War of the Ring (lautapeli)

Paras vappu ikinä: aattona pelasin Riksussa tuntikausia fillereitä ja vapunpäivänä pöytäsimme raskaansarjan lautapeleistä kovimman klassikon, War of the Ring. Peli oli seissyt hyllyssä varmaan kymmenen vuotta odottaen oikeaa pariskuntapelimotivaatiota. Kerran otimme sen jo mukaan lahjaksi saadulle kylpylälomalle, mutta silloinkin sääntöjen opettelu riitti uuvuttamaan meidät.

Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olemme jo sen verran kokeneita lautapelien suhteen, ettei WotR ole edes kompleksisin peli mitä kotona on pöydätty: se näkyy olevan BGG:ssä vaikeuasteeltaan 3.84, kun esimerkiksi Terra Mystica on 3.95. Muiden sotapelien tavoin vaikeus WotR:ssa on se, että erikoissääntöjä joukkojen ja sankarihahmojen liikutteluun on kohtuuttomasti, ja varsinainen hitaus tulee siitä, että tapahtumakorttien aiheuttamia poikkeuksia sääntöihin joutuu tarkistamaan loputtomiin. Mitään erityisen mutkikasta ajattelua tai strategiaa se ei edellytä, joten kompleksisuudessaan sen pitäisi olla kaukana Terra Mystican alapuolella.

Käytimme vappupäivänä pöydättyyn ja seuraavana päivänä jatkettuun WotR-sessioon viisi ja puoli tuntia, plus setup ja sääntöjen opettelu varmaan kolme tuntia lisää. Tapahtumat laudalla tuntuvat kuitenkin etenevän nopeasti. Sormuksen seurue hajaantui ehkä liiankin nopeasti, mutta onnistui kokoamaan osan joukosta uudelleen Helmin Syvänteellä. Hyvikset eli Free Peoples sen sijaan heräsi sodankäyntiin vaarallisen hitaasti, kun Sauronin armeijat etenivät pian jo Harmaisiin Satamiin saakka. Ylipäänsä Sauron tuntui hallitsevan lautaa armeijoilla, kun taas Friikuilla etuna oli Alkuperäisen Tarinan noudattamisesta tulleet etuisuudet: jos Gandalf on Fangornin metsässä niin Sarumania vastaan voi nostattaa entit jne.

Pidin pelissä erinäisistä mekaniikoista, jotka tuovat peliin jännitystä hyvin mitoitetulla riskinotolla: paljonko Sauron käyttää nopistaan Sormuksen Seurueen etsintään, paljonko Friikut uhraavat seurueesta jäseniä välttääkseen korruptiota tai mihin lähettävät näitä sankareita aktivoimaan vapaita kansoja. Myös sodankäynti itsessään on juuri sopivan simppelisti toteutettu; lie toki otettu mallia miten yleisistä sotapelien säännöistä.

Kovin kummoisia vapauksia (etenkään verrattuna digipeleihin) LotR:n uudelleenkerrontaan WotR ei kumminkaan tarjoa. Media-adaptaationa WotR jää kauaksi vaikkapa Game of Thrones -sotapelin teemapitoisuudesta, koska se ei tarjoa uusia tapoja kertoa tarina. Voin sentään hyvin kuvitella millaisilla kotisäännöillä ja itsetehdyillä tapahtumakorteilla LotR menisi tämän muovisälän parissa aivan uusiksi.

Sormusten Sodan lopputulos: suurin osa Keski-Maata tyhjillään.

Peli loppui siihen, että Sauron sai vallattua 10 pisteen edestä Friikkujen kaupunkeja ja linnoituksia, mikä ei kovin vaikeaa ollut, vaikka kuluttikin kaikki isoimmat varjoarmeijat. Samaan aikaan toisaalla Sormuksen Seurueen korruptio oli edennyt 7/12 -lukemiin, joten yksi ainoa onnekkaampi nopanheitto Shelobin metsästyslaatalla (1:n sijaan) olisi riittänyt sekin ratkaisemaan pelin. Kaikkiaan siis Friikkujen pelaajalta ilmeisesti odotetaan enemmän kokemusta tästä pelistä tai sotapeleistä yleisesti.

Meistähän kumpikaan ei ole sotapelejä juuri pelannut (paitsi Conquest of the Empire ja GoT), ei myöskään tällaisia "hiekkalaatikkoformaattia" muistuttavia massiivisia figupelejä, muutoin kuin piraattipeli Merchants & Marauders, joka jäi aikoinaan kesken tuntikausien törmäilyn jälkeen. WotR olisin valmis pelaamaan uudelleen milloin tahansa, kunhan saan kokeilla Friikuilla. Sen jälkeen peli saattaa kyllä lähteä kiertoon meitä innokkaammille LotR-faneille.

Rivien välissä (elokuva)

Kirjailijoita käsittelevät elokuvat ovat varma viihdetuote, kuten elokuvia käsittelevät romaanit. Taiteidenvälistä vuorovaikutusta niiltä on turha odottaa. Myös Olivier Assayasilla on ollut ilmeinen rahantarve varman viihdetuotteen tekemiseen eli rahan kielellä taidelisäarvonsa ("eurooppalainen laatuohjaaja") kotouttamiseen eurofrangeiksi. Hänen uusin ohjauksensa "Rivien välissä" (2018) on tylsintä ja turhinta mitä Assayasin uralta olen nähnyt. Sattumaa tai ei, taiteenalan kriisi josta elokuvassa loputtomiin puhutaan taitaakin olla analoginen Assyasin omaan asemaan. Jollei koko filmitaiteen asemaan.

Vähintäänkin ranskalaisen elokuvatuotannon väsähtäneisyys näkyy siinä, että Juliette Binoche (kun ei kerran esimerkiksi Catherine Deneuve) tarvitaan mukaan mediatäkyksi, jonka varassa kuivakkakin ihmissuhdefilmi saa näkyvyyden naistenlehdissä ja niitä mukailevissa medioissa.

