City of Lies ja Quillifer (fantasiaromaanit)

Tämä on se GoT:n trendittämän fantasian kääntöpuoli, että kirjallisuutena julkaistaan tv-sarjaksi tarkoitettua fantasiatarinaa, kuten Sam Hawken matalafantsua edustava City of Lies (2018). Yksiin kansiin on ahdettu vähintään trilogian verran tekstiä, amerikkalaistyyppisenä pokkarina (trade paperback) viisijapuolisataa tiheään painettua sivua. Suurin osa kirjasta on jutustelua ja dekkarijuonen ympärille punottua tutkiskelua, kunnes kukin luku sitten päättyy taas seuraavaan ulkopuolelta tulevaan dramaattiseen tapahtumaan, jotta myrkytysmysteerin selvittämisessä olisi jokin pakottava jännitys. Tarina sijoittuu roomalaistyyppiseen suureen kaupunkiin, jota ympäristön maalaiset on organisoitu yllättäen piirittämään armeijana. Kuka landepaukut on agitoinut ja miksi, sitä kirjan sisaruspari yrittää selvittää samalla kun tutkii isäntänsä myrkytystä. Eikä kerronassa ole sinänsä mitään vikaa. "Agatha Christie channeled through Robin Hobb", ylistää Guardian, missä on puolet totta. Fantasian osalta maailma on yhtä tylsä ja tavanomainen kuin Robin Hobbilla ja kerronta yhtä sentimentaalisen jaarittelevaa. Mutta Hobbiakin voin lukea ennemmin (jos joku siitä maksaisi) kuin tätä. Lisäksi, Agatha Christien kaltaista tarkkuutta ja genrekunnioitusta Hawken kirjassa ei ole alkuunkaan, joten kehuviite vanhahtavaan dekkariin perustunee myrkkyjen etualaisuuteen tarinamaailmassa. Se mikä eniten rassaa Hawken kirjassa on kuitenkin se, että fantasian mahdollisuuksia käytetään aivan liian löysästi ja väkinäisesti. Joskus huonon fantasiaproosan väistämiseksi riittäisi sen tietäminen ennalta, millaista nimistöä kirjailija käyttää: kuinka hyvä korva hänellä on fantsun ylätyylille ja perinteelle. Tätä kriteeriä Hawke ei täytä alkuunkaan, koska omaperäiset väännökset eivät kerrassaan istu toisiinsa.

Ihan YA-osastolta City of Lies ei tunnu, tuskin siinä alalajissa voi menestyä näin tapahtumiltaan köyhällä tarinalla. Jos sentään rohkenee lokeroida Hawken siihen mediamössöön mitä Australia maailmalle tuottaa, niin tästähän voi todeta kuin leffasta tai tv-sarjasta ikään että tuotannolliset arvot näkyvät teoksessa enemmän kuin taiteelliset. Luin kirjaa välillä hyppien tylsiä keskusteluja, välillä keskittyen dekkarijuonen käänteisiin ja piiritystaisteluihin. Tuo kyllä unen.

Toinen yöpöydällä pitkään jumittaneista fantasiakirjoista oli Walter Jon Williamsin Quillifer (2017). Sekin on erittäin sujuvasti etenevää proosaa periaatteessa ja minäkertojan nokkela itsetietoisuus pitää lukijan hereillä aivan eri lailla kuin Hawken teoksessa. Mutta ongelma on ihan sama kuin edellä: fantasian osuus on aivan olematon. Lisäksi kirjan kertojaego on juuri sillä tavoin sivistynyt ja oppinut, että hänen kehityskertomuksensa seikkailujen sankariksi ei herätä odotuksia: veijaritarinan ainekset ovat kun einekset, liian tutusti ja helposti ironialla maustetut. Williamsin päähenkilöä näkyy verratun (Scott Lynchin) Locke Lamoraan ja tässä tapauksessa ostan rinnastuksen: aivan yhtä väkinäisen humoristista, yhtä turhauttavia sivuhenkilöitä, yhtä päälleliimattua romantiikkaa. Niinpä Quillifer jäi kesken jossain puolivälin tienoilla. Joudun valittaen toteamaan, että spefi-proosan suurelta veteraanilta, mr. Williamsilta tuskin tulen koskaan lukemaan mitään muutakaan tähän täydellisesti kompastuttuani.

Sekä City of Lies että Quillifer menevät myyntiin nettitorille.