Teatteri kirjallisuutena, kirjallisuus teatterina

Niin se sitten päättyi taas kuin huomaamatta, Juhlakattaus-teatteriprojekti. Olo on tyhjän päällä ja voimaton, kun ei ole mitä iltaisin odottaa. Oikeastaanhan näyttelijöiden pitäisi maksaa ohjaajalle siitä, että joku pitää heidät niin varpaisillaan teatteritaiteen kanssa, ihan kuten maksetaan jumppaohjaajallekin.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi sitäkin, että teatteritaiteen haastavimmat puolet ovat niitä, jotka eivät ole lainkaan minulle sopivia näyttämöllä, mutta joista pidän eniten teatteria seuratessa - ja oikeastaan myös kirjallisuutta lukiessa. Tarkoitan epäsuoraa puhuttelua.

En ole ihan varma, kuinka pitkälle rinnastusta voi venyttää, mutta muistelisin lukeneeni, että epäsuora puhuttelu näyttämöllä on antanut kaunokirjallisuudelle malliin ns. vapaaseen epäsuoraan esitykseen (tai Free Indirect Speech). Kirjallisena kerrontakeinona se on varmastikin väistämätön kehitysvaihe sanataiteelle, mutta ironisena aseena sille on täytynyt olla jotain merkittäviä malleja, jotka sitten 1800-luvun prosaistit kokivat välittömästi omakseen. Näin voisikin vetää johtopäätöksen, että teatteri on oikeastaan parasta kertomakirjallisuutta, mitä voi kokea autenttisesti yhä uudestaan saman tekstin pohjalta, ilta ilta jälkeen.

Epäsuoran puhumisen asteet vaativat kuitenkin näyttämöllä tavattomasti kokemusta, kuinka paljon sivuun (ja millä tavoin sivuun) oletetusta puhekumppanista roolihahmo puhuu. Perusesimerkki on se, että näyttelijä puhuu yleisölle, vaikka repliikki on selvästi tarkoitettu yhdelle tai useammalle hahmolle kohtauksen sisällä. Tästä löytyy sävyeroja runsaasti, kun seuraa taitavan näyttelijän työskentelyä. Greimasin ja Salosaaren mutkikkaat aktanttimallit näyttelemisen selittämiseksi ovat vain pintaraapaisu siihen sävyjen semiotiikkaan, millä näyttelijät oikeasti toimivat. Itselleni on ihan mahdotonta esittää edes metodisesti mitään sellaista tuntemusta, mitä en itse koe, saati olla tietoinen minkä verran puhun ohi hahmoni tunteisiin liittyvistä ihmisistä. Raivoaminen ja hermostunut naureskelu sujuvat kyllä luonnostaan, koska ne eivät edellytä muuta kuin volyymiä.

Tunnustan, että Juhlakattaus-näytelmää sivulta seuratessa en kuitenkaan jaksanut keskittyä tovereiden työhön näyttämöllä, kuten muut tekivät. Enimmäkseen istuin lukemassa pädiltä kirjoja ja odottamassa oman osuuden alkamista tai näytelmän loppumista. Yleisön tyrskähdykset kuitenkin herättivät säännöllisesti, koska oli oppinut tietämään, missä kohtaa pienoisnäytelmiä yleisö yleensä reagoi. Joskus yleisö ei osannut nauraa lainkaan oikeissa kohdissa, mutta saattoikin pitää tavattomasti Samin ja Juhon esittämistä ärtyisistä mieshahmoista ja niiden kiroilemisesta.

Se on ollut yhtä ärsyttävää ja hämmästyttävää kokea isossakin teatteritilassa. Miksi kiroilevat hahmot niin erityisesti huvittavat suomalaisia? Onko se jonkinlainen suvaittu helpotus näyttelijätaiteen vaatimasta tarkkaavaisuudesta? Ainakin Samin ja Juhon esittämät miehet olivat juuri sellaisia, jotka ovat uskottavan ristiriitaisia, epävarmoja ja myötäelettäviä, ja siten kiusallisen tuttuja.

Ja kaikkein varmitenhan yleisö nauroi sille kohtaukselle, jossa Juhon esittämä terapeutti sanoo koululaiselle "Sittenhän sulla on kaikki hyvä vielä edessä." Se oli niin täydesti tunnistettavaa tragikoomisuudessaan. Eikä voisi tämän maailman lohduttomuutta ja näyttelijätaiteen osuvuutta paremmin tiivistää: terapiapuhe edustaa kanonisoitua ohipuhumista.

Kirjailijoiden keskinäistä teatraalisuutta...?

Viime viikonloppuna päättyi sitten toinen pitkään valmisteltu projekti, Pirkkalaiskirjailijoiden organisoimat Talvipäivät. Tapahtuma oli suunnattu kirjailijayhdistysten verkostolle, mutta samalla siihen tuli sisällyttää yleisötilaisuuksia. Joku vielä ehdotti (se olin minä), että pidetään samassa yhteydessä myös oman järjestömme 75-vuotisjuhlat. Tämä kaikki toteutui, minkä hintana talkootyön määrä oli kyllä melkoinen.

Yleensä en pidä pönötysjuhlista, mutta oikeastaan ne pönöttämistä edeltävät hetket olivat kiinnostavimmat osat viikonloppua. Ilmassa on jotain menneiden aikojen kirjallisuuden arvokkuudesta, kun ihmiset tunnustavat yhdessä työnsä julkisen vähäpätöisyyden ja sisäisen arvokkuuden. Ihan kuin kirjallisuus oliskin parasta teatteria, mitä taiteista on jäljellä. Olen samaa mieltä kuin S, joka totesi että oikeastaan parasta koko viikonlopussa oli se varttitunti, missä kiskaisimme oluet baarissa muutamien tuttujen ja tuntemattomienkin kirjailijoiden kanssa.

Samalla tavoin, samoista syistä pidin kovasti niistä muutamista tuokioista, jotka sai istua hotellin kabinetissa kaljoittelemassa kriitikkokollegoiden kanssa. Aivan kuin olisi istunut koko suomalaisen Kylttyyrin takanäyttämöllä jakaen keskenämme tietoisuuden kriitikontyön julkisesta vähäpätöisyydestä ja sisäisestä arvokkuudesta. Epäsuoran puhuttelun taidetta sekin, ja koska surkeimmin palkattua, niin varmasti myös henkistävintä.