Binochelta ei edes vaadita muuta kuin pilaversio itsestään, karikatyyri vanhenevasta näyttelijättärestä. Pidin Binochesta vielä Assayasin "Sils-Maria" -filmissä (2014), mutta tällä kertaa sama hahmo on yhtä alavireisesti käsikirjoitettu kuin autofiktiota hokeva kirjailijahahmo, konservatiivinen kustantajahahmo ja kaikkia paneva digikonsultin hahmo. Muuta dramatiikkaa ei ole kuin että kenen suhde paljastuu kellekin. Draamaan tai juoneen ei ole tarvettakaan.

Kirjallisuusaiheista filmiä nyt muuten seuraisikin vaikka kuulokuvina, jos edes keskustelut kirjoista olisivat kiinnostavia. Vaan ei. Kerrankin voi sanoa, että yhtä mitättömän elokuvan tästä aiheesta voisivat tehdä jopa suomalaiset. Jolleivät jo "Tyhjiöllä" (2018) tehneetkin.

Onko 64-vuotias Olivier Assayas siis jo menetetty tapaus? Hän teki uransa hienoimmat elokuvat "Jotain ilmassa" ja "Clouds of Sils-Maria" vuosina 2012 ja 2014, ja vielä omintakeisen mutta ajatuksettoman kummitusfilmin ("Personal Shopper") vuonna 2016. Mitä ihmettä mestarille tapahtui sen jälkeen? 

Ainakin naistenlehdet tietävät vastauksen: Assayas erosi pitkäaikaisesta taiteilijakumppanistaan Mia Hansen-Lovesta. Vailla luotettavan kriittistä työtoveria Assayas ei sitten muuta enää ilmeisesti osaa kuin kierrättää ilmaa ohuempia älykköhahmoja, jollaisiin edes Woody Allen ei alentuisi.

Luulin pari viikkoa sitten, että "Puutarhajuhlat" (2018) on löysintä kuvitelmaa mitä pariisilaisista intellektuelleista voi saada aikaiseksi, mutta kyllä "Rivien välissä" alittaa senkin. Aivan kuin kokonainen eurooppalainen ihmisluokka olisi äkkiä kadonnut ja ranskalaiset filmintekijät vitsailevat hermostuneesti heidän irvikuvilleen.

Hienojen näyttelijöiden hukkatyötä molemmat elokuvat. Puolitoista tuntia googlailua kasvattaa ihmistä enemmän kun nämä filmituotteet.

Pintti ja Pieni kirjapuoti (äänikirjat)

Satunnaisesti olen yrittänyt haeskella kirjastosta kuunneltavaa äänikirjoina, mutta valikoima on ainakin Tampereella kerrassaan kehno: sotaa, dekkareita, lastenkirjoja, Ferrantea & Snellmania, runoja-joita-et-tosiaankaan-halua-enää-kuulla.

Kuunneltuani kolmannen kerran lävitse Waltarin Mikael-romaanit ajattelin, että voisin kuunnella Veikko Honkasen lukemana vaikka puhelinluetteloa, niin upea ääni herralla on... Vaan eipä sittenkään. Kiinnostus ja usko Honkaseen romahti kun näin millaisia teoksia hän on enimmäkseen lukenut: sotaa, dekkareita, Hotakaista, lastenkirjoja, sitä yhtä ja samaa hötöosastoa jonka oletetaan myyvän juuri äänikirjoina (ainakin kirjastosta), koska kyseisten genrejen oletettu lukijaryhmä on hädintuskin lukutaitoista.

Kiinnostukseni äänikirjoihin johtuu kuitenkin siitä, että tämän kevään parhaat kirjalliset kokemukset ovat tulleet äänikirjoista, Tommi Kinnusen Pintistä ja Nina Georgen Pienestä kirjapuodista Pariisissa. Kyseiset äänikirjat tulivat jonkin operaattorin ladattavina lahjuksina. Mp3-soittimesta korviin kytkettyinä ne osoittautuivat teoksiksi, joita en olisi ikipäivänä vaivautunut lukemaan proosana, ja kuitenkin ne taitavan lukijan tulkintana heräsivät eloon juuri sillä tavoin tuoreina kuin hyvät sävykkäinä maailmoinaan muistettavat teokset ovat.

Ilman äänikirjaa en olisi tiennyt Kinnusen Pinttiä todisteeksi siitä, miten koivuklapiproosaakin voi laatia taitavasti, aivan kuten legopalikoista voi tehdä jotain näpsäkän hallitusti koossapysyvää, älykkään oloista ilman todellista vihkimystä arkkitehtuuriin. Kinnusen käsityötaito (/myyvyys) on siinä, että hän pyrkii Suuren Proosan uskottavuuteen vanhakantaisilla aiheillaan ja helposti aukeavilla ihmissuhdekontrasteillaan. Sillä uskottavuuskriteerillähän koivuklapiproosa edelleen menestyy, "sisäisten aiheiden herkkävaistoisena tutkiskeluna", kuten ennen vanhaan sanottiin tällaisista KANSALLISIA AIHEITA alleviivaavista ressukkakuvauksista. Enää sellainen proosa ei heräisi museonhyllyltä eloon ilman maailmansa sisältä puhuttelevaa ääntä, kuten tässä tapauksessa Antti Jaakola lukijana. Jaakolan tulkinnassa on jotain niin hypnoottista, että kirjan loppukohtaus tuli uneenkin.

Nina Georgen kirjapuotikirja on sekin asetelmiltaan niin varman päälle (26 kirjan tuotannolla, näköjään) laadittua nais- eli konvehtikirjallisuutta, ettei sellaista imelyyttä kestäisi edes elokuvasovituksena, mutta Erja Manto lukijana antaa metakirjalliselle aiheelle sisäpiirimäisen haikean sävyn. Manto on radiossakin suosittu lukijaääni nimenomaan siksi, että hän lukee kaiken omintakeisen supattavalla satutäti-äänellä. Sellainen sävy sopii täydellisesti vanhanaikaista kirjakaupparomantiikkaa ylistävään romaaniin.

Mitä useampia kuuntelemiani äänikirjoja ajattelen, sitä enemmän niissä tuntuukin olevan ressukoita päähenkilöinä ja lukijaäänen asenne maailmaansa surkuttelevan sympatisoiva. Ainoa poikkeus mikä tulee mieleen on Anja Snellmanin Parvekejumalat, jossa Elsa Saisio lukee jokaisen lauseen kuin kyseessä olisi feministinen taisteluhuuto. Valittu tulkinta särkee kirkkaasti sen rajan, mitä äänikirjanäyttelijältä odotetaan, mutta kun into ja tarkkuus yhdistyvät, moisenkin pateettisen romaanin kuuntelee ilokseen.

Oikeastaan hyvistä äänikirjateoksista pitäisikin puhua Jaakolan Pinttinä ja Mannon Pienenä kirjapuotina aivan kuten puhutaan Edvin Laineen Tuntemattomasta tai Kubrickin Kellopeliappelsiinista. Mutta aivan omaa luokkaansa kotimaisissa äänikirjoissa on edelleenkin Hotakaisen Finnhits-kokoelmasta tehty jukebox-tyyppinen tallenne, joka taitaakin jo mennäkin dramatisaation puolelle. Silti sen toivoisi saavan laajempaa huomiota kuin mr Hotakaisen autokansalle litteroima öhähtelymuistelma - joka on sekin tietysti pitänyt sovittaa äänikirjaksi.

City of Lies ja Quillifer (fantasiaromaanit)

Tämä on se GoT:n trendittämän fantasian kääntöpuoli, että kirjallisuutena julkaistaan tv-sarjaksi tarkoitettua fantasiatarinaa, kuten Sam Hawken matalafantsua edustava City of Lies (2018). Yksiin kansiin on ahdettu vähintään trilogian verran tekstiä, amerikkalaistyyppisenä pokkarina (trade paperback) viisijapuolisataa tiheään painettua sivua. Suurin osa kirjasta on jutustelua ja dekkarijuonen ympärille punottua tutkiskelua, kunnes kukin luku sitten päättyy taas seuraavaan ulkopuolelta tulevaan dramaattiseen tapahtumaan, jotta myrkytysmysteerin selvittämisessä olisi jokin pakottava jännitys. Tarina sijoittuu roomalaistyyppiseen suureen kaupunkiin, jota ympäristön maalaiset on organisoitu yllättäen piirittämään armeijana. Kuka landepaukut on agitoinut ja miksi, sitä kirjan sisaruspari yrittää selvittää samalla kun tutkii isäntänsä myrkytystä. Eikä kerronassa ole sinänsä mitään vikaa. "Agatha Christie channeled through Robin Hobb", ylistää Guardian, missä on puolet totta. Fantasian osalta maailma on yhtä tylsä ja tavanomainen kuin Robin Hobbilla ja kerronta yhtä sentimentaalisen jaarittelevaa. Mutta Hobbiakin voin lukea ennemmin (jos joku siitä maksaisi) kuin tätä. Lisäksi, Agatha Christien kaltaista tarkkuutta ja genrekunnioitusta Hawken kirjassa ei ole alkuunkaan, joten kehuviite vanhahtavaan dekkariin perustunee myrkkyjen etualaisuuteen tarinamaailmassa. Se mikä eniten rassaa Hawken kirjassa on kuitenkin se, että fantasian mahdollisuuksia käytetään aivan liian löysästi ja väkinäisesti. Joskus huonon fantasiaproosan väistämiseksi riittäisi sen tietäminen ennalta, millaista nimistöä kirjailija käyttää: kuinka hyvä korva hänellä on fantsun ylätyylille ja perinteelle. Tätä kriteeriä Hawke ei täytä alkuunkaan, koska omaperäiset väännökset eivät kerrassaan istu toisiinsa.

Ihan YA-osastolta City of Lies ei tunnu, tuskin siinä alalajissa voi menestyä näin tapahtumiltaan köyhällä tarinalla. Jos sentään rohkenee lokeroida Hawken siihen mediamössöön mitä Australia maailmalle tuottaa, niin tästähän voi todeta kuin leffasta tai tv-sarjasta ikään että tuotannolliset arvot näkyvät teoksessa enemmän kuin taiteelliset. Luin kirjaa välillä hyppien tylsiä keskusteluja, välillä keskittyen dekkarijuonen käänteisiin ja piiritystaisteluihin. Tuo kyllä unen.

Toinen yöpöydällä pitkään jumittaneista fantasiakirjoista oli Walter Jon Williamsin Quillifer (2017). Sekin on erittäin sujuvasti etenevää proosaa periaatteessa ja minäkertojan nokkela itsetietoisuus pitää lukijan hereillä aivan eri lailla kuin Hawken teoksessa. Mutta ongelma on ihan sama kuin edellä: fantasian osuus on aivan olematon. Lisäksi kirjan kertojaego on juuri sillä tavoin sivistynyt ja oppinut, että hänen kehityskertomuksensa seikkailujen sankariksi ei herätä odotuksia: veijaritarinan ainekset ovat kun einekset, liian tutusti ja helposti ironialla maustetut. Williamsin päähenkilöä näkyy verratun (Scott Lynchin) Locke Lamoraan ja tässä tapauksessa ostan rinnastuksen: aivan yhtä väkinäisen humoristista, yhtä turhauttavia sivuhenkilöitä, yhtä päälleliimattua romantiikkaa. Niinpä Quillifer jäi kesken jossain puolivälin tienoilla. Joudun valittaen toteamaan, että spefi-proosan suurelta veteraanilta, mr. Williamsilta tuskin tulen koskaan lukemaan mitään muutakaan tähän täydellisesti kompastuttuani.

Sekä City of Lies että Quillifer menevät myyntiin nettitorille.

Viikko ruoassa ja rahassa (1.-7.4.)

Galaktisen i/o-viikon kunniaksi pidin viikon verran kirjaa siitä mihin input (kalorit) ja output (eurot) kuluvat omalta osalta. Tällainen on siis 55-vuotiaan freelance-kirjoittajan viikko (1.-7. huhtikuuta) ruoassa ja rahassa mitattuna:


MA 1.4.
Aamiainen 7:ltä: 2 paahtoleipää, paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa.
Lounas jumpasta tullessa: Gopalin puhvetti, 11.50e. Klo 11 Gopalissa ei ole vielä juppivegaaneja ja saa rauhassa lukea viikonlopunkin Aamulehdet.
Kotiin tultua välipalaksi madeirasuklaakeksi (27g).
Päivällinen 17:30: Saaran tekemää kalakeittoa 2 lautasellista ja jälkiruoaksi 4senttinen siivu viineripitkoa. Illalliseksi 20:15 lautasellinen keittoa.

TI 2.4.
Aamiainen 7:lta: 2 paahtoleipää, kaksi siivua paistettua pekonia ja paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa. Jälkipalaksi madeirasuklaakeksi (27g).
Lounas 13:lta: Lautasellinen kalakeittoa, 2 dl olutta, paahtoleipäviipale.
Kaupasta ostettu: pieni paahtoleipä, kurkkua, kalapuikkoja, luonnonkalapihvejä, n. 7e.
Päivällinen 15.30: 2 kalapihviä ja perunamuussia, jälkiruoaksi pähkinöitä ja rusinoita. Elokuviin 17.30, pääsyliput alessa 15e mutta maksan 20e sarjalipuilla, koska pvm menossa umpeen. Sattumalta on Riistokinon 20v-synttärit joten S ostaa meille lasilliset kuohuviiniä. Valitettavasti deittielokuvamme on tylsä ja mitätön. Kotona ollaan vasta 20.30, illalliseksi lämmitetään lapselle pikkupitsoja, itse syön 2 pienempää kalapihviä.

KE 3.4.
Aamiainen 8:lta: 2 paahtoleipää, kaksi siivua paistettua pekonia ja paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa.
Lounas 13:lta: PikkuPandan puhvetti, 2 x 11.5e. Yleensä käymme PP:ssa tiistaisin, nyt poikkeus.
Kaupasta: banaanit, sipuli, wokkivihannekset, täysjyyvänuudelit, jokurtti, appelsiinimehu, tofu, yht. 8.3e. Välipalana 2 dl olutta.
Päivällinen: 17:30 kaupan tuotteista teen wokkimössöä. Leffavisassa saa 1 ilmaisen keppanan kisanpitäjän roolissa, 1 ostan (5e) itse.
Illallinen: 20:30 lautasellinen wokkimössöä.

TO 4.4.
Aamiainen 8:lta: vähän jokurttia, 1 ruisleipä, päällä viikonlopulta unohtunut burgerpihvi. 2 dl mehua jne.
Kirjastolta pyöräillessä kaupasta kanafilettä, kastikejauhoa ja tomaattimurskaa: 7e.
Lounas 14:lta: Kaupan aineksista kanakastike + kokojyväpastaa; tähän lapsikin suostuu. Välipalaksi klo 18 viikonlopulta jääneet 3 pikkupitsaa ja 2 karjalanpiirakkaa. Jälkiruoaksi pari siivua vaniljajäätelöä ja sormenmitta konjakkia.
Illallinen: Klo 20 lautasellinen kanaa ja pastaa. Lapsi tuo subbarin suklaakeksin.

PE 5.4.
Aamiainen 7:lta: 2 ruisleipää, päällä juustoa, kurkkua ja makkaraa, 2 dl mehua jne.
Lounas 11.30: silakkaa ja perunoita, 5.5e. Käyn joskus yliopistolla syömässä vaihtelunkin vuoksi,ja perjantaisin on hiljaista kun akateeminen työväki viettää neljäpäiväistä viikonloppua; yliopisto on paikka jossa gardeniat vartioivat kaktuksia ja tunnelma sen mukainen.
Päivällinen: klo 16, S teki spagettia ja tonnikalakastiketta.
Iltapala: klo 21, ruisleipäviipale jne, loput saunaoluesta.

LA 6.4.
Aamiainen 8:lta:  2 ruisleipää juustolla ja makkaralla, 2 dl mehua jne.
Välipala: 10: eilistä spagettia ja tonnikalakastiketta.
Pyöräillessä Lidlistä raakaeineksiä viikonlopulle ja tulevan viikon alulle: loimulohta, turskapuikkoja, turskafilettä, rahkapurkki, Fman-pastilleja x2, tuorepastaa, juustotikkuja, PaleAle x2: 24.5e.
Lounas 13:lta: toissapäivän pastaa ja savulohta. Välipalana iso A-olut.
Päivällinen 18:lta: jääkaapin jämiä, kebablastuja, peruna, kalapaloja. Jälkiruokana rahkaa ja konjakkia. Elokuvissa sarjalipulla.
Iltapala: ruisleivän pala jne.

SU 7.4.
Aamiainen 8.30:  2 ruisleipää juustolla ja makkaralla, 2 dl mehua jne.
Lounas 11:lta: toissapäivän spagettia, savulohta. Kaupasta 2 lihapasteijaa ennen leffateatteria + siideri leffaa katsellessa, ehkä 3.5e. Leffa sarjalipulla.
Päivällinen 15.30, kotimatkalla intialaista kanaa, 11.5 e. Sen jälkeen on kylläinen koko illan.
Lapsen ja vaimon tultua telkan ääressä iso A-olut ja viipale salmiakkitoffeeta.
Viikko loppuu.

Jokainen viikko on vähän erilainen riippuen vieraista. Nytkin meillä oli kalakukkoa ja lohta isoäidin jäljiltä sekä karkkeja sunnuntain lautapelaajien jäljiltä. Alkoholiakin juomme hyvin vaihtelevasti, 5-10 a-annosta / aikuinen / viikko (arvioni mukaan) riippuen erityistapahtumista.

Alkoholin (ja leffalipun) hinta on se mikä tuo eniten suhteellisuudentajua /-tajuttomuutta: tuoppi hyvää olutta maksaa kympin Artturissakin, mutta samalla hinnalla saisi minkä tahansa hyvän kirjan tai devarin verkkokaupasta. Outputiin vaikuttavatkin eniten (omalta osaltani) satunnaiset kirjaostokset netissä. Rikoin jo uudenvuodenlupauksen boikotoida Amazonia: tilasin ensin 1.5 kg pähkinöitä ja pari kirjaa, sitten kolme näkemätöntä romanssiklassikkoa. Myös lupaus olla ostamatta uusia lautapelejä rikkoutui periaatteellisesti: tilasin bgg:n marketilta käytetyn pelin.

Rahallista inputia ei tällä viikolla tullut mistään, mutta ensi viikon työstä tulee: huhtikuun kaikki ansiot perustuvat 4 opetustuntiin (28e/tunti) työviksessä eli verot poislukien n. 100 euron kk-palkalla tässä elellään. Seuraavan kerran 'pidempijaksoista työansiota' on luvassa marrasjoulukuussa, n. 600e / kk. Tälle yhteiskunnalle olen FT-koulutuksella samanlaista ongelmajätettä kuin muutkin "syrjäytyneet". Odotan eläkettä kuin niskalaukausta.

Puutarhajuhlat (elokuva)

Agnès Jaoui bilettää ohjauksensa pääosassa.

Muutos ranskalaisten komedioiden genretietoisuudessa ja lajityypin moninaistumisessa on varsin tuore, 2010-luvun ilmiö. Vähitellen rom-comista on tullut niin vahva lajityyppi myös Ranskassa, että siihen voidaan yhdistää amerikkalaisen esikuvan mukaisesti perhe-elämän kepeää kritiikkiä. Perherauhan särkymisestä lähtevä rom-com sekoittaa tuttuja valtasuhteita ja käsittelee rinnastuksin perheen perustamisen motiiveja: miten omaehtoisista syistä ihmiset valitsevat puolisonsa ja miten itsekkäistä syistä he hankkivat lapsia. "Perheen pysyvä epäjärjestys" on aihe, jota ovat käsitelleet jopa draamaa painottavat laatuohjaajat, kuten François Ozon, Cédric Klapisch ja Dominich Moll. 

Draamakomediana markkinoitu, Agnès Jaouin ohjaama "Puutarhajuhat" (2018) on rom-comia turvallisimmillaan: tyypittelyille perustuvaa kritiikkiä parisuhteiden odotuksia, uusrikkaita ja perherooleja kohtaan. Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään uutta ja omaperäistä, mutta näyttelijät ovat kaikki freesejä kasvoja ja kaikki tekevät karikatyyrinsä liioittelematta. Edes kaksituntisena elokuva ei tunnu liian pitkältä, sillä juhlissa tapahtuvat kohtaamiset on leikattu erittäin lyhyiksi eikä niiden vitsikkyyttä kärjistetä liiaksi. Kun sitten juhlat ovat päätöksessä, ei syntyneitä uusia suhteita jäädä käsittelemänä yhtään sen pidemmälle.

Satuin katsomaan saman päivän aamuna Claude Sautet'n myöhäisohjauksen "Nelly ja herra Arnaud" (1995) ja kaikessa elottomuudessaan ja kuivakkuudessaankin se oli kiinnostavampi romanssina kuin "Puutarhajuhlat". Sitä tiettyä vähäeleisyyden eleganssia kai ranskalaisesta romanssista edelleen hakee, olipa miten komedialla kevennettyä tahansa. 

"Puutarhajuhlat" on kaikkiaan niin tyypillinen kahden tähden draamakomedia, että vastaavan löytäisi helposti mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Ranskalaisuuden lisäarvo juhlille ei tule tällä kertaa henkevistä keskusteluista, ei edes ruokapöydän kattauksesta tai vähäpukeisista nymfeteistä, sillä juhlaväen päähenkilöt ovat myöhäisessä keski-iässä kolmatta kierrostaan odottavia naisia ja miehiä. Satiiriset piikit "Puutarhajuhlissa" ovat saaneet jostain syystä kritiikiltä eniten huomiota, mutta ne ovat kyllä kepeää ainesta nekin. Elokuvan prologissa nähtävä isäntä aseen kanssa luo ainoan jännitteen tuleville tapahtumille, muttei siitäkään mitään uskalla kehitellä.

Saman ohjaajan nuoruuskuvaus "Huomaa minut" (2004) huomattiin aikoinaan ainutkertaisen tarkkasilmäisenä luonnekuvauksena. Pidin siitä itsekin. "Puutarhajuhlat" on sen rehtiin melankolisuuteen verrattuna silkkaa siideriä. Ilmeisesti nykypäivän ranskalaiseen naiselokuvaan riittää se, että ohjaaja pääsee bilettämään oman filminsä pääosassa. Tämäkö sitten on sen toisen Agnèksen jättämä perintö ranskalaiselle elokuvataiteelle?

Talven pimeimpään aikaan "Puutarhajuhlat" varmaan toimii devarilta hyvässä viiniseurassa, mutta teatterilevityksessä se on vähintäänkin turha mihin aikaan tai missä seurassa tahansa.

Us (kauhuelokuva)

"Us" (2019) on novellin mittaiseen tarinaan perustuva kauhufilmi, joka toimii vain puoliväliin saakka, aivan kuten ohjaajansa, Jordan Peelen esikoisfilmi "Get Out" (2017). Puolivälin jälkeen odotukset väkivallan määrästä korvaavat odotukset henkilödraamasta. Ei ole mitään temaattista perustetta, miksi näppärä allegoria mustan Amerikan alitajunnasta nousevasta kostosta pitää muuttaa kesken kaiken niin raa'aksi ja lapselliseksi apokalyptiaksi, joka viittailee mihin sattuu värikoodeillaan (Quantanamon PUNATUT haalarit, perusihmisyyteen neutraloiva VALKOINEN ambulanssi) ja kuittaa kauhukohtaukset genren kierrätetyimmillä kliseillä.

Amerikkalaisen rasismin alitajunta Quantanamon orjahaalareissa

Jos piti "Get Out" -filmistä, on verraten mahdollista, että "Us" tympii jo väkivallan graafisuudella.

Uutta ja erikoista on se, että pääosassa esiintyy ylemmän keskiluokan afroamerikkalainen perhe. En muista eläessäni nähneeni moista amerikkalaisessa elokuvassa, poislukien mustalle kohdeyleisölle suunnatut ja mustilla tähdillä tehdyt romcomit. Rakenteellisen rasismin kommentaarina "Us"-filmistä voi löytää paljonkin yksittäisiin ideoihin ja kuviin tiivistyviä vertauskuvia, eikä ole sattumaa sekään että filmin tyhmintä valkoihoista esittää Elisabeth Moss, tuo valkoisen feminismin marttyyri tv-sarjassa "Handmaiden". Haa haa. Afroamerikkalaisten stereotypioiden murtamiseen riittää puolestaan se, että perheen jyhkeä isähahmo osoittautuukin nössöksi verrattuna taistelutahtoiseen äitiin. Muut etniset ryhmät (kuin mustavalko) onkin sitten suljettu kategorisesti pois kerronnasta. Se siitä kriittisyyden asteesta.

Amerikan kääntöpuolen tarinana (Us = US objektina) elokuvan viimeinen kliimaksi yllättää kertaalleen, eikä haittaa yhtään miten hupsuksi tarina yltyy apokalyptiana. Symbolit loikkivat ympäriinsä vapaana, loikkikoon. Mutta samalla tavoin näkökulmansa radikaaliudesta tämä leffa tekijöineen silti irtisanoutuu kuin kymmenet zombileffat, joiden allegorinen potentiaali pelottaa ja kiihottaa luojiaan.

Katsoin "Us" lauantai-iltana ison salin popcorn-helvetissä, jossa teinit kirkuvat ja pelkäävät oksentavansa gore-kohdissa. Ja sille yleisöllehän tämä filmi onkin tehty. Sääli vaan että kaikki muu spefi, niin fantasia kuin scifikin, on vieläkin köyhemmin ideoitua ja kliseisempää kuin nykypäivän kauhutrendillä tienaavat genretuotannot. Siksi "Us" voi olla tutustumisen arvoinen edes devarilla. Vaikka et olisi pitänyt "Purgen" kaltaisesta kauhudystopiasta, tässä elokuvassa on monia tarkemmin ajateltuja viittauksia niihin väkivaltarakenteisiin, joita ei ole kauhufilmissä taidettu käyttää sitten "Elävien kuolleiden yön" (1968).

Kaikki tietävät (filmitekele)

Kaikki tietävät on elokuva josta ilmeisesti kukaan ei tiedä, miten tylsä ja mitäänsanomaton tekele on kyseessä. Jotenkin tämä tv-sarjaksi tarkoitettu espanjalainen melodraama on kumminkin tungettu kansainväliseen levitykseen ja saatu kriitikotkin valehtelemaan, että laatuohjaajan nimi filmin yhteydessä tekisi siitä oikean elokuvan. Vaan ei se tee. Kaikki tietävät (2018) on poikkeuksellisen jaaritteleva ja pitkäveteinen niin käsikirjoitukseltaan kuin kuvaukseltaan. Kaksi tuntia ja 13 minuuttia katsomon kuolettamista!

Näin löysää epäelokuvaa en ole nähnyt kuin espanjalaisissa 'suoraan devarille' -tuotannoissa, missä tuijotellaan ja jurotetaan kuin suomalaisessa saunassa. Rikosmysteeri, teinitytön kidnappaus, on tekosyy juonen tapaiselle. Käytännössä henkilöt toistelevat samoja kysymyksiä siitä, kuka tiesi mitäkin ja miksi ei kertonut tietojaan kolmannelle osapuolelle. Kaksi tuntia puhuvia päitä, ja rikoksen ratkaisu huitaistaan pois vartissa.

Luin juuri äsken muistutuksen, että elokuvakerronnan perusta on siinä, kuinka jokaisessa kohtauksessa tunnesisältö muuttuu. Tv-kerronnassa taas pidätellään katsojaa samassa tunnetilassa läpi jakson ja jaksosta toiseen. Tätä jälkimmäistä edustaa ohjaaja Asghar Farhadin mahalasku, jossa ei ole muuta samaa edeltäviin filmeihinsä (esim. The Salesman, 2016) verrattuna kuin aviopareja piinaava kysymys tunteeko kumppaninsa sittenkään perinpohjin. Farhadin motiiveja tällaisen tv-melodraaman ohjaamiseen on vaikea käsittää muutoin kuin taidekrediittien kotiuttamisena dollareiksi. Tai ehkä se vaan on kivempi ohjata kuumia espanjattaria kuin hijabeihin pussitettuja perheenäitejä?

Pariskunta Cruz & Bardem tulvehtivat kyyneliä pääosissa. Ei se paskaa paremmaksi tee. Mutta oikeaa elokuvaa odottavan katsojan vähä vähältä vihaisemmaksi. Että vielä maksoin rahaakin tällaisen kanssa jumittamisesta, jotta vanhenevat sarjaliput saisi käytetyiksi!

Guardian antoi tälle neljä tähteä, koska iranilaisten ohjaajien elokuvat ovat Omaa Luokkaansa vaikka ne tehtäisiin millaisilla turistiministeriön tuotantoehdoilla.
Ehkä on aika dumpata Guardian samaan tuubiin kuin taidefilmien lehtikriitikot.

Teatteri kirjallisuutena, kirjallisuus teatterina

Niin se sitten päättyi taas kuin huomaamatta, Juhlakattaus-teatteriprojekti. Olo on tyhjän päällä ja voimaton, kun ei ole mitä iltaisin odottaa. Oikeastaanhan näyttelijöiden pitäisi maksaa ohjaajalle siitä, että joku pitää heidät niin varpaisillaan teatteritaiteen kanssa, ihan kuten maksetaan jumppaohjaajallekin.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi sitäkin, että teatteritaiteen haastavimmat puolet ovat niitä, jotka eivät ole lainkaan minulle sopivia näyttämöllä, mutta joista pidän eniten teatteria seuratessa - ja oikeastaan myös kirjallisuutta lukiessa. Tarkoitan epäsuoraa puhuttelua.

En ole ihan varma, kuinka pitkälle rinnastusta voi venyttää, mutta muistelisin lukeneeni, että epäsuora puhuttelu näyttämöllä on antanut kaunokirjallisuudelle malliin ns. vapaaseen epäsuoraan esitykseen (tai Free Indirect Speech). Kirjallisena kerrontakeinona se on varmastikin väistämätön kehitysvaihe sanataiteelle, mutta ironisena aseena sille on täytynyt olla jotain merkittäviä malleja, jotka sitten 1800-luvun prosaistit kokivat välittömästi omakseen. Näin voisikin vetää johtopäätöksen, että teatteri on oikeastaan parasta kertomakirjallisuutta, mitä voi kokea autenttisesti yhä uudestaan saman tekstin pohjalta, ilta ilta jälkeen.

Epäsuoran puhumisen asteet vaativat kuitenkin näyttämöllä tavattomasti kokemusta, kuinka paljon sivuun (ja millä tavoin sivuun) oletetusta puhekumppanista roolihahmo puhuu. Perusesimerkki on se, että näyttelijä puhuu yleisölle, vaikka repliikki on selvästi tarkoitettu yhdelle tai useammalle hahmolle kohtauksen sisällä. Tästä löytyy sävyeroja runsaasti, kun seuraa taitavan näyttelijän työskentelyä. Greimasin ja Salosaaren mutkikkaat aktanttimallit näyttelemisen selittämiseksi ovat vain pintaraapaisu siihen sävyjen semiotiikkaan, millä näyttelijät oikeasti toimivat. Itselleni on ihan mahdotonta esittää edes metodisesti mitään sellaista tuntemusta, mitä en itse koe, saati olla tietoinen minkä verran puhun ohi hahmoni tunteisiin liittyvistä ihmisistä. Raivoaminen ja hermostunut naureskelu sujuvat kyllä luonnostaan, koska ne eivät edellytä muuta kuin volyymiä.

Tunnustan, että Juhlakattaus-näytelmää sivulta seuratessa en kuitenkaan jaksanut keskittyä tovereiden työhön näyttämöllä, kuten muut tekivät. Enimmäkseen istuin lukemassa pädiltä kirjoja ja odottamassa oman osuuden alkamista tai näytelmän loppumista. Yleisön tyrskähdykset kuitenkin herättivät säännöllisesti, koska oli oppinut tietämään, missä kohtaa pienoisnäytelmiä yleisö yleensä reagoi. Joskus yleisö ei osannut nauraa lainkaan oikeissa kohdissa, mutta saattoikin pitää tavattomasti Samin ja Juhon esittämistä ärtyisistä mieshahmoista ja niiden kiroilemisesta.

Se on ollut yhtä ärsyttävää ja hämmästyttävää kokea isossakin teatteritilassa. Miksi kiroilevat hahmot niin erityisesti huvittavat suomalaisia? Onko se jonkinlainen suvaittu helpotus näyttelijätaiteen vaatimasta tarkkaavaisuudesta? Ainakin Samin ja Juhon esittämät miehet olivat juuri sellaisia, jotka ovat uskottavan ristiriitaisia, epävarmoja ja myötäelettäviä, ja siten kiusallisen tuttuja.

Ja kaikkein varmitenhan yleisö nauroi sille kohtaukselle, jossa Juhon esittämä terapeutti sanoo koululaiselle "Sittenhän sulla on kaikki hyvä vielä edessä." Se oli niin täydesti tunnistettavaa tragikoomisuudessaan. Eikä voisi tämän maailman lohduttomuutta ja näyttelijätaiteen osuvuutta paremmin tiivistää: terapiapuhe edustaa kanonisoitua ohipuhumista.

Kirjailijoiden keskinäistä teatraalisuutta...?

Viime viikonloppuna päättyi sitten toinen pitkään valmisteltu projekti, Pirkkalaiskirjailijoiden organisoimat Talvipäivät. Tapahtuma oli suunnattu kirjailijayhdistysten verkostolle, mutta samalla siihen tuli sisällyttää yleisötilaisuuksia. Joku vielä ehdotti (se olin minä), että pidetään samassa yhteydessä myös oman järjestömme 75-vuotisjuhlat. Tämä kaikki toteutui, minkä hintana talkootyön määrä oli kyllä melkoinen.

Yleensä en pidä pönötysjuhlista, mutta oikeastaan ne pönöttämistä edeltävät hetket olivat kiinnostavimmat osat viikonloppua. Ilmassa on jotain menneiden aikojen kirjallisuuden arvokkuudesta, kun ihmiset tunnustavat yhdessä työnsä julkisen vähäpätöisyyden ja sisäisen arvokkuuden. Ihan kuin kirjallisuus oliskin parasta teatteria, mitä taiteista on jäljellä. Olen samaa mieltä kuin S, joka totesi että oikeastaan parasta koko viikonlopussa oli se varttitunti, missä kiskaisimme oluet baarissa muutamien tuttujen ja tuntemattomienkin kirjailijoiden kanssa.

Samalla tavoin, samoista syistä pidin kovasti niistä muutamista tuokioista, jotka sai istua hotellin kabinetissa kaljoittelemassa kriitikkokollegoiden kanssa. Aivan kuin olisi istunut koko suomalaisen Kylttyyrin takanäyttämöllä jakaen keskenämme tietoisuuden kriitikontyön julkisesta vähäpätöisyydestä ja sisäisestä arvokkuudesta. Epäsuoran puhuttelun taidetta sekin, ja koska surkeimmin palkattua, niin varmasti myös henkistävintä.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee (romaani)

Kuvittelin Henriikka Tavin romaanin, Tellervon olevan jotakuinkin täydellinen romanssi alalajissaan, mutta sitten sain luettavaksi Eeva Turusen esikoisteoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). Siinä missä Tavi on suorastaan ylinokkela genrepitoisessa ironiassaan, rakentaa Turunen ihmissuhdekuvaukset aivan uudelta perustalta.  Tunne-elämä loistaa Turusella keskeisenä aiheena, mutta proosallisen näkökulmatekniikan ironia piilee siinä, ettei  tunteita kuvata sellaisinaan, vaan ystävät ja rakkaat ovat kuin hiertäviä sisustusratkaisuja. Se on huomispäivän kirjallisuutta jos mikä. Vieläkin mutkikkaampaa kuin Tavilla, kyllä, ja monin paikoin viimeistelemätöntä ajatukseltaan, kyllä, mutta osoittaa suuntaa miten hipsteriproosa voisi pelastaa novellistiikan.

Turusen kirjassa on seitsemän henkilönovellia, joissa kellään henkilöistä ei ole muuta erottavaa nimeä kuin "neiti U" tai A ja B, tai lempinimi Skarabee. Kirjan aloittaa novelli joka on lähimpänä perinteistä juoninovellia ja sen päättää novelli joka on vapaamuotoisin, nimeltään "Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma". Lievetekstin mukaisesti kirja koostuu "lyhytproosasta", mikä on lukijan suuntaan neutraali tapa osoittaa, ettei luvassa ole novelleja vaan jotain monimuotoisempaa jota voisi sanoa myös runoproosaksi tai lyyriseksi proosaksi. Nämä kaikki luonnehdinnat jäävät kuitenkin kauaksi siitä miten huolella rakennettuja kirjan tekstit ovat.

Sain Eeva Turusen haastateltavakseni viikonlopun Roosalupilla (Vihtorin kirjamessuilla), missä huomasin, miten vaikea oli esittää oikeita kysymyksiä tällaisesta omia rakennusperiaatteitaan teksti tekstiltä etsiskelevästä proosasta. Yle:n haastatteluvideolta näkemäni perusteella tiesin, ettei kirjailija kokenut mukavaksi kysymyksiä tyylilajista tai arkkitehtitaustansa osuudesta rakennusperiaatteelle.

Ylen haastattelussa Turunen puhui siitä, että häntä kiinnostaa ihmisten kohtaamisen hankaluus. Kirjaa lukiessa kiinnitin itse huomion siihen, että kertomusten henkilöille muistot ja makumieltymykset ovat tärkeämpiä kuin käsillä olevat kokemukset. Yhtäaikainen kokemus on oikeastaan vain tilaisuus vertailla erilaisia makumieltymyksiä; henkilöt ovat siis eräänlaisia superhipstereitä (ja jos tästä kirjasta ei tule hipstereiden raamattua niin ei sitten mistään). Kuitenkin Turusen kertomuksissa näkökulmahahmot ovat niin empaattisia muiden luonteille kuin mitä voi psykologisen realismin puitteissa toivoa: rakastuneita, vihaisia, mustasukkaisia, kateellisia tilanteesta toiseen.

Turunen käsittelee paljon yksittäisiä pieniä tilanteita, 'mikrotapahtumia', ja niiden toistumisen merkittävyyttä. Päällisin puolin novellit etenevät dialogien varassa, mutta kohtaamisia on tiivistetty käsitteellisesti, etenkin Skarabee-novellissa valokuviksi. Käsitteellistäminen ja tiivistäminen näkyy tekstissä sekä uudissanoina että runojen tapaisena elliptisyytenä, mutta myös tietynlaisena ihmiset esineisiin samaistavana asenteena:

"Laatupariskunnan laatunaisella on poninhäntä keskimääräisellä korkeudella takaraivon siinä kohdassa, joka onnekkaimmilla on muotoutunut hieman ulkonevaksi. Naisella on invalidisoivalla tavalla kokovalkoiset vaatteet ja helmipainotteinen korukokonaisuus." (s. 27)

Tästä se tulee se huomispäivän proosan vaikutelma: Henkilöt eivät siis ole pelkästään hankalia, vaan enimmäkseen ärsyttäviä toistensa katseelle. Kun perinteiset identiteetin sidokset ovat menettäneet merkityksensä (sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, etnisyys, jne), niin  makumieltymykset tulevat hallitsevampaan asemaan, samalla kun makumieltymykset ovat jonkinlaisia (ironisiakin?) viitteitä perinteisiin identiteettikategorioihin. Kohtaamisen vaikeus ei siis johtuisikaan henkilöiden luonteesta, vaan siitä että havaitsijan näkökulmasta havaitut eivät ymmärrä tiloja ja tilanteita, joihin he osallistuvat.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on viimein julkaissut kuukausia sitten kirjoittamani arvostelut Tellervosta ja Kapitalismi nykykirjallisuudessa -antologiasta.