Viisi päivää ensi-iltaan (taas)

Edellisen teatteriprojektin, "Kylmien kyytimiehen" lopulla jo lupasin, etten enää koskaan lähtisi  lavalle näyttelijäksi. Siinä määrin turhauttavaa oli ilta illan jälkeen tuntea oma riittämättömyys niihin hahmoihin, joiksi olisi pitänyt eläytyä. Mutta niin vain kävi, että viime syyskuussa eräänä sateisena päivänä alkoi kyrsiä kaikki pikkuporvarillinen elämäntapa, joten laitoin Terhille kiireesti tekstiviestin ja kysyin, vieläkö hänen uudessa ohjauksessaan olisi paikka nukettajalle.

Nukettajaksi en sitten kuitenkaan joutunut, vaan tekemään pienen roolin lyhytnäytelmään, juuri sen mittaisen ja sen luontoiseen roolihahmoon, joka on omiaan kolmatta kertaa esiintymistä kokeilevalle harrastajalle. Olennaista varsinaisen teatteriharrastamisen kannalta on olla taas mukana kollektiivisessa luomisprosessissa. Eli taas ollaan siinä tilanteessa, että on viisi päivää ensi-iltaan ja aika ihmetellä, mihin sitä onkaan lupautunut.

Anne ohjaa 3 näyttelijää ja 2 laatikkoa.

Ainakin käytännön opintoihin. Lyhytnäytelmiä tehdessä ohjaajan osuus vaikuttaisi olevan kevyempi ja kokoavampi kuin pitkää näytelmää tehdessä, koska hahmoilla on vähemmän perusteltuja taustatarinoita ja kuviteltuja elämänkohtaloita, jotka ennättäisivät tulla ilmi näytelmän aikana. Tukkateatterin kahdesta Juhlakattaus-potpurista avustamani lyhäri on Ensimmäisessä Kattauksessa. Siinä ekan puoliskon kolme lyhytnäytelmää ovat hyvinkin perinteisiä ja toisiinsa kytkeytyviä draamallisesti. Toisen puoliskon kolme lyhäriä taas ovat keskenäänkin erilaisia, toistensa abstraktisuutta tukevia ja korostavia. Oma suosikkini on Samin sooloesitys, jolla potpuri lämmittää yleisön. En yleensä järin pidä monologeista, mutta Samin esitys on kuin parasta standup-komiikkaa draaman rakenteella.

Useimmat potpurin näyttelijöistä tekevät 3-4 roolia ja opettelevat pitkiäkin monologeja osaansa varten. Itselleni taas oli (jälleen) ihan muistini rajoilla, että pystyin oppimaan ne kymmenkunta lyhyttä repliikkiä, joilla pääsen sentään esittämään nykypäivän ärtyisää äijätyyppiä, helpon tunnistettavaa (eli periaatteessa puheiltaan muistettavaa) jos mikä.

Hyödyllisintä on nähdä, miten tällainen näytelmäprosessi alkaa pyöriä omalla voimallaan, jopa siinä määrin etteivät ohjaajat voi enää perääntyä joistakin "huonoista hyvistä ratkaisuista": toimintaa tilannekohtaisesti suuntaavista näyttämöohjeista, joilla ohitetaan sen pohtiminen, mitä tämä hahmo oikeastaan haluaakaan. Esimerkiksi oma hahmoni on täysin ristiriitainen ja perusteeton: yhdellä hetkellä haukkuu kaveriaan, toisella kiittelee tätä ystävyydestä ja kolmannessa kehuskelee tälle pohtineensa vaimonsa surmaamista.

Kuinka monta näyttelijää tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

Toisaalta on saanut jälleen nähdä sen, miten ohjaaja kokeilemalla löytää tekstistä kytkentöjä, joissa hahmot ovat toistensa analogisia selittäjiä, mutta mitkä ovat periaatteessa mahdotonta havainnollistaa näyttämöllä. Liittämällä kaksi alkutekstin monologia toisiinsa Terhi loi äkisti dialogin, joka syvensi näytelmän aivan toisenlaiseksi kuin miltä se oli alunperin vaikuttanut. Tavattoman simppeli kikka, mutta jotain sellaista mitä jokaisen kirjoittajan kannattaisi kokeilla niin proosan kuin draamankin kohdalla, kysyä itseltään millaisen monologin nämä hahmot esittäisivät toistensa puolesta. Unohtaa edes hetkeksi se yleisesti hyväksytty väärinkäsitys, että monologi on ihmisen sisäpuheen ylevä purkaus.

Lauantaina ensi-iltansa saavassa kakkoskattauksessa on puolestaan yksi oma lyhärini, alunperin dialoginovelliksi kirjoitettu "Eurooppalainen aamunkoitto". Se on tarinavetoisempi kuin mitä näytelmän pitäisi olla, mutta kun itse sellaisia tykkään katsoa niin sitten sellaisia kirjoitankin. Jää sitten ohjaajan haasteeksi keksiä, mitä kiinnostavaa sellaisessa on näyttelijöille.