsojien kuulee kiittelevän toisilleen, että näytelmässä saa onneksi nauraakin välillä. Tunnelma on hymistelevän tyytyväinen kuin lastenjuhlissa.

Enkä itsekään odottanut juuri enempää valitessani Tampereen Teatterin "Frankie ja Johnny kuun valossa" iltani näytelmäksi. Vain hieman enemmän. Edes tekstiltä, kun ei teattereiden haaleudelle mitään voi. Ja totta onkin, että Frankien ja Johnnyn karheassa yhden-yön-panoromanssissa olisi tekstinä aineksia myös vähemmän-mukavaan-esitykseen, jossa osapuolet olisivat huomattavasti epäluuloisempia, epävarmempia ja epäuskoisempia siitä, miten hämmästyttävä yhteensattuma heidän samankaltaisuutensa onkaan. 

Mutta Tampereen Teatterin valitsema mukavuussovitus saa romanssiparin seksinkin vaikuttamaan iltavenyttelyltä - eikä Johnnyn ihastelemassa "jälkihehkussa" ole pisaraakaan hientuoksuista elämänmakua. Reaaliajassa näyttämöllä valmistuva western-voileipä on sekin niin monin verroin seksikkäämpi ja eksoottisempi kuin kumpikaan näytelmän henkilöhahmoista, että näyttämöllä huomion vallatessaan se varmaan ansaitsisi Jussi-patsaan suorituksestaan.

Tottahan minä näyttelijöistä pidin, tietysti. Heidän luomansa hahmotkin olivat oikein mukavia, sellaisia keski-ikäisiä mussukoita, joiden kanssa mielellään istuisi kapakan nurkkapöydässä vaikkei kutsuisikaan kotiinsa. Ammattinäyttelijöille tällaisten leppoisten hahmojen rakentaminen ja keskinäisen kemian löytäminen niiden avulla ei vie kauaksi heidänkään mukavuusalueeltaan. Sen western-voileivän resepti on, puolestaan, kaikkien mukavuutta ajatellen painettu käsiohjelmaan. Hei, mitäs muutakaan näin mukavasta näytelmästä tarvitsee oppia?

Minä valitsin tämän näytelmän kuitenkin etupäässä siksi, että Tampereella vaihtoehtojakaan ei ollut. Jos ei halua katsella mukavaa musikaalia tai mukavaa kansanfarssia niin muuta ei ollut kuin TTT:n "Tuolit" jonka jo näin tai tämä. Ja yhtä hyvin olisi kyllä voinut pysyä kotona mukavalla sohvalla ja katsoa jostain suoratoistona Al Pacinoa ja Michel Pfeifferia.

Lue kirja tai valitse näytöllä olevista vaihtoehdoista

 

Kaikki kirjoitus syntyy luetun varaan. Mitä enemmän lukee näytöltä, sitä luontevammalta kirjoitus näyttää näytön rajaamassa tilassa, johon se ilmestyy samalla tavoin maagisesti kuin elokuvista tutut kohtaukset, joissa tasainen näppiksen ratina synnyttää tekstiä hohtavalle kuvaruudulle. Näyttölaitteet houkuttavat silmää enemmän kuin kirjat ja keskeyttävät toistuvasti oikean kirjan lukemisen, olipa miten ammattilukija tahansa. On paljon isompi kynnys aloittaa tekstin kirjoittaminen edes läppärillä kuin pädillä joka on ympäri vuorokauden käden ulottuvilla.

Niinpä tänään kirjoitin 560 sanaa pädillä, koska huono omatunto nanowrimoon osallistumattomuudesta painoi mieltä. Olin pyöritellyt mielessä, miten aloittaisin romaaniversion "Hotelli Hidas Kuolema" -näytelmästä ja sen aloituskohtauksen parenteesin avaamiseen meni mukavasti jo 580 sanaa. Mutta miten ja miksi muokata varsinaista näytelmädialogia proosaksi? Yritin sitä myös edellisen näytelmän kohdalla ja pääsin eteenpäin vain kahden kohtauksen verran, vaikka käytin sentään kahta näkökulmahahmoa.

Nyt olen joka tapauksessa 2640 sanaa jäljessä nanottajien asianmukaisesta kirjoitustahdista. Yleensä olisin toisena päivänä tuhansia sanoja edellä päivätahdista. 

Vuodesta 2003 alkaen olen joka vuosi osallistunut vähintäänkin Nanowrimon alkurynnistykseen muun maailman kanssa. Vähintään kymmenkunta romaania olen saanut sillä tavoin valmiiksi ja niistä yksi on julkaistukin, Kuninkaantekijät. Melkoinen määrä keskeneräisiä romaanikäsiksiä odottaa siis tuomiota ja itsekritiikkiä, miten 'ammatillisesti' haluaa suhtautua itseensä kaunokirjoittajana – vai tyytyykö sellaiseen tietokirjoittamiseen johon on selvästi helpompi asennoitua päivittäisenä velvollisuutena, humanistina jos ei muuten.

Useimmat viime vuosien nanowrimo-projekteista ovat jääneet alkurynnistykseen. Viime vuonna olen näköjään kirjoittanut vain ensimmäisen päivän osuuden, vaikka muistiinpanomateriaalia olisi ollut riittävästi, ja muistiinpanojen tekemistä samaa fantasiakirjaa varten olen jatkanut edelleen. Mutta aiotut eeppiset kuviot kirjaa varten ovat niin suuret, ettei se uusi aloittaminen motivoi keskellä muita tekstitöitä. Eikä SAMAN tarinan aloittaminen juuri nanowrimo-maratonina houkuta lainkaan.  Nanowrimon idea on tehdä jotain aivan uutta, jotain improvisoitua ja vauhdin eikä suunnittelun varassa etenevää.

 

 Vuonna 2023 kaiken on tarkoitus muuttua. Kolmen vuoden apuraha loppuu ja siirryn takaisin silppuduunarin nitkuttavalle boheemivaihteelle. Silti olen ajatellut lopettaa kaikki kesäyliopistojen kurssityöt. Eivät ne paljoa aikaa vie vuodesta, etenkään hyvään palkkaukseen nähden, mutta kyse on periaatteesta: nyt viimeinkin olisi korkea aika (=ikä) keskittyä enemmän omiin teksteihin kuin muiden ihmisten tekstien edistämiseen. Projektipitoinen elämä ei jostain syystä ole kuitenkaan valmentanut KAUNOKIRJALLISIIN projekteihin samalla tavoin kuin tietokirjaprojekteihin, joissa on selkeät, jaksoittain ajoitettavat työvaiheensa: muistiinpanojen kerääminen, sitten jaottelu memojen painoarvon mukaan, sitten luku luvulta etenevä kirjoittaminen. 

Kirjalilijaliiton työskentelyapurahaa varten oli nyt pakko sorvata ensimmäinen kokonaisen viiden kirjan projektiksi hahmottava työsuunnitelma. Valmiina se tuntui yhtä naurettavalta kuin lähestyvät ikävuodet. Miksi enää sellaiseen vaivautua kun voisi yhtä hyvin viettää aikaansa ohitettuja klassikkokirjoja lueksien? 

Vain jokin poeettista kostoa muistuttava motivaatio pitää sen osan päätä käynnissä, joka tekee tärkeäksi ja helpoksi unohtaa mitä viime vuosikymmenet tämän maan kirjallisessa elämässä ovat periaatteessa opettaneet. Suomalainen realismin linnake on edelleen murtamatta! Siihen ei pysty ehkä ydinsota, mutta massiivisen tarkka fantasiaeepos saisi sen perustukset horjumaan edes omissa silmissä. Sitten voisi vetäytyä sorvaamaan limerikkejä käpykaartilaisille